Taikuri Jarmo Luttinen (66) viihdyttää yleisöä tempuillaan ja tarinoillaan. Mutta hän myös luo toivoa.
Katsoja näkee, että ihminen tekee taikatemppua, ei siis ole mikään jumalolento.
– Se luo toivoa. Katsojan oma uskomusjärjestelmä on sanonut, mikä on mahdollista. Se kumoutuu: mistä sen tietää, mikä on mahdollista, Jarmo Luttinen selittää.
Taikuri luo toivon ilmapiirin, joka saattaa avata katsojalle valoisan ikkunan: ei elämä olekaan niin musta ja näköalaton.
Pitkä ura takana
Luttinen innostui 23-vuotiaana taikuudesta nähtyään taikurin temppuja lähietäisyydeltä.
– Menin kirjakauppaan ja ostin Sarastamon Korttitaituri-nimisen kirjan, jonka esipuheessa kysytään, miltä tuntuisi, jos löytäisit katsojan katsoman kortin, vaikka pakkaa on sekoitettu tai osaisit tyhjin käsin noukkia kortin ilmasta.
Se teki vaikutuksen ja ohjasi mukaan taikuuden maailmaan. Edelleen hän viihdyttää ihmisiä tempuillaan.
– Olen ollut jo pari vuotta eläkkeellä. Teen toiminimellä töitä. Jatkan niin kauan, kun tavarat pysyvät käsissä, eikä ulos naureta.
Hän on tehnyt työtään palkansaajana ja yrittäjänä, joten nyt tilille kilahtaa kuukausittain YEL- ja TaEL-eläkkeitä.
– Osa minusta on edelleen lapsi, kun innostun itse, tykkään touhusta, en näe mitään syytä, miksi lopettaisin. Ikä on vain numero.
Hän kertoo liikkuvansa paljon. Tupakkaa hän ei polta eikä juo alkoholia ja syö suhtkoht terveellisesti.
Aivoja hämätään
– Taikuus kiehtoo, koska se on hauskaa. Näet jotain, jonka aivosi tietävät mahdottomaksi, mutta silmät kertovat toisin. Kaksi asiaa yhdistyy, ja ne ovat toisensa poissulkevia. Kun ei ole vastausta, aivojen on työskenneltävä. Luttinen selittää.
Luttisella on satoja temppuja, joista parista kymmenestä hän yleensä valitsee esitykseen sopivat. Joitakin temppuja hän on esittänyt jo yli 40 vuotta.
– 3–5 vuotta menee temppujen perustekniikan hiomiseen. Sen jälkeen jotkut temput oppii ihan muutamassa tunnissa, ja toisia pitää harjoitella tosi pitkään.
Harjoittelu on yhä päivittäistä. Työn alla on kolme uutta temppua, jotka ovat vielä salaisuuksia.
– Tunnen olevani kotona siellä lavalla. Mulla on jotain, mitä voin antaa. Kun näen palautteen, iloiset ilmeet, se on tosi palkitsevaa.
Lasten tv-taikuri
Ensimmäiset vuodet hän kertoo olleensa huolissaan, tuleeko aplodeja. Enää hän ei niitä mieti, aplodit tulevat esityksen rytmin mukaisesti.
Kesällä 1995 Luttinen esiintyi torilla, kun hänet löydettiin Pikku-Kakkoseen.
– Lapsia on helpompi huijata, mutta lapset aistivat teeskentelyn. Pitää olla uskottava. Aikuiset sietävät paljon enemmän muka-käyttäytymistä.
Pikku-Kakkosen taikurina esiintyminen oli hänen mukaansa kivaa aikaa. Mutta se leimasi hänet.
– Olen koko ikäni esiintynyt aikuisille, mutta sen jälkeen suuri yleisö oppi tuntemaan minut lasten taikurina. Myynnin kannalta se oli hankalaa pitkään.
Onko sitä olemassa?
Mutta onko taikuutta olemassa? Jos 1100-luvulla olisi kerrottu kuussa käymisestä, sitä olisi pidetty täysin mahdottomana. Olisiko puhuttu taikuudesta vai noituudesta?
– Jos olen yksin kotona ja katson peiliin ja teen taikatempun. Siinä ei ole taikuutta, koska tiedän, miten se tehdään. Mutta jos sinä istut vastapäätä, ja teen sen saman tempun, siinä on taikuutta. Taikuus ei tapahdu minun käsissäni vaan sinun päässäsi. Sinä joudut olemaan todistajana sellaisessa, mitä et ymmärrä.
Taikuudessa on mukana hämmästyttävää salaisuutta, joka voi koskettaa kokenuttakin taikuria, kun hän on katsojana.
– Tempun suuruus tai mahdottomuus ei minua kiinnosta.
Liikkeiden pitää olla puhtaat: ei saa kaivaa, eikä käsi saa vääntyä kummallisiin asentoihin.
– Se on kuin jäätanssia parhaimmillaan. Sinä muka näet kaiken ja silti sinua vedetään höplästä, Luttinen selittää.
Teksti ja kuvat: Vesa Toikka
