Ajattelemisen aihetta, mietteitä ja taltiointeja

Muistoja evakkomatkalta vuodelta 1940

Kuinkahan mahtaisin saada ajatukseni siihen malliin, että sanat alkaisivat virrata samaan suuntaan kuin ne tuossa vuoteessa maatessani jo johdattelivat. Ajatus oli suuri ja ajankohtainenkin. Mutta annetaanpa tarinan alkaa.

Oli vuosi 1940, kun evakkojuna kuljetti siirtolaisia turvaan Suistamolta rauhallisemmille asuinsijoille.

Siellä härkävaunussa sattui pieni mutta suuri tapaus. Serkkuni Taiston pikkuinen Mirri-kissa pääsi livahtamaan oven raosta ulos. Voi sitä itkua ja hätää – eihän pojan äiti sitä kestänyt. Mamma, joksi serkut, myös minä häntä kutsuimme, päätti muiden estelyistä huolimatta lähteä kissan perään. Siitäpä alkoi melkoinen kilpajuoksu: Mirri pinkoi minkä pienistä jaloistaan pääsi ja mamma perässä, hieman pidemmillä askelilla.

Hetken sitä kestikin. Asemalla junamiehet jo huutelivat uhkaavasti, että jollei mamma nyt kapua takaisin vaunuun, niin oma on asiansa. Mutta eipä se niin vain käynyt – äiti ei luovuttanut, vaan yritti sinnikkäästi loppuun asti saada kuopukselleen onnellisen lopun. Ja saihan hän: Mirri lienee jo väsynyt ja antautui lopulta mamman syliin, josta pääsi Taisto-pojan hellittäväksi. Voi sitä onnea – tuskin maailmassa sillä hetkellä oli onnellisempaa pikkupoikaa.

Vaunun ovilta kaikui vielä monen suusta huuto: “Mirri, Mirri, tule jo!” Mutta loppu hyvin, matka sai jatkua.

Ja miten tämä kaikki liittyy tähän päivään?
Mietipä vähän – eikö meidänkin aikanamme pitäisi löytää se kadonnut “viisasten kivi”, joka saisi nuo itsepäiset “jurrikaat”, isot herrat (Putin etunenässä, Trump ja kumppanit) kääntämään päänsä rauhan puoleen?

Ihmettelen, mikä se himo on, joka vetää sotaan, kun kullakin heistä on jo enemmän kuin “päivän tarpeet” täytettynä. Jos vain voisin, toivoisin tämän viestin leimahtavan taivaalle kuin revontulet:
“Voisimmeko millään, millään olla sotimatta – ainakin täällä meidän rakkaassa, suurenmoisessa Suomessa?”

Minä inhoan tuota maata, joka ryösti kotimme - jopa kahteen kertaan. Ehkäpä sen johtaja – ja monet muut, minä itse mukaan lukien – joudumme vielä Herran eteen vastaamaan teoistamme.

Se viesti, jonka toivoisin taivaan kannelta singahtavan, olisi tulikirjaimin jotakuinkin tämä:
“Lopetetaan turhat sodat!” Tai edes vähennetään niitä.

Olisipa se näky – vähän samanlainen kuin kerran Saariselällä, kun taivaan kansi aukeni ääriään myöten, ja vihreät revontulet räiskyivät yli maiseman. Onhan Luoja antanut ihmisille suuremmat aivot kuin pienelle Mirrille – mutta näkyykö se aina teoissamme?

Sirkka Saarinen

Muisteluksen kirjoittaja oli tapahtuman aikaan viisivuotias

Hyvinkäällä vuodesta 2008

- - - - -

Sattuma johdatti suvun yhteen (Majakka- lehti 31.8.2024, Matti Kuoppala, Oulainen)

Sirkka Lemmetty (o.s. Viitanen) oli 10- vuotias tyttö, kun hän muutti äitinsä ja kahden sisarensa kanssa Oulaisista Hyvinkäälle. Oli uudenvuodenyö 1949. Perillä uudessa kodissa Hyvinkäällä perhe oli seuraavan vuoden puolella 1950.
Vuodet ja vuosikymmenet kuluivat. Tammikuussa 2020 Sirkka Lemmetty vietti päivää Salossa sijaitsevassa Lehmirannan lomakeskuksessa. Sattumalta hän törmäsi siellä Keijo Leiviskä nimiseen mieheen, joka kertoi tulleensa 600 kilometrin päästä laulamaan Lehmirantaan karaokea. Lemmetty ja Leiviskä juttelivat noin viisi minuuttia, jonka aikana heille selvisi ällistyttävä asia: he ovat serkuksia.
”Keijo oli syntynyt silloin, kun muutin pois Oulaisista. Huomasimme heti, että olimme täysin samalla aaltopituudella, vaikka ikäeroa on 10 vuotta”, muistelee Sirkka Lemmetty, 85 vuotta.
Tämän yllättävän tapaamisen jälkeen Lemmetty ja Leiviskä päättävät tutkia, löytyykö vielä muualta heidän sukulaisiaan. Ja löytyyhän niitä. Yhteensä 26, joista elossa on vielä 20. Tämän jälkeen serkkujoukko on kokoontunut yhteen vuosittain. Tämän vuoden tapaaminen pidettiin viime lauantaina Oulaisissa Ylitalon maatilamatkailutilalla. ”Meillä oli Piipsjärvellä aivan mahtava päivä jälleen kerran. Paikalle pääsi tulemaan yhteensä 16 henkeä. Suurin tapahtuma oli karaoke. Keijo toi kotoaan karaokevehkeet mukanaan. Saunoimme ja söimme hyvin”, iloitsee Sirkka Lemmetty.
Viime kesänä Sirkka Lemmetty vieraili Oulaisten tiekirkossa veljensä kanssa. Ihmeelliset sattumat jatkuivat jälleen, sillä tiekirkkoa hoitamassa oli pariskunta, josta toinen osapuoli osoittautui Sirkka Lemmetyn lapsuuden koulukaveriksi.
”Kyllä maailma on pieni. Olisi kiva, jos löytäisin vielä lisää koulukavereita ja erityisesti tyttöjä. Minulla on harmittavasti nimisokeus, mutta läheisin koulukaverini Oulaisissa oli Hilkka Haavisto. Jos nyt joku minun, eli Sirkka Viitasen koulukaveri lukee tätä juttua, niin olisi tosi kiva, jos hän soittaisi minulle”.

 - - - - -

Terve ikääntyminen (Tutkijatohtori Kaisa Koivunen, Aamuposti 30.3.2024)

Mikäli mielii olla iskussa mahdollisimman pitkään, on tärkeää pysyä aktiivisena. Aktiivisuus on kuitenkin paljon enemmän kuin lihasvoimaa ja kestävyyskuntoa. Ihmisen tulisi tehdä itselleen mielekkäitä asioita
ja myös jatkaa niitä ikääntymisestä huolimatta.

Vanhetessa toimintakyvyn osa-alueet ovat verkottuneet tiiviimmin. Niinpä häiriö yhdellä alueella
voi vaikuttaa muihin ja romahduttaa toimintakyvyn.
Siksi on tärkeää tarkastella toimintakykyä kokonaisuutena
ja pitää huolta kehon ja mielen hyvinvoinnin eri osa-alueista. Merkitystä elämään voi saada esimerkiksi
kulttuuritapahtumista, harrastuksista, sekä erilaisista yhteisöistä ja yhdistystoiminnasta.
Myös sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen on tärkeä osa
kokonaisvaltaista toimintakyvyn edistämistä.

Kun ihminen vanhenee, yhteiskunnan merkitys korostuu,
sillä ympäristöllä pystytään merkittävästi vaikuttamaan ikääntymisen tuomiin haasteisiin. Kun huolehditaan esteettömyydestä ja tarjotaan apua sitä tarvitseville, ihmisillä on toimintakyvyn rajoitteista huolimatta mahdollisuus osallistua aktiviteetteihin ja liikkua ulkona.

Koivunen painottaa, että merkityksen kokemukset ovat kokonaistoimintakyvyn kannalta tärkeitä. Ihmisten tulisi pystyä tekemään mielekkäitä asioita, vaikka toimintakyvyn haittoja tulisikin.

 - On tärkeää, että lähtee kotoaan ulos.

- - - - -

Vanhuudesta (Cicero/Kansojen historia/Carl Grimberg)

Vanhuus ei ole toimettomuuden ajanjakso, ei tyhjä ja iloton, vaan kypsyyden ja hiljaisten ajatusten aikaa, valmistusta ikuiseen rauhaan ja lepoon, jota voimme odottaa kuolemaa pelkäämättä.
Vanhuus on se elämän ajanjakso, jolloin ihminen saavuttaa korkeimman kehityksensä maan päällä.
Voimme kumota valitukset, joita tavallisesti esitetään vanhuuden tuottamista vaivoista ja vastuksista.
Tapanahan on ennen muuta väittää, että vanhuus tekee meidät työhön kelpaamattomiksi.
Tällainen puhe on yhtä mieletöntä kuin väite, ettei perämiehestä ole purjehdittaessa mitään hyötyä sen tähden, että hän ei kiipeä mastoihin, ei juokse ympäriinsä sinne ja tänne kannella, tai ammenna pois vettä, vaan istuu perässä käsi peräsimenvarressa.
Edellyttäähän hänen toimensa harkitsevaa viisautta, ja sen ominaisuuden vanhuus antaa paljon runsaammassa määrin kuin nuoruusvuodet.
Viisaus ja harkintakyky ovat välttämättömiä ominaisuuksia kaikissa johtoasemissa, yhtä hyvin sille, jonka tulee hoitaa maatilaa, kuin valtiomiehelle ja sotapäällikölle.
Sitä vastoin on totta, että ruumiinvoimat vähenevät elämän ehtoopuolella. Mutta mitäpä siinä on suremista ? Se mitä tehdään, pitää tehdä voimien mukaan.
Vanhus ei tietysti voi pitää puhetta nuorukaisen kaikuvalla äänellä, mutta kaikissa tapauksissa vanhemman lempeä ja pehmeä-ääninen esitys on tavallaan kaunista, ja kaunopuheisen vanhuksen hienostimuovaillut ja selkeästi esitetyt ajatukset saavat useasti omilla ansioillaan kuulijan mielenkiinnon puolelleen.
Vanhuutta vastaan on myös tapana huomauttaa, että sillä on niin vähän nautintoja.
Ihaninta mitä ihminen on saanut perintönä vanhemmiltaan, tai lahjana Jumalalta on järki, mutta tälle taivaalliselle kipinälle ja jumallahjalle ei ole mikään niin vaarallista kuin nautinto.
Sillä, kun himo hallitsee, on itsehillintä mahdotonta.
Sen vuoksi meidän ei pidä valitella vanhuuden saapumista, vaan olla sille päinvastoin kiitollisia siksi, että se vapauttaa sielumme moisista epäpuhtauksista.
”Mutta”, sanotaan, ’vanhojen nautintojahan ei seuraa miellyttävä huumaus.’
Eipä kylläkään, mutta ei sitä kaivatakaan. Ja mitä ei kaivata, sitä vailla oleminen ei herätä epämiellyttäviä tunteitakaan.
Kun Sofokleelta hänen vanhoilla päivillään kysyttiin, vieläkö hän tunsi nautintoa rakkauden riemuista, hän vastasi: ’Jumalat minua varjelkoot ! Minä olen iloiten paennut niitä, kuten raakaa ja mieletöntä isäntää !’
’Mitä nautintoa sielu sitä vastoin tunteekaan, kun se on suorittanut vuotensa rakkauden, kunnian- ja vallanhimon, vihan ja kaikkien muiden intohimojen palveluksessa, ja saa sitten olla rauhassa ja elää sisäistä elämäänsä !
Jos on ihanteellisia harrastuksia mitä varten elää, ei varmastikaan ole ihanampaa olotilaa kuin vanhuus, joka omistautuu tieteelliselle toiminnalle.’
Ja kuinka paljon iloa vanhuudella voi olla maanviljelyksestä ja puutarhanhoidosta ja siitä, että se joka vuosi uudelleen saa seurata versovan oraan kehitystä jyvää kantavaksi tähkäksi, saa seurata viiniköynnöksen kukintaa ja hedelmänkantoa ja nauttia kukkien sykähdyttävästä loistosta ja mehiläisten surinasta !
Mutta, väitetään lopuksi, vanhuuteen kuuluu joka tapauksessa se varjopuoli, että silloin voi odottaa kuolemaa millä hetkellä hyvänsä. Mutta huomioon ottamatta sitä, että kuolema nuoruuden keväässä on raskaampaa kuin vanhuuden syksyn aikana. Ja sille, joka on vakuuttunut sielun kuolemattomuudesta, on itse kuolema onni.
”En tahdo valittaen erota tästä maailmasta. Minä poistun täältä kuin majatalosta-, en niin kuin kodista, ja kuinka ihana onkaan päivä, jolloin saan jättää tämän turmeltuneen maailman.”

Taltiointi Raine Virkki