KESÄRETKEN 2. PÄIVÄ

 

23.8.2023

Hyvin nukutun yön jälkeen menimme päärakennukseen aamupalalle. Yhtä aikaa ruokalaan sattunut ala-asteikäisten leirikouluryhmä sai täydet pisteet. Olivat esimerkillisen kohteliaita nuoria!

Klo 9.30 lähdimme kohti Kerimäkeä. Halusimme käydä maailman suurimmassa puukirkossa. Ensimmäisen retkipäivän ohjelmaan se ei mahtunut, mutta toisena päivänä se oli mahdollista nopeasti tehdä.

Noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen olimme kirkon parkkipaikalla. Kirkko kellotapuleineen on kunnioitusta herättävä ja kaunis. Ensimmäinen ihmetyksen aihe on tietenkin, miten noin suuri kirkko on nykyisen kokoisella paikkakunnalla. Asia selvisi, kun opas kertoi, että seurakunta oli ollut alueellisesti nykyistä paljon isompi ja että periaateena oli ollut, että puolet seurakuntalaisista mahtuisi kirkkoon. Eli 12000 asukkaan seurakunta tarvitsi kuusituhatpaikkaisen kirkon (luvussa olivat mukana myös seisomapaikat)! Ja olihan podettu tilan ahtautta. Nykyinen kirkko on neljäs tai viides kirkko ja siinä on 3000 istumapaikkaa alakerran kirkkosalissa. Paloturvallisuusmääräykset estävät kahdessa kerroksessa sijaitsevien lehterien käytön.

Kirkon rakentaminen aloitettiin 1844 ja jokainen 15-60-vuotias mies oli velvollinen osallistumaan vuorollaan rakennustöihin. Työtä johti kirkkorakentaja Tolpo poikansa kanssa, joka vei työn loppuun isänsä äkillisen kuoleman jälkeen. Kirkko valmistui 1847. Alttaritaulu on Aleksandra Såltin maalannut vuonna 1890 ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat (Matt. 11:28). Urut saatiin kirkkoon vuonna 1894. Kirkossa on viisi Josef Stenbäckin vuonna 1911 suunnittelemaa kaunista kynttiläkruunua sekä vuonna 1882 hankittu kristallikruunu. Kirkossa oli alunperin kahdeksan kamiinaa, joista on jäljellä vielä neljä. Niitä on lämmitetty viimeksi 1940-luvun lopulla, koska ne todettiin paloriskeiksi. Kirkko on käytössä vain kesäkautena. Jouluaamun jumalanpalvelus siellä pidetään kuitenkin. Tunnelmaa tuovat kynttilät ja se että kirkkkoa ei lämmitettä. Talvikauden kirkkona toimii 1932 sakastista laajennettu osa.

Kirkossa pistäytyvä matkailija voi ihailla rakennusten hyvää kuntoa, mikä selittyykin sillä, että korjauksiin on saatu rahaa kirkkohallitukselta, TE- keskukselta sekä lahjoituksina. Toki oma seurakuntakin on osallistunut kustannuksiin.

Kerimäeltä olikin sitten pitempi siirtymä Lintulan nunnaluostariin Heinäveden Palokin kylälle. Siellä meitä odotti idyllinen tupamallinen ruokala seljankakalakeittoineen. Maittava, mausteinenkin keitto! Jälkiruokakahvin kera tarjottu maustekakku yllätti reilullaan koollaan. Sieltä siirryimme Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon kuuntelemaan luostarin esittelyä. Saimme kuulla, että luostari on perustettu alun perin 1895 Karjalankannaksen Kivennavan pitäjään. Sotien yhteydessä nunnat joutuivat lähtemään evakkoon Savoon ja joutuivat lopulta jättämään pysyvästi Venäjän puolelle jääneen luostarin, niin ettei sieltä saatu mukaan juuri mitään. Monien vaiheiden jälkeen vuonna 1945 sisaret hankkivat omistukseensa Hackman & Co:n omistaman tilan Heinäveden Koskijärven kylästä ja nunnat muuttivat uuteen kotiinsa Palokkiin tammikuussa 1946.

Luostarin pääelinkeino oli ollut maatalous, jonka on korvannut tänä päivänä matkailu majoitusmahdollisuuksineen ja siellä tehdään myös tuohukset. Vaikka varsinainen maatalous karjoineen on loppunut, viljellään luostarissa pienissä määrin marjoja ja puutarhatuotteita. Näimmekin nunnia työssään perunan nostossa. Muutoin pellot ovat myyty tai vuokrattu.

Luostarin nykyinen johtaja on igumenia Mikaela. Sisaristo on nykyään suomalaista alkuperää. Luostarissa on neljä kilvoittelun astetta, jotka ovat kuuliaisuussirar eli noviisi, viitankantaja, nunna ja skeemanunna. Kun ihminen tulee luostariin, jättää hän maallisen elämän ja sitoutuu köyhyyteen, naimattomuuteen sekä kuuliaisuuteen. Päivä kuluu kuuliaisuustehtäviä eli luostarin töitä tehden ja siihen kuuluu myös kirkon palveluksissa vietettä parin kolmen tunnin aika sekä rukous. Nunna asuu keljassa, joka on oma huone. Näimme kelja-rakennuksen, mutta emme päässeet käymään siellä. Pihassa matkamuistomyymälän vieressä oli kaunis pieni leikkimökkikokoa oleva rakennus, joka oli kuitenkin tsasouna.

Olimme tulleet aikataulusta vähän myöhässä, joten meidän oli aika siirtyä seuraavaan kohteeseemme Valamoon. Uusi turistiryhmä odotti jo vuoroaan kirkon pihalla.

Valamon munkkiluostarin pihassa meidät tavoitti suorastaan paahtava helle. Nopealla yleissilmäyksellä rakennuksia näytti olevan paljon, ainakin verrattuna siihen aikaan kun 43 vuotta sitten olin edellisen kerran käynyt. Oppaamme kuuliaisuusveli Stefanon mukaan tuo aika olikin ollut vielä Valamon hiljaiselon aikaa. Nykyään Valamon munkkiluostari on ortodoksisen uskonelämän ja kultuurin elävä keskus. Se kuuluu Suomen ortodoksiseen kirkkoon, joka on autonominen kirkko Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudessa.

Myös Valamon luostari on siirtynyt evakkotien kautta Laatokan Valamon saaristosta Saastamoiselta ostettuun kartanoon Heinävedelle. Kaupan syntymistä edisti muutama sattuma. Luostarin edustajien tullessa katsomaan Papinniemen tilaa, löysivät he päärakennuksesta Sergei ja Herman Valamolaisia edustavan ikonin. Oppaamme kuuliaisuusveli kertoi, että hyvä merkki oli myös, että tilalla oli tuttu karjarotu. Kolmas sattumus oli, että munkkien kulkupeli juuttui mutaan kartanon mailla. Kaupat tilasta tehtiin 1940 ja se sai nimen Uusi Valamo. Siihen kuului paitsi rakennukset, myös metsämaata ja peltoa.

Ensimmäiseksi oppaamme vei meidät vanhaan kirkkoon, joka oli rakennettu kahdesta aittana toimineesta rakennuksesta. Vanhasta Valamosta ehdittiin ottaa mukaan aika paljon esineistöä, joka on nähtävillä. Kirkon sivulla matkailija voi kurkistaa skeemamunkin kammioon. Vanha kirkko jäi vähemmälle käytölle uuden kirkon valmistuttua 1977 ja on toiminut välillä museona ja ruokalana. Kirkko on pyhitetty 2010 uudelleen ja siitä tehtiin Kaikkien Valamon pyhien kirkko.

Uusi kirkko pyhitettiin Kristuksen kirkastumiselle. Kirkon ikonit ovat Laatokan Valamon alkuperää. Niitä on kunnostettu ja nykyään osan päällä on lasinen suoja.

Värimaailma kirkossa on keltainen. Oppaamme kertoi ortodoksisen jumalanpalveluksen kulun periaatteet sekä luostarielämästä, missä päti samat säännöt kuin Lintulan nunnaluostarissakin.

Valamoon oli tosiaan tullut uutta.1984 vihittiin käyttöön kulttuurikeskus, jossa on tilat ikonien konservoinnille, luostarin kirjastolle ja arkistolle. Keskuksessa on myös juhlasali erilaisia tapahtumia varten. Tiloja on laajennettu 2006. Myöhemmin on valmistunut myös uusi vastaanottokeskus ja hotellirakennus. 1989 aloitti toimintansa maamme ainoa ortodoksinen kansanopisto. Maatalous karjoineen on väistynyt luostarin elinkeinona. Tilalle on tullut matkailu eri muodoissaan. Toki luostarille jääneet pellot sekä lähialueen viljelykset tuottavat raaka-ainetta eri viinien yms valmistamiseen. Vähäalkoholia tuotteita voi luostari myydä itse, väkevämmät tuotteet kiertävät Alkon kautta.

Luostaria johtaa nykyään igumeni Mikael. Veljestön määrä kävi 1960- luvulla hyvinkin vähänä. Munkkeja kuoli ja osa oli lähtenyt Neuvostoliiton puolella sijainneeseen luostariin. Oppaamme kertoi varsin värikkäästi tuosta ajasta ja eräästä sitkeästä jäljelle jääneestä munkista, jonka nimeä en muista. Ehkä hänen sisukkaan toimintansa ansiosta luostariin alkoi saapua muutaman hiljaisen vuoden jälkeen uusia suomenkielisiä kilvoittelijoita ja luostari alkoi vähitellen kohentua. Aikanaan heistä tuli munkkeja. Mm nykyinen arkimandriitta Herman saapui luostariin 1970- luvulla nuorena poikana.

Opaskierros herätti paljon ajatuksia Stefanon puhuessa maailmasta ja luostarista. Välillä ajatus harhautui ikoneihin ja taiteeseen ja olin näkevinäni niissä itämaisia piirteitä. Jäin miettimään myös pyhäinjäännöksiä ja kirkon seinustalla ollutta sellaista arkkua. Totesin, että luostarin päiväohjelma vaatii todella sitoutuneisuutta. Tämän päivän ihmiselle niin tärkeää omaa aikaa ja ”minä minä”- mentaliteettiä ei luostarissa ole. Mutta, ehkä sitä voisi hiljentyä ja palvella lähimmäistään ja samalla Jumalaansa maailmassakin hieman enemmän,

Valamon matkamuistomyymälä oli oma maailmansa. Monet ikonit ja kirjallisuus eivät ehkä kuitenkaan puhutelleet niin paljon luterilaista tai muita, että olisi tullut ostettua. Koriste-esineet olivat todella taidokkaita ja silmiin pisti, että siellä oli myynnissä myös ukrainalaisia tuotteita. Oma nurkkauksensa oli myös viineille ja tislaamon tuotteille. Ostin kuitenkin villiryrttiteetä. Yrttisuolaseoksia olisi ollut myös saatavilla.

Kotimatkalla Heinävedeltä Leppävirralle meidät yllätti viimein sadekuuro. Ja kotona Siilinjärvellä oli satanut vähän aikaisemmin reippaasti.

Kiitos matkan eteen töitä tehneille Tuomolle, Leenalle ja Maijalle. Kiitos kuvamateriaalista Inkerille, Siskolle ja Sepolle. Inkerille erityiskiitos, että innostit minua kirjoittamaan ja annoit oman materiaalisi käyttööni. Kiitos huonekaverilleni Sinikalle sekä Kallelle ja Marja-Liisalle hyvistä keskusteluista. Kiitos jokaiselle iloisesta hymystä!

Ritva