Markun tarinat

Vältä kiirettä ystäväni

                         

Tämä on tosikertomus siitä mitä kiire aiheuttaa miehessä kuin miehessä. Olimme menossa kauan odotetulle virkistysmatkalle Valtimolle, yhdessä toisten yhdistysystäviemme kanssa. Yhdistyksemme korkea-arvoinen hallitus oli päättänyt palkita meitä järjestömme yleviä tarkoitusperiä esimerkillisesti palvelleita, perinteisellä vapaaehtoisten opinto/virkistys /tutustumismatkalla.

Vaimoni ja minä valmistauduimme matkaan huolella jo edellisenä iltana. Jännitti, mitenkähän sovittu ohjelma aikataulun osalta sujuu. Pelaako tilatut palvelut, ovatko kaikki osallistujat tyytyväisiä. Onneksi puikoissa ovat Hemppa ja Hilkka sekä matkanjohtajana Pertti. Sain nukuttua vähän huonosti, suoni jalkoja ja mielessä pyöri oma osuuteni. Minun piti työnjaon mukaisesti esittää tulomatkalla yhteenvedonomaisesti kiitokset osallistuneille ja sanoihin piti sisällyttää vahva usko tehtävämme tärkeydestä, vakuutus järjestömme kiitollisuudesta kaikille vapaaehtoisille. Olin kyllä miettinyt mitä sanoisin päätössanoissani, siitä lähtien, kun 2 kuukautta aikaisemmin olimme matkasta päättäneet. Olin tehnyt kiitospuheeni luonnoksia kymmeniä ja repinyt kymmeniä. No ne ei kyllä hukkaan menneet koska saunaan tarvittiin aina sytykepaperia.

Matkaa edeltävä yö tuli ja nukuin huonosti, kertaillen viimeisimpiä ajatuksia kiitospuheestani. Nukahdin vasta aamuyöllä, onneksi sikeään uneen. Herätyskello oli laitettu soimaan varmuuden vuoksi kolme tuntia ennen bussin lähtöaikaa, joka oli 9.15. Jostakin syystä vaimokin nukkui sikeästi. Oli aamulla unihorteessaan painanut kellon herätysnappulan kiinni kellon soidessa. Me, siis perhe Sivonen, nukkua hurruuttelimme kaikessa rauhassa. Aamupuolella näin vielä unta siitä, kun pidin matkalaisille loistavan puheen ja kaikki hurrasivat. Naisväki jopa, vaimoa lukuun ottamatta, kävivät kiitokseksi pussaamassa.

Kaikkea se uni paneekin näkemään. Yhtäkkiä vaimo pomppasi vierestäni pystyyn ja kiljaisi, ylös äkkiä, kello on kymmentä vaille yhdeksän. Kauheaa, kiljaisin, hyppäsin ylös ja juoksin tietysti vessan ovea päin. Vaimo oli sinne ehtinyt jo sujahtaa. Nyt ei ehditä syödä edes aamupuuroa. Nopeasti yöpuku pois ja retkivaatteita päälle. Otin vaatekaapista ensimmäisen henkarin. Siinä oli housut ja paita, nämä saa kelvata. Survoin jalkoja housuihin, vaimo tuli vessasta huulten raikkaana ja näki minut housut jalassa. Elä nyt noita hyvä mies laita, nehän ovat minun housut. Ai, niin ovatkin, vaikuttivatkin lyhyiltä. Seuraava kokeilu onnisti. Minkä paidan minä panen. Mehän ollaan menossa Ylä-Karjalaan Bomban ohi, pitäisikö olla päällä jotakin Karjalaista. Pane vaikka savolaista, kunhan joudut, jugurtti on pöydällä. Auto ei odota, vaimo huusi. Käy vessassa ennen kuin lähdetään. Minä teen meille jotakin evästä.

Löysin omat housut ja sopivan karjalaisuuteen viittaavan paidan. Vaimo laittoi jo kenkiä jalkaan ja teki pikaehostusta eteisen peilin edessä. Sanoin, etkö tuota vähemmällä vältä. ”Ei se ole niin yksinkertaista, enkä minä enää sinua varten tarvitse peilata”. Juoksin keittiöön, otin jugurtin ja ison lusikan ja ahmin tuota ihanaa maitotuotetta. Vaimo jo ulko-ovella kopisteli, huusi joko sinä olet valmis? Juoksin vessaan, pesin hampaat, harjasin hiukset, survoin kenkiä jalkaan, ei, sukat on eriparia. Minä menen jo autolle, vaimo huusi. Tulen ihan kohta vastasin. Sain jalkaani uudet oikein hengittävät sukat ja sitten kengät. Missä pirussa se kenkälusikka on, vaimo. Ei tullut vastausta, oli jo mennyt autolle. Lusikka löytyi ihan väärästä paikasta. Sitten avaimet taskuun, ja menoksi.

Istahdin huokaisten etupenkille. Vaimo oli ajovuorossa. Muodon vuoksi kysäisin; otithan sinä matkarahat mukaan. En, sinähän ne sanoit ottavasi, sanoi vaimo. Niinpä taisi olla, kipaisen hakemassa ja samalla käyn vielä vessassa, toista tuntia kun istutaan bussissa. Anna mun kaikki kestää, kuului juuri aamulla punattujen huulien välistä. Juostessani noilla asioilla katsoin kelloa, oli viisi minuuttia auton lähtöön. Kai ne meitä odottavat olemmehan mekin yhdistyksen vapaaehtoisia. Ja meitä ei jätetty.

Mennyttä ihanaa matkan alkua muisteli mukaan ehtinyt Markku

*****************

Tervetuloa syksy!

Avaan oven ja samalla silmäni. Näen jotakin uskomattoman kaunista. Vaikka olen kokenut sen jo kymmenien vuosien ajan, se silti yllättää ja lumoaa näyttäen täyden paletin väriloisteellaan. Tulee kumman rauhallinen olo, taas on eletty yksi ruskan vuosi.

Puiden lehdillä näyttää olevan menossa juhla-arpajaiset siitä, kenen vuoro on lentää alas pehmeän vihreänä odottavalla nurmelle. Kaikki nuo vanhat ja nuoremmat kanssani kasvaneet ovat pukeutuneet Mikkelinpäivän juhla-asuihin, ikään kuin odottaen tanssiaisten alkusoittoa.

Koivurouva tyttärensä kanssa on helakan keltaisissa. Takana aina mahtavat kuusiherrat ovat pidättyväisempiä. Kuuset sipovat oksiaan ja vaihtavat neulasiaan huomaamatta säilyttäen tyylinsä syvän vihreänä vuoden kierron ympäri.

Joukkoon kuuluvat tietenkin toisen jäykkälehtisen suvun edustajat, Mäntyperheet. Heidän harottavat oksansa eivät paljon syksyllä värise, vain neulaset liitelevät. Vanhemmat mäntyherrat ovat harmaantuneet tyylikkäästi. Kelottuneet alimmat oksat ja arvokkuutta lisäävä jäkälä kertovat jopa sadoista salaisista vuosirenkaista. Monta tuulen huminaa on vielä kuulematta.

Pihamme valtiatar, rouva Vaahtera on laittanut syksyn kunniaksi päällensä uskomattoman värien sinfonian, vihreää, keltaista eri sävyissään ja vähän punaista. Upeasti laskeutuva juhlapuku sisältää hienoja yksityiskohtia. Samassa lehdessä kujeilevat mustat silmät ja keltaiset ja vihreät läikät lehden poskipäillä tuntuvat leikkivän keskenään.

Taaempana seisova herra Tammi pitää ikään kuin järjestystä kolmen haaransa voimin tässä syksyisessä iloittelussa. Muutama terho odottaa sopivaa hetkeä irtautua. Lepattavat vihreän keltaiset lehdet ovat myös valmiina kirmailemaan ruoholle. Ne ovatkin tunnetusti sukkulamaisen vikkeliä liikkeissään. Joku rohkeampi on sen jo tehnytkin ja seurustelee suurempien vaahteran lehtien kanssa.

Katson vielä pihamme Pyhää Pihlajaa. Myös se on valmistautunut talven tuloon. Kauniin punaiset marjatertut ovat tarjonneet monta juhlaa pihan linnustolle. Puun pienet lehdet vaihtelevat ilmeitään ja ottavat syystuulen tullen pienen pyrähdyksen, sulautuvat sitten maan häikäisevään ja koko ajan täydentyvään värikarttaan. 

Puut ja kasvit ovat imeneet talvelle pyhää matkaevästä maasta. Aurinko on lämmöllään kertonut kiertokulun jatkuvan ja antanut toivoa. Samaa toivoa olemme mekin ihmiset luonnosta salatusti saaneet. Kohta maan peittää Luojan kutojan luoma pehmeä matto, joka odottaa jotakin. Tulkoon valkoinen peitto, me olemme valmiit.

Markun ajatuksia lukien runoilija J.R.Täytinen

************************

Kyllä oli mahtavaa Vaikuttaa!      

Kävelin kaikessa rauhassa pitkin SOK:n käytäviä Joensuussa, olin sukeltanut sisälle alennusmyynteihin. Tai oikeastaan niiden jämille. Talouteeni tarvittiin käsipyyhepaperia. Ajattelin hamstrata, jos hinta- ja laatusuhde ovat kohdallaan. Kukkia pitää paperipyyhkeissä olla. Ne tuottavat iloa pyyhkijälle. Joskus oli alemyynnissä WC- paperia, jossa oli apilankukkia ilostuttamassa. Ne kuulemma loppuivat ensimmäisenä alepäivänä.

Mutta asiaan. Siis kävelin ja etsiskelin, kun vastaani tuli serkkuni kansanrunoilija J.R.Täytinen, vetäen perässään suurehkoa VR- laukkua. Tietysti heittäydyin juttusille.

- Mistä sinä tulet laukun kanssa, kysyin.

- Helsingistä, hän vastasi. Olin kerrankin vaikuttamassa. Hauskaa oli.

- Mitäpä sinä siellä aivan VR- laukullisen kanssa teit?

- Osoitin mieltä satojen, tuhansien muiden yhteiskunnan ja erityisesti hallituksen kiusaamien kanssa.

- Vai niin, sanoin. Ethän sinä ennen ole näin aktiivinen ollut.

- En olekaan, J.R. vastasi, mutta sattui hyvä sauma, kävin viemässä omakustanteisen runoteokseni painoon.

- Hienoa serkku. Mitä siinä teoksessasi käsiteltiin?

- Pienen ihmisen elämää, J.R. vastasi, hieman ääni väristen.

- Kerrohan siitä mielenosoituksesta.

- Se oli mahtavaa, kyllä Convoy Finland on hyvä puolue.

- Mutta eihän se ole puolue, sanoin.

- Eipä taida olla, mutta ajattelehan, miltä tuntui, kun me yhdessä kaikki maan hyväosaiset, huono-osaiset ja unohdetut, lapset, nuoret, aikuiset ja ikäihmiset, sekä lesket ja orvot yhdessä vaadimme hallitukselle eroa ja pensanhintaa puoleksi ja minulla oli oma kyltti, jossa vaadin WSOY:ta kirjanostoboikottiin. Siksi etteivät ottaneet minun runokirjaani edes omakustanteena painettavaksi. Nyt pitää etsiä joku pienempi nyrkkipaja.

- Voi voi, sanoin vilpittömän osaaottavasti, melkein yhdessä kyyneliin mielenosoittajan kanssa puhjeten. Mitä muuta sinä sitten vastustit?

- Pensan hintaa, eihän enää kannata autolla edes kesämökille pörhältää.

- Mutta eihän sinulla ole autoa eikä kesämökkiä.

Hän vakavoitui, - mutta rakas serkku, sinulla on.

Taas silmäni kostuivat. Tällaisia me Täytiset olemme, aina ystävän asialla.

- Onnea serkku kirjaponnistelullesi.

M.S.Täytinen, 8.2.2022

                                                                                                                         

************************

Hyvät ystävät!

Tämä tilannekuvaus ei ole tarkoitettu perheen pienimpien kuultavaksi. Olen todella järkyttynyt.

Kerron sen kuitenkin teille, koska olette luontoa rakastavia ja vastuullisia aikuisia.

Tapahtumaketju alkoi Pitkänäperjantaina, kuinkas muuten. Koin tämän vuoden Pääsiäisen ja kärsimyspäivän erityisen voimakkaasti. Torstai -aamuna, kiirastorstaina minua kylmi, olin horkassa. Mikään vaate tai peite ei tuonut mielihyvän tai lämmön tunnetta. Kuumemittari hakkasi lähes 40:n asteen kuumelukemia. Rakas vaimoni oli huolissaan. Reippaana talvisodankin isäni kanssa kokeneena miehenä vähättelin horkkaa. Mutta näkyihän se tietysti. Peite tärisi, ikään kuin minulla olisi ollut menossa biljardipeli. Vähän kerrassaan rauhoituin, buranat tekivät tehtäväänsä ja olin melkein unessa, kun yhtäkkiä korvaani putosi jotakin.

Se tuntui suurelta ja liikkuvalta. Nopealla kädenliikkeellä sain otuksesta kiinni ennen kuin se ehti kaivautua korvakanavaan ja sitä kautta ehkä aivoihin. Eläin oli onneksi perheemme peruseläimiä, sokerimuurahainen. Onneksi vaimoni ei ollut vielä tullut viereeni. Katsoin muurahaista tuimasti ja pidin puhuttelun. ”Anna olla viimeinen kerta kun hyppäät omantalon väkeen kuuluvan korvaan!”

Tämä torunta oli tullut minulle lapsena hyvin tutuksi. Siis ”anna olla viimeinen kerta”. Vein vaivihkaa muurahaisen seinälistan rakoon, vielä uhkaillen sitä kauhealla rangaistuksella jos tekee saman tempun uudelleen.

Kärsin, mutta toivuin piikkikuumeestani hyvin. Yöllä näin kuitenkin painajaisia, joista yksi oli sellainen että Rakas vaimoni herätti minut ja sanoi: ”Sinun päässäsi kuhisee, sinulla on hiusten paikalla sokerimuurahaisten pesä”. Siihen heräsin. Tuli Pääsiäispäivä. Pötköttelin kaikessa rauhassa sängylläni päiväettonetta tavoitellen. Katselin kattoon yrittäen laskea lampaita. Joku pieni musta liikkui katossa seinää ja minua kohti. Seurasin sitä puoliunessa katseella, niin kuin armeijan paraatissa ohittavaa kenraalia katsotaan. Yht. äkkiä tajusin. Sehän on se vietävän vipeltäjä, tuttavani sokerimuurahainen. Kimposin seisomaan sängylleni ja tarrasin muurahaisen takalistoon kiinni. Istahdin sängynreunalle. ”Nyt sinä murkku viimeisen tekosi teit. Minähän varoitin. Jos vaimoni olisi sinut kiinni saanut, olisit saanut ankarat haukut ja pikateloituksen. Miltäpä se olisi tuntunut kuolla punaisten kynsien teloittamana ja joutua krematorioon ilman päätä?” Katselin sitä jo vähän leppyneenä. Se sätkytteli etujalkojaan ja yritti selvästi tuntosarvillaan selittää jotakin. ”Selitä mitä selität, nyt tuli lähtö. Minähän varoitin”. Paadutin itseni. Kävelin päättäväisesti ulko-ovelle ja paiskasin ”sokerikkomuurahaisen” pitkälle korkean lumipenkan taakse. Huusin perään: ”Kyllä Siperia opettaa!”

Vetäisin oven kiinni. Vaimoni kysyi: ”Mitä huusit kultaseni”.

Teitä tervehtien

J.R.Täytinen

************************

Koronapiikillä

No nyt se sitten helpotti. Että mikä? Sain ikuisen elämän piikin. Ajattelet tietysti, että olen joko lemmikkieläin, tai henki on minua piikittänyt. Ei sinne päinkään. Sain vaimoni pitkällisen ponnistelun jälkeen ajan koronan esitaistelupiikille. Toinen kertakin on jo tiedossa. Lehtikirjoittelun perusteella olen yksi maakuntamme harvoista yli 70 -vuotiaista, jota tämä onni on kohdannut.

Millaista se sitten oli, kysyt sinä mahdollisesti piikitön veli / sisar? Jännittävää. Rokotusaika oli klo 8:46. Herätyskello oli meillä soimassa neljän aikaan, että ehdimme käydä suihkussa, pukeutua ja syödä ravitsevan aamiaisen. Se olikin tärkeää, sillä kaveriporukoilta olin saanut tiedon rokotteen mahdollisista vaikutuksista. Tulee väsymystä, huimausta pahoinvointia, oksentelua, ruoka ei maistu, erilaista kykenemättömyyttä, maha ja pää menevät sekaisin.

Oma valmistautumiseni oli varsin tavallinen kyläilymalli. Suihku, erityisesti hiustenpesu ja intiimipesu sekä hengitystiehyeiden puhdistus. En siistinä miehenä halua mennä yölöyhkälle haisevana niinkin tärkeään tapaamiseen. Vaimoni nuuhkutti minut läpeensä ennen kuin sain pukeutua. Hänen valmistautumisensa kesti kyllä sitten paljon pidempään. Perusteellisen suihkun jälkeen sain tehdä myös hänelle nuuhkutustestin. Siinä meinasi minulta karata mopo käsistä, niin raikkaalle hän tuoksui. Sitten alkoivat retusointityöt. Raikasteita, virkisteitä ja väritteitä siirtyi niihin kehon osiin, joihin hän katsoi kohennusta tarvitsevansa. Sitten tuli alustava pukeutuminen, jonka jälkeen päälaitteiston asennustyöt, huulet, silmät ja hiukset. Tämän jälkeen asennettiin korut. Valmista tuli ja oli varsinaisen vierailupukeutumisen vuoro.

Tein vaimon valmistautumisen aikana aamiaisvalmistelut, tällä kertaa vahvasti vihannes- ja hedelmävoittoisen. Moniviljapuuro kuului tietenkin tähänkin muutoin erillisaamiaiskattaukseen. Kaikki oli valmista n. klo 7:15. Aloitimme puhellen niitä näitä purkaaksemme jännitystä, kun yht-äkkiä huomasin jotakin dramaattista. Kysyin mahdollisimman lempeästi: ”Et kai sinä aio noilla kynsillä lähteä minun koronarokotukseen.” Eipä tietenkään. Tarkoitus oli aamiaisen jälkeen tehdä viimeiset tarkistukset ja samalla hoitaa kynnet.

Kello 8:20 istuuduimme päällyspukeutuneena Hondamme nahkaisille istuimille, vaimoni kuljettajan paikalle, sillä minähän olin riskikuljettaja. Hermostuneessa tilassa ei saa lähteä liikenteeseen.

Ajelimme rokotuspaikan edustalle. Pusi, pusi kannustukset, peukut pystyyn ja läksin kohti terveydenedistämislaitosta. Koska matka oli lyhyt ja aikaa minulla vielä runsaasti, huikkasi vaimoni perään: ”Kävele kortteli ympäri, että saat happea ja rauhoitut.” Niinpä minä teinkin. Kelakortti toisessa kädessä ja passi toisessa (varmuuden vuoksi) kävelin korttelin ympäri ja sitten seuraten opasteita ja muita mitä ilmeisimmin piikille meneviä. Ohitin monta vaaran paikkaa; liukkaan katuosuuden, kaksi kertaa kadun ylityksen, ja kuljin ”varo putoavaa lunta katolta” kylttien ohi rokotustalon ovelle. Hämmästelin mielessäni kutsussa ollutta kelloaikaa 8:46. Takanani oli harvassa jonossa maskit päässä muitakin piikitettäviä. Jotkut ryvästelivät, joku taisi kevyttä kevätvirttäkin muistella.

Sisään vain reippaasti. Vastaanotto oli mitä suloisin. Hieman pyöreähkö kaunissilmäinen neitonen univormussaan otti minut ”mahdollisesti” hymyillen vastaan. ”Ja varausaika oli?” Sanoin sen ja hän jo siitä tiesi nimeni. Oli kuin olisin tuttavaan paikkaan tullut. Lämmin tunne ailahti sisälläni. ”Olkaa hyvä, päällysvaatteet voitte jättää naulakkoon ja otatte kelakortin mukaan ja menette huone numero yhteen.” Sujautin passin muina miehinä takintaskuun. Ripeästi riisuin vaatteeni, villatakki putosi lattialle, mutta ajattelin, että siitähän se löytyy. Muutamalla harppauksella olin sisällä. Siellä minua odotettiin. Jälleen iloinen vastaanotto.

”Tervetuloa, saisinko kelakorttinne.” Voi minä unohdin sen takin taskuun, pyysin anteeksi ja kiireellä hain kortin. Hoitaja teki merkintöjä ja selitti ilmeisesti mahdollisia oireita. En kuullut mitään, vastasin vain kohteliaisuuden vuoksi vuoroin niin ja kyllä. Hän istutti minut asiakastuolille itse istuen satulatuoliin. Pääsee kuulemma ottamaan paremmin rokotettavan kiinni, kun ne kuitenkin pyörtyvät. Tämä rauhoitti minua. Juteltiin kauniista aurinkoisesta säästä. Samalla hoitajatäti pyyhkäisi kostealla olkapäätä. ”Teidän pitää sitten tuolla odotustilassa odotella n. 10 minuuttia ja sitten voitte lähteä. No niin, valmista tuli”. Entäs se piikki kysyin. ”Se on annettu.” Kiitin halaamatta, vaikka mieli teki, niin hyvin kuin hämmennykseltäni pystyin ja poistuin odotustilaan toisten odottavien tai piikitettyjen joukkoon.

Olin täyttänyt kansalaisvelvollisuuteni. Seuraavan kerran minua tarvitaan kunnallisvaaleissa.

Kävelin suoraan autolle. Siinä se meni puolentoista vuoden odotus kolmessa sekunnissa huomaamatta. Vaimolle kerroin, kuinka hienosti minua oli palveltu. Lisäsin siihen lisävaikutuksen saadakseni, että nuori kaunis valkopukuinen neitonen antoi rokotteen. Toinen oli vierelläni pitäen toisesta kädestä kiinni ja pyyhkäisi välillä otsaa. Keskustelimme ajan ilmiöistä ja kerroin hoitajalle näytelmä- sekä lauluharrastuksistani. Neitoset sanoivat käyvänsä klassisen baletin tunneilla.

Ajelimme kotiin. Vaimoni kasvoilla oli hieman epäuskoinen ilme. Hän yritti udella tarkemmin, miten se tapahtui, koskiko. Sanoin että en kerro, etpähän turhaan ennakkoon hermoile.

J:R:T.