Julkaistu 11.9.2018
Tuijotan ikkunasta pihan vanhoja puita ja pensaita. Maaliskuinen aamu on vaihtumassa päiväksi. Valo on harmaata, luonnon värit maanläheisiä kaikki. Luonto on rauhoittunut lepotaukoon odottaen luudenkevään tuloa syntyäkseen uudelleen.
Mieli vaeltelee eletyssä elämässä, jota vertaan luonnon kiertokulkuun. Maahan pudonneet lehdet ravitsevat uutta kasvua luonnossa. Miten lienee ihmiselämän laita, ovatko elämänkokemukset ravinteita jälkipolville, vai ovatko ne opiksi vain itselleni? Mistä viisaat ihmiset on tehty? Mitä viisaus on? Kuuluuko se ilman muuta vanhuuteen?
Muistan ihanan Ida-mummon lapsuudestani. Hän autteli kylän taloissa leikkaamalla matonkuteita, nostamalla perunaa tai vaikka pesemällä pyykkiä. Pyykinpesu tehtiin silloin useimmissa taloissa vielä käsin pyykkilaudalla hangaten ja valkopyykki padassa keittäen. Elämäniloisena ja työteliäänä ihmisenä hän oli tervetullut joka kotiin. Mummo eleli vaatimattomasti pienessä yhden huoneen asunnossaan. Hänen rikkautensa oli valoisassa elämänasenteessa. Muutettuaan kaupungin keskustaan vanhusten palvelutaloon, hän otti elämänsä ensimmäisen permanentin. Se ympäröi hänen ystävällisiä kasvojaan valkoisena kiharapilvenä. Ihailin tuota persoonallista mummoa ja toivoin itsekin olevani vanhana hänen kaltaisensa. Luonnollisuudellaan ja valoisuudellaan hän taisi osoittaa polkua viisauteen.
Nyt näen peilissä omat hiukseni harmaantuneina. En väheksy harmautta, en edes hiuksissa. Talvenkin harmaus on monisävyistä eikä se ole ainoa väri luonnossa silloinkaan. Ikä haalistaa ihmisen ulkoiset värit, mutta sisäinen maailma voi olla kaunis kuin sateenkaari, kuten lapsuuskyläni mummolla. Olenko tullut hänen kaltaisekseen? No enpä ole tainnut tulla. Enkä taida tullakaan, ajattelen. Elämäni on erilaista jo siksikin, että elän eri aikakaudella. Tämän ajan ihmiselle on runsaasti tarjolla elämäntaidon oppaita, joista voin ammentaa apua. Mummelini ei osannut kunnolla edes lukeakaan. Hän oli luonnostaan valoisa ja iloinen, oletan hänen saaneen nuo taidot syntymälahjakseen.
”Kulje luottavaisena unelmiesi tietä. Kuuntele sydämesi ääntä”, sanoi H D Thoreau aikoinaan. Tuo ohje kuuluu mieleisimpiini, sen noudattaminen on kuitenkin toisinaan vähintään haasteellista, vaan enpä anna sen lannistaa. Viisautta odotellessa kiillotan tanssikengät ja silitän tanssipaidan, ja suuntaan vaimon kanssa tanssipaikalle kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan ihmisiä, kun emme enää pahemmin pysty tanssimaan. No, mites tämä nyt onkaan? Tuo lapsuusajan mummeli saattaisi toimia samoin, jos eläisi nyt! Olisiko pala sateenkaarta sittenkin myös minussa?
Pekka Mäkinen
toiminnanjohtaja
