Taiston tarinat

Kalamiehet

                                    

Vapaaehtoisteko: Sinä aamuna ilma oli kuin morsian, kaunis, aurinkoinen ja kirpeä, ehkä yöllä oli ollut hallaa.

Aamutoimista selvittiin tavallista joutuisammin. Olisiko tehnyt tien päälle mieli.

Tänään taivalletaan useampi ”poron kusema” tuumittiin. Rattiin ja menoksi. Liikennettä ei ollut vielä nimeksikään, sai katsella maisemia aivan rauhassa.

Odottajat

Katse havaitsi jotakin, joka ei nyt välttämättä kuulunut tähän aikaan ja paikkaan. Korkealla mäellä, avaralla paikalla, tien vasemmalla puolella, oli kaksi vanhaa miestä. Siinä he istuivat, nyökyttelivät päätään niin kuin jutellessa tehdään.

Jos nämä miehet olisivat olleet huomattavasti nuoremman näköisiä, olisi asia ollut helppo määritellä, ”vaeltajia”. Heillä oli vierellään mahtavan suuret kantamukset, kuin olisivat menossa erämaahan kauemmaksikin aikaa. Heitin perheelleni kysymyksen; mitä kulkijoita nuo ovat?

Ensimmäinen ehdotus tuli nuorimmalta ilman ajattelua, ja se oli minusta paras: ”poropaimenia”. Vaimo ehdottiettä liikenteen laskijoita. Minun tarjous oli, että naapurukset olivat viettäneet kostean viikonlopun ja vaimot pistivät isännät ulkoruokintaan. Todellisuudessa mieleeni iskostui ajatus; nuo miehet ovat menossa johonkin ja odottavat linja-autoa.

Siispä aloin seurata vastaantulevaa liikennettä, ennen kaikkea niitä, linja-autoja. Siinä liikennettä seuratessa ja perheen kanssa kinatessa, oliko äsken mennyt auto linjuri vai ei, meni aika joutuisasti. Nekin, normaalit aamupäiväkahvit unohtuivat juomatta.

Ratkaistava arvoitus

Päässäni pyöri ajatus, mikä on miesten olemassa olon oikea tarkoitus. Päätin antaa siihen kysymykseen itselleni vastauksen. Päivä alkoi lähennellä ”puolista”. Oli ruokailun aika. Myös ruokatauko pidettiin aivan tien tuntumassa, ja joku piti koko ajan silmällä tietä, menikö linja-autoja. Päässäni pyöri ajatus, ajetaan takaisin. Ihme ja kumma, toisetkin olivat tuumaani suostuvaisia. Siis, käännyttiin ympäri ja takaisin. Maisematkaan eivät olleet hullumpia, näkihän ne toisesta kulmasta.

Neljättä tuntia ja parisataa kilometriä suuntaansa, onko tässä järkeä, ei. Mutta se oikea vastaus, se on monessa muussakin asiassa tärkeä ja vaivan arvoinen, niin kuin meille, näiden miesten arvoitus.

Yritettiin olla tarkkoina, ettemme ajaisi ohi juuri siitä paikasta, joka oli tavoitteena. Pari kertaa saatiin kohtalainen väittely, onko menty ohi sen paikan. Oli jo lähellä ettemme kääntyneet takaisin ja todenneet; ukot ovat menneet menojaan.

- Nyt ajetaan viisitoista minuuttia ja sitten tämä hulluttelu saa riittää, ilmoitti vaimo. Minä olin tyytyväinen tähän ehdotukseen, vaikka en sitä näyttänytkään. Piti olla periaatteessa eri mieltä.

Kalamiehet

- Hei tuossa ne ovat, hihkaisi nuorimmainen, ukot nähdessään.

Siinähän ne ja todennäköisesti samassa asennossa kuin aamulla. Olisi voinut väittää, että ukot ovat kivettyneet, jolleivät päät olisi kääntyneet meidän pysähtyessä kohdalle.

- Päivää, sanoin. ei vastausta, katsoivat minua ja toisiaan.

- Minnekkä matka, olette istuneet tässä jo kokopäivän, voitaisko me auttaa ja viedä teidät johonkin? 

Näki, että ukot pelästyivät meitä, vaikka eivät näyttäneet ymmärtävän, mitä yritin sanoa. Miehet selvisivät jaloilleen ja olisivat paenneet matkoihinsa. Onneksi painavat reput estivät sen. Sain pidäteltyä pakenijoita sen aikaa, että vaimo tuli apuun, selittämään auttavalla norjan kielellä, mistä on kysymys.

 

Kahvi, oli taikasana, joka rauhoitti tilanteen

Vaimo sanoi, keitetään kahvit koko porukalle ja sitten neuvotellaan voidaanko me mitenkään auttaa teitä.

Kahvia juodessa alkoi tilanne rauhoittua, ukot alkoivat ymmärtää, jopa suomea. Ukot helpottivat repun nyörejä ja kaivoivat eväitään tarjoten myös meille. Kuivattua poron lapaa; voi että se osasi olla hyvää! Mitä paksumman siivun sitä vuolaisi, sitä leveämmäksi ukkojen hymy levisi.

Pulmana suunta

Kahvi selvitti ukkojen säikähdyksen syyn. He olivat luulleet meidän olevan menossa siihen suuntaan minne auton nokka näyttää. Ja, kun he ovat menossa sinne, mistä me olemme tulossa. Ehkä ukot eivät koskaan tulleet ymmärtämään meidän ajelun tarkoitusta. Meille ajelun tarkoituksen ymmärtäminen oli tärkeämpää. Tuntematonkin tarvitsee apua.

Sukuselvitys

Kahvit juotua, laitettiin ukot auton takaosaan jossa nukkumapaikat olivat valmiiksi auki. Siinä sängyn laidalla istuen ukot ”traattailivat ” vaimoni kansa, minä ajoin ja tein välikysymyksiä.

Tiedusteluun mistä he ovat tulossa ja mihin menossa; oli vastaus, kalastamasta, jossa ovat olleet kaksi viikkoa. Nyt he ovat palaamassa kotiin, jossa heitä vaimot odottavat. Matkaa tuntui oleva yli sata kilometriä, siis useampi poron kusema.

Sukuselvitykset tehtyään ukot maanvetovoiman ansiosta kellahtivat avoimille nukkumapaikoille. Annettiin heidän nukkua ja kaiveltiin kartasta sellaiset nimet, jotka he mainitsivat, ettei ajettaisi ohi. Löytyihän sellainen nimi kyltistä kylää lähestyttäessä. Sai nykiä nukkuvia oikein kunnolla, niin sikeästi nukkuivat, nuo väsyneet kalamiehet. Kylä, johon miesten neuvomana käännyttiin, oli vanha asutustihentymä. Tiet olivat niin kapeat, ettei pitkä ja leveä yhdistelmämme meinannut mahtua kulkemaan.

Olikohan ajan lasku pettänyt

Naapuruksiahan papat olivat. Ainakin kahdesta lähitalosta ilmestyivät vaimoihmiset päivittelemään.

- Nytkö sitä jo tullaan.

- Nytpä nyt, vastailivat reissulaiset.

- Nyt jäätte meille muutamaksi päiväksi, sanoivat niin isännät kuin emännät. On meillä tiloja, vaikka omathan teillä ovat matkassa.

Lähtemään ei päästy ennen, kuin suostuttiin ottamaan suolalohen puolikas ja kimpale poron pakaraa, sitä hyvää jota päivällä oli jo vuoltu.

Kylästä päätielle pujoteltuamme meille selvisi kaksi asiaa. On oltu liikkeellä kymmenkunta tuntia eikä edistytty juurikaan, mutta bensatankki on tyhjentynyt, joten kylässä meidän on oltava yötä, ettemme jää tunturitaipaleelle. 

Ja toinen asia selvisi; silloin kun vaimot ihmettelivät, ”joko te nyt tulette”. Varmaankin jonkun oli määrä hakea ukot tienvarresta, mutta päivä ei ollut oikea. 

Mielihyvää

Tästä kaikesta on kulunut jo pitkä jono vuosia. Monet asiat ja tapahtumat ovat harmaantuneet ja unohtuneet. Tämä tuntemattomien kalamiesten saattaminen kotiin saa sädekehän pääni päällä kirkastumaan aina uudestaan. Kun minulla on huono päivä, mikään ei luonnista ja tuntuu siltä, etten saa aikaan mitään.

Silloin kaivan tämän tapahtuman esille ja minulla on tyytyväinen olo. Olenhan jotakin hyvää saanut aikaan. 

TAISTO

************

Serkun Häät 50- luvulla

                              
Sinä, Mirja Esteri Pehkomaa, tahdotko ottaa tämän Kai Einari Eenpärin aviopuolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, kunnes kuolema teidät erottaa?

- Tahdon

* * * *

Minä, alakouluikäinen pojan nappula olin saanut kutsun serkkuni 

häihin. Tai kutsuhan oli osoitettu vanhemmilleni, mutta siinä oli maininta, ”perheineen”, joten olin kutsuvieras.

Alkoi ”häämatka”-suunnittelu, jonka suorittivat isä ja äiti meidän, minun ja pikku-siskoni toiveiden mukaan.

Erikoisen jännityksen loi suvun tapaaminen, sillä suvut olivat suuria ja vähäisen kanssakäymisen takia tuntemattomia toisilleen. Minullakin oli toistakymmentä naispuolista sukulaista, joita kutsuin ”tädeikseni”. Minua kiinnostivat 1.-serkut, joita oli neljäkymmentäkolme, ainakin, enhän ollut nähnyt puoliakaan. Melkoisen ”sikiävää” sukua, hupaisa sattuma; suvun pienin täti, pyöräytti eniten, kahdeksantoista tenavaa tähän ”ryysyranta”- nimiseen maailmaan.

Lähtöaamuna kiireiset aamutoimet tehtyään isä ja äiti laittoivat puolipyhäiset päälle. He epäilivät, jos vaikka juhlatamineet matkalla likaantuvat. Samalla meille lapsille tuli selväksi, mitä seuraa, jos ei varota likaantumasta, ja monesko matka tämä mahtaisi olla. 

Elokuisena lauantaiaamupäivänä meidän pihaan kurvasi ”Wippeli”, se oli sen auton nimi.

Sellainen avolava kuin kuorma-auto, mutta paljon pienempi. Minulle auton tuleminen pihamaalle oli kehumisen paikka, jonka päätin tehdä kaveriporukassa, kunhan palataan reissusta. Nyt ei ollut aikaa.

Isä pääsi koppiin, olihan hän auton hommaaja niin kuin isäntä reissulla. Me muut istuttiin lavalla tyynyjen päällä, jotka joku oli sentään älynnyt ottaa matkaan. Minä en malttanut istua, vaikka niin oli sovittu, seisaaltaanhan näki paremmin. 

Elokuu ja kesä parhaimmillaan, tiet olivat kuivat. Pölypilvi, joka meitä seurasi, oli läpinäkemätön. Niinpä melko pian matkalaiset olivat pölyllä kuorrutettuja. Pari kertaa pysähdyttiin pölytys- ja kahvitauolle, kiirettähän meillä ei ollut. Juhlapäivä oli vasta huomenna.

Matka meni mukavasti. Minäkin väsyin lavalla seisomiseen ja paarmojen väistelyyn, ne kun yhtenään olivat naamaan napsumassa.

Äiti jaksoi valittaa, kun auto ajoi kuoppaan ja heilahti, silloin äiti parkaisi.

- Voi, voi, tulikin lähdettyä, ne lehmät, kun ei nyt mitään sattuisi, osaakohan se naapurin Elli ne hoitaa, se kun on sellainen ”tuutero”. Äidin luento lehmien hoidosta kuultiin useamman kerran sillä ”häämatkalla”.

Pölyiset vieraat toivotettiin juhlatalossa ensimmäiseksi saunaan ja sitten syömään. Ruokaa oli varattu paljon, olivathan vieraat tällä kertaa pitkästä matkasta.

Ruokajuomana oli kaljaa, sahtia, jotain kirkasta lasipulloissa, jota ei lapsille tarjottu, mutta oli siellä limonaadia.

Ruokailun jälkeen aikuiset kävivät alakertaan ”nukkumaan”, meidät lapset komennettiin yläkertaan nukkumaan.

Heti kun vanhemmat olivat meidät nukuttaneet ja menneet alakertaan, alkoi kuulua supinaa joka puolelta:

- Nukutko Pentti, Taisto, oliko se Taisto, Kaarina, Merja ja kaikki muut, tulkaa tänne, sanoi Elisa, joka oli talon omia lapsia.

- Olkaa hiljaa, vanhemmat eivät saa kuulla, että ollaan valveilla. Elisa komensi. Nyt meillä on etsintä. Meillä on jossakin ”limppari jemma”. Se on tässä talossa, se on meidän löydettävä. Sitten päästään juhlimaan. Kaikki lähdetään eri tahoille ja tarkistetaan kaikki komerot ja kaapit. Jos vanhemmat huomaavat, niin keksitään jotakin, sanotaan, että, etsitään ”huussia”, tai jotain.

Elisa jakoi etsintäalueet pareittain, ei kuulemma pelota niin paljon, kuin yksin, hän sanoi.

Pahin pelko oli eksyminen tuntemattomaan taloon, ties vaikka olisi kummituksia. Minua pelotti päivällä näkemäni villi kettu, joka oli pihamaalla pitkässä köydessä. Kettu juoksi koko ajan ympyrää. Jos meni lähelle, se piiloutui maan alle kaivamaansa onkaloon. Pelkäsin, että se pääsee irti ja hyökkää päälle.

- Sain etsintäkaverikseni Tepon, joka oli talon omia poikia, joten meidän oli helppo liikkua vaikka missä, ei pelottanut eksyminen.

- Teppo sanoi, mennään kellariin. Se on kaksi kerrosta alempana ja siellä on ruokavarasto. Ja niinhän me tehtiin. Samalla selvisi, etteivät vanhemmat suinkaan nukkuneet, vaan salissa oli juhlat täydessä käynnissä, ne ”hääjuhlat” varmaankin. Kellarista löytyi myös meidän hääjuhla-tarpeet, limsat, leivoksia ja marmelaadia. Minä olin ovenraossa vahdissa. Teppo pakkasi tavarat laatikkoon, jolla saatiin ne hädin tuskin ylös, niin painava se tuleva ”lystilaatikko” oli. Miten näitä juodaan, kun ei ole mukeja?

Pullosta suoraan, joku sanoi, on näitä jokaiselle oma pullo ja useampikin. Meistä kaikki, kuten minä, ei ollut koskaan maistanut limsaa, marmeladista puhumattakaan.

Ja kyllä me mässättiin, limpparia ja keksiä marmelaadilla kuorrutettuna. Kyllä elämä on ihana, todisti jokainen ja niin se olikin. Kukaan ei ollut puhunut sokeriarvoista, eikä muistakaan vähemmän arvoisista asioista.

- Nukkuminen jäi toiselle sijalle muun herkuttelun ja ilonpidon rinnalla eikä vanhemmista ollut meille haittaa. Laulu ja muu kovaääninen juhlinta alakerrassa oli siitä merkkinä.

Elokuinen keskiyö on melkoisen pimeä, kun se oikein sille päälle ottaa. Valoisan kesän jälkeen, tuntui, kuin pimeyden koura ahdistaisi meitä maan kulkijoita. Myös me kesän viattomuuden lapset tunsimme sinä yönä, kuinka suurempi voima otti otteeseen jokaisen yksi toisensa perään tilaan, jollaista ei oltu ennen koettu.

Ensimmäinen aloitti itkulla, joka muuttui valitukseksi ja sitten huudoksi. Lopulta nähtiin tai luultiin kuoleman tulevan. Ensiksi valitettiin jokainen omassa kolossaan, mutta yksin kuoleminen sai kokoontumaan viimeisillä voimillaan samaan huoneeseen, jossa huomattiin, että ollaan tasavertaisia, hengenlähtö on jokaisella edessä.

Vihdoinkin aamutunneilla, ennen viimeisten kuolemaa niin kuin meistä tuntui, oli joku aikuisista tullut meitä katsomaan. Se näky ja haju oli ollut suorastaan järkyttävä. Toistakymmentä lasta kun tyhjentää vatsansa pitkin lattiaa jossa vielä itse makaavat. Tällä vertauksella on peloteltu jo monta sukupolvea nuoria, ”minkälainen on ahneella loppu”?

Juhlaväessä oli ollut terveydenhoitaja, joka oli määrännyt jokaisen kakaran juoda puoli litraa maitoa. Ja sillä selvittiin eloon, vaikka olipa lähellä se hengenlähtö tai ainakin tuntui siltä. Vanhemmillekin maito sinä aamuna oli kelvannut.

Vihkimisseremonian aikana nuoret olivat kuulemma nukkumassa. Se niistä häistä. 

Ruokailun ja kahvittelun jälkeen heti kahvit juotua vieras juhlarahvas, kuten me, lähdettiin kotimatkalle.

Jos äiti oli menomatkalla pärpättänyt ihmisistä ja Ellistä etenkin, nyt aiheena olivat lehmät, Elli ja tenavien ryyppäjäiset. 

Jos olivat juhlaruoat ja kakkukahvit meiltä lapsivierailta jääneet nauttimatta ja pappi näkemättä, oli ohjelmaa ja sananrieskaa kotimatkalla sitä enemmän.

Äiti piti sellaisen saarnan, siinä autonlavalla, että pappi olisi jäänyt kirkkaasti toiselle sijalle. Kuinka pitkä se saarna olisikaan ollut, ellei äidin olisi pitänyt nousta autonlavan reunalle yökkäämään. Pöly oli kuulemma mennyt henkeen ja aiheutti pahan olon, voi äiti parkaa. Kuin autommekin olisi voinut pahoin, se nyökähti kesken ajon polvilleen. 

Aikamiesten kiroilutuokio selvitti vian. 

- Etuakseli on katkennut, siis matkaan tuli mutkia, tämän kertoi kuljettaja ja otti pullosta ”hääjuomaa”. Hätä ei ole tämän näköinen, sanoi tuo rattimies ja veti haalarin päälleen. Iskä lähi tulosuuntaan ja kuljettaja auton alle. Isän tehtävä oli löytää jostakin tienvarren taloista puhelin, soittaa kuljetusapua ja korjaamo, joka korjaisi akselin. Se ei sunnuntaina, niin kuin epäiltiin, olisi helppoa.

Toiset hääreissulaiset kävivät äidin levittämän huovan päälle istumaan ja äiti kyseli.

- Kuka haluaa eväspalasia, on leipää maitoa ja mehua. Meillä siskoni kanssa äidin kysymys oli paikallaan, sillä emmehän olleet syöneet kuin eilen meillä oli jo nälkä.

Eikä kipeään mahaan passannut vihjaistakaan. Siitähän olisi äiti saanut uuden kimmokkeen saarnaansa yöllisestä juhlinnasta.

Väsymys ja uni olivat ilmeisesti ottaeet meidät, ainakin nuorimmat, minut ja siskon, unihuomaansa.

Siskoni kanssa herättiin johonkin kolinaan. Samalla selvisi, että joku oli peittänyt meidät lakanalla. Muuten oltiin samassa paikassa, kuin päivällä ja auringonlaskusta näki, että oli tullut ilta. 

Taksi-auto seisoi meidän auton takana ja miehet ahersivat auton kimpussa.

- Korjaantuuko se meidän auto, päästäänkö me kotiin?, utelin miehiltä. 

- Tule pois sieltä, äiti sanoi ja supatti korvaani, ettei miehiä saa häiritä, ovat väsyneet ja vihaisia.

- Ota tuosta suuhusi mustikoita, käytiin Bertan kanssa poimimassa tuosta läheltä. Isäsi oli ostanut leipää ja makkaraa, miehet söivät ne kaikki, oli niillä niin kova nälkä. Me syödään mustikoita, ovat vatsalle hyväksi, sanoi äiti.

- Moottori jyrähti käyntiin ja auto lähti kulkemaan.

- Jäädään kyydistä, minä hätäännyin.

Kuski kokeilee, onko kunnossa, ei jätä, sanoi isä ja alkoi koota korjaustyökaluja lähtöä varten. Kaikki on valmiina, joku miehistä sanoi ja otti pullon taskustaan ja ehdotti, että otetaan kierros, eihän tässä muutakaan murheeseen ja miehet ottivat ja sitten lähdettiin. Taksi ajoi vielä meidän perässä jonkun matkaa ennen kuin kääntyi pois, kuulemma varmisti, että automme kestää. Tie pölysi niin kuin päivälläkin, pöly ei vain näkynyt pimeässä, eivätkä maisematkaan näkyneet, istuttiin vaan. Kuulemma kello näytti aamuyötä, kun olimme perillä. Isä yritti vielä huumoria, sanomalla: 

- Eiköhän sitä lähdetä pellolle ruista ”sirppiämään”, näkyy poutapäivä tulevan.

Olikohan lehmillä ollut äitiä ikävä, vakituista hoitajaa, kun seisoivat ”karjopihassa” rivissä ja ammuivat. Äiti alkoi kysellä lehmiltä oliko heitä kohdeltu hyvin. Onneksi hän huomasi Ellin lehmärivin päässä.

- Tehän juhlitte oikein pitkän kaavan mukaan, niin se pitää. Minä tässä odottelin kuulumisia, kohta olisin antanut lehmille aamurehut ja lähtenyt mökille. Niinpä minä teenkin, ei tarvitse teidän sen takia enää vaatteita vaihtaa. sanoi Elli.

- Jos Elli sen tekee, niin minä keitän tulokahvit, sanoi äiti. Me muut huokaistiin pelot pois äidin sanomisista. Siinä kahvia juodessa vanhemmat kertoivat ne kuulumiset. Me siskon kanssa säästeltiin kertomiset toiseen kertaan.

Vanhemmat tuskin nukkuivat ollenkaan. Ainakin aamuaskareet oli tehty ja puolinen odotti pöydässä, kun me siskon kanssa herättiin.

-Jos kävisi ”potut” ilman limonaadia, äiti jostakin syystä oudolla äänen painolla kyseli.

* * * *

- Tahdotko sinä Kai Einari Eenpäri ottaa tämän Mirja Esteri Pehkomaan puolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä kunnes kuolema teidät erottaa?

- Tahdon.

Taisto

 

**************

Polkupyöräretki

                                                                                                                                                                

Kesäisen elokuun alun lauantaina lähdettiin neljältään kiertämään polkupyörillä lenkki, joka oli hahmoteltu suunnitelmalla, ”noin”. 

Aurinko paistoi, lupaili hyvää retkisäätä viikonlopuksi, ei muitakaan esteitä pitänyt olla. Mutta olipas, tai paremminkin, pitipäs sattua.

- Lupasin naapurille, että ajetaan soraa tuonne yhteiselle peltotielle, meiltä tulee kaksimiestä ja traktori, naapurista kaksi miestä, sopii kai se, kysyi isä.

- Et sitten maininnut mitään tätä ennen, sanoin ja ”pipo” tuntui alkavan puristamaan minulla.

Tiesin, että isällä se jo puristi, isä oli ”diktaattori”, minä vain diktaattorin poika.

Retki päivä ei olisi huonompaa alkua voinut saada, olihan kysymyksessä sopimukset ja niiden purkaminen. Isä, naapurien kanssa, minä kavereiden kanssa, miehen sana miehensanaa vastaan. 

Olen joskus kysynyt tutuilta naapurin miehiltä. Arvaapas mitä sitten tapahtui?

Vastaus on ollut aina suurin piirtein sama. Päätelty vastus on; kaksi tai ainakin yksi kuollut, miten on mahdollista, että selvisitte ilman ruumishuonetta ja vankilaa?

Oikea vastaus

Se elokuinen viikonloppu on pyyhitty allakasta pois, siitä ei meidän torpassa ole kukaan ottanut puheeksi. Jos mainitaan vaarallisesta asiasta se oli juuri sellainen, tulenarka, kuin pommi, laukeamaan viritetty, jos hetkeksikään herpaannut varomisessa, se räjähtää.

Koskaan, ei koskaan, ei omaväki, ei naapurit, ei vahingossakaan maininneet asiasta. 

Elämä jatkui Niinivaaran tilalla ja jatkuu vieläkin, jos jostakin osaisi päätellä vaikutuksia, niin nauru katosi piha piiristä, vain naapurit poiketessaan saattoivat nauraa omille tarinoilleen.

Niin pienistä asioista, on joskus, pienen ihmisen ”humeetti” sekoitettu, onkohan se sitä elämänkirjoa?

Pyöräretki

Auringon noustua lämmittämään elokuista aamua polkaisin pyöräni maantielle. Vain kilomerin poljettua jouduin ohittamaan paikan josta kyläläiset ajoivat soraa omiin tarpeisiinsa. Maalla ennen vanhaan noustiin ennen auringon nousua, niin nytkin, ukot olivat lapioineet ensimmäisen kuorman ja lähtivät sitä purkamaan, sinne peltotielle. En tiennyt enkä tullut koskaan tietämäänkään, oliko keskusteltu minun pois jäännistä, siitä sora savotasta.

Vajaa kymmenen kilometriä soratietä, siten pikitielle, joka oli soraan verrattuna lysti ajella. Siinä risteyksessä oli meillä ”rehvit”. 

- Huomenta päivää rakkulat, sanoin jo kaukaa.

- Huomenta, aamua. 

- Aurinkoista sellaista vaikka koko viikonlopuksi, sanottiin tervehdykseksi. 

Nimen huutoa ei tarvittu, oltiinhan saman kylän poikia. mutta karttaa tarvittiin ja juuri siitä syystä, eihän me poloiset oltu käyty naapuri kylissäkään saati sitten kauempaa. Kartta jäi vilkaisulle, olihan meillä mahdoton hinku matkaan.

- Minne ajetaan, kuului vähän väliä edellä polkijoiden suunnasta?

Ja ne edellä polkijat olivat kaksi nuorinta, joilla pursui intoa nähdä uusia, tuntemattomia seutuja. Matkanteko oli niin innokasta, ettei meinattu ehtiä eväitäkään huventaa, ruokatorkuista puhumattakaan.

Punkaharju

Ensimmäinen etappi, joka oli etukäteen suunniteltu, oli Punkaharju, tunnettu kansainvälisenä leirintäalueena. Sinne suurenmaailman meininkiin jäädään yöksi, ollaan Euroopan omistajia.

Ilmeet olivat hämmästyneitä meillä isommillakin, siinä kuin pienemmillä, väkeä oli aivan mahdottomasti.

- Tänne jäädään, ollaan koko retki täällä, mitä me turhia lähdetään eteenpäin, on tämä toista, kuin kotikylän raitilla, Risto todisti. Joku ehdotti; laitetaan tavarat kioskin nurkalle ja lähdetään tutustumaan alueeseen, ihmisiin, tietysti tyttöihin. Niitä näytti olevan eniten, juuri kuin meitä vartena.

Ykkösmestat

Risto ja Rami, ne innokkaimmat meidän porukassa, keksivät, nyt ei jätetä mitään sattuman varaan, näytetään neitosille, että mekin ollaan täällä. – Ja mitenkä tuo tehdään, tiedustelin, vanhimpana ja tyhmimpänä? Ettäkö miten, ei näy viisaus, vai kokemusko se lienee, joka teiltä vanhoilta puuttuu. –Meillä

on homma hanskassa, katsokaa vaan miten mummo kumotaan, esitteli Rami. Niinhän ”viisaammat” lähti kioskille, me Villen kanssa mentiin jäätelöjonoon. 

Ehdittiin jo ihmetellä poikasten viipymistä, kunnes kioskin ovesta tuli pari kaverusta joita ei voinut olla huomaamatta.

- Mitäs sanotte, sanoi Risto, toinen tulijoista, pysähtyen eteemme.

- No ei todella, ei tunneta vieläkään, pääsi meiltä ihmetyksen kera.

Pojilla oli päällä kiiltävät liivit ja päässä kiiltävät lierihatut, käsivarressa niin kuin sirkuksessa, kokkakepit.

- Te vain jätskiä, ei sillä tavalla kaatoja tehdä, ei nyt ole maitopartojen päivä, Risto totesi ja kaivoi taskusta Marlboro askin. Näillä eväillä lähtee mimmi jos toinenkin, siitä riittää teillekin isoset, ei me kaikkia tarvita, kunhan päältä valitaan Rami hätäili. Syökää ne jäätelöt näkyvistä, ei hän me teidän kanssa rohjeta lähteä näyttäytymään, katsovat maalaisiksi. 

- Kyllähän meitä ”isosia” nolotti lähteä valloilleen päässeiden poikien matkaan, mutta tämän kerran uhrauduttiin. 

Eikä häntä tiedä jos vaikka niitä ”ylimääräisiä” jäisi, olisihan se saatua sekin.

Valloitus retki

Niin oltiin valmiita rynnistämään kohti paikkoja joissa oli eniten niitä ”likka” lapsia. Pojat sytyttivät ”Marlporot” huuleen ja edellä nenäpystyssä eteenpäin. Tytöt tirskuivat nähdessään ”Euroopan omistajat” ilmi elävänä lähellään ja meidän pojat, ne eivät olleet ketään näkevinään, niinhän olivat suunnitelleet. Minä ja Viljo koitettiin olla mahdollisimman huomaamatta taaempana, silti meitä nolotti aivan hirveästi.

Ylpeys käy…

Kunnes tapahtui jotain ihmettä mitä me ei nähty, ennen kuin päästiin kirkuvan tyttöringin luokse. Rami seisoi, kuin suolapatsas kädet levällään tekemättä mitään, Risto makasi mahallaan hietikolla. Meidän vanhempienhan siihen oli mentävä katsomaan mitä on sattunut ja heti huomattiin, Riston nenästä tihkui verta. Kumarruin lähemmäs ja kysyin maassa makaavalta, mihin sattuu? Ei enempää, vain nenään, miten päästään pois mahdollisimman äkkiä, - Risto kysyi? 

Siitä vaan ylös ja menoksi mahdollisimman nopeasti, suputin Riston korvaan. Samalla kun nostin kaatuneen kaverini ylös, sanoin kovalla äänellä; tämä on vietävä hoitoon, lähdetään. Ihmeen hyvin oli Risto saanut naamansa tuhrittua verellä, ihmiset antoivat tietä ja uteliaimmat kyselivät, mitä on sattunut -Tappelu, vastasin ja hyvin näytti tyydyttävän. 

Onneksi pyörät olivat tallessa, ei kun tielle. Tie oli syönnillään, matka taittui, eikä puhetulva haitannut, parikymmentä kilometriä meni huomaamatta. Naamanpesupaikkoja oli tarjolla vaikka millä mitalla, vasta käskevään sävyyn annettu määräys sai nuoremmat pysähtymään, siistimis- ja ruokailutauolle. Vasta suuren tinkimisen jälkeen Rami alkoi kertoa mitä leirintäalueella oli oikein tapahtunut?

Risto ja Rami olivat sopineet, tupakat laitetaan suupieleen ja selkäkeikassa kävellään, niin kuin arvonsa tuntevat tekevät. Sattui vaan olemaan kummallakin melkein ensimmäiset savut, kuuma aurinko ja se pahuksen männyn juuri johon kengän kärki tarttui, Se oli nenälleen meno ja kova isku maailman miehen imakolle, nenäkin pääsi pienellä nirhaumalla. 

Tänne ei tulla ikinä, ei kenenkään naurettavaksi, sankarit uhosivat.

Uusi yritys: Savolaisittain

Savonlinna luki kilvessä joka ohitettiin, se oli yksitavoite johon oli päätetty tutustua. Leirintäalue oli kaupungin keskustassa, ainakin melkein, kävelymatkaa torille viisitoista minuuttia. Teltta pystyyn ja kaupungille, ei aivan, olihan meillä retkievästä, kirkasta, kirkkaassa pullossa. 

Niin pahan makuista ainetta ei ole muuta, vaan kierros riitti, sen todisti jo irvistysten katseleminen naamoilta. 

Myös nuorempien kirkkaat vaatteet riisuttiin, ei hän ollut sanottua vaikka päivällisen tapahtuman nähneitä liikkuisi täälläkin, entäs sitten?

- Jokos nyt kävisi ”maailman” miehille ne jäätelöt, päivällä ei tuntunut kelpaavan, oltiin muka maalaisia, kysyin? Ja kaikille kolmenpallon jätski-annokset toripöytään tarjoiltuna. Tilauksen ottanut nainen oli minun ja Villen mieleen, jo kypsenemään alkanut, ei tyttö-hupakko, vaan oikea nainen. 

- Mihinkä neiti lähtisi ajeleman polkupyörällä, jos olisi ensiyöksi telttapaikka löydettävä, Viljo kyseli, kuin ohimennen? -Tuonne Sulkavan, Vilkaharjun suuntaan, siellä on maisemat kauniit, ehdotti tuo sillä hetkellä maailmankaunein neitonen. 

- Sattuisiko neidillä, olemaan meidän kanssa sama matka, jos me istutaan vielä tässä silloin, kun neiti pääsee töistä vapaaksi, utelin?

- Ehkä joku toinen kerta, nyt on myöhäinen vuoro ja aamulla taas aikainen ei onnistu, sanoi tuo miss ”Savonlinna” ja hymyili niin kauniisti, aivan päätä huimasi.

Yöpaikka

Aurinko teki laskuaan ja meillä pyydykset eivät olleet tuottaneet toivottua tulosta. Tuumittiin, tämä seutu ei ole meitä varten, asukoon Savolaiset meistä nähden rauhassa, me lähdetään illan kuluksi polkemaan maantietä. 

Katsottiin kartasta torilta saatua vihjettä, Vilkaharju ja sinne. Rauhallinen metsän reunustama soratie, vähänväliä pilkottavine vesistöineen sai meidät polkemaan aivan huomaamatta harjulle jossa oli leirintä-alue.

Tässä sitä tullaan yön vanhaksi, ei ole liikaa väkeä, vain pari telttaa tuolla toisella laidalla.

Tässä ollaan yötä, teltta tuohon ja levolle, aamulla reippain mielin jatketaan matkaa. Saadaan olla, kuin herrankukkarossa, tuumittiin ja ryömittiin telttaan.

Juuri, kun oltiin valmiina yö unille, pärähti samasta suunnasta, kuin mistä mekin tulimme, parikappaletta kovaäänisiä lännen” rautoja”, myös matkustajat olivat kovaäänisiä ja retee käytöksisiä.

Joku meistä taisi jo kuorsausta harjoitella, mutta sai pika herätyksen.

- Mikä hemmetin metakka se nyt, eihän tässä saa nukutuksi –Rami manaili, lähdetään ja veistetään naamaan, annetaan isän kädestä. 

- Ei ole Ramilla isää, eikä isänkättäkään matkassa sanoin, omin käsin pitää tämä asia hoitaa, eiköhän muuteta majapaikkaa, vai?

- Toiseksi me tappelussa jäädään, saatetaan saada sitä Ramin toivomaa isänkättä, tuumin, eiköhän lähdetä.

- Saatiin sentään melko rauhassa keräillä kamppeet, korvissa kaikui rakkareiden mielilause. ”Landepaukut kesäretkellä”. 

Pitkäpäivä painoi jaloissa, polkeminen oli tosi raskasta. Pienen hetken piristyksen antoi eteemme putkahtanut lossi, tuo ”ikiliikkuja” vei yli paikan jossa piti olla tie, mutta ei ollut, oli ehkä unohtunut tekemättä. Tämän vesi pätkän jälkeen lähdin vetämään meidän kulkuetta joka venyi pitkäksi. 

Päätin, ensimmäinen ranta on meidän yöpaikka. Aivan kuin kirous olisi tullut yöpymisen esteeksi, vettä ei missään, pelkkää metsää kilometri kilometrin perään. Kuin pisteeksi yllättäen matkamme meinasi päättyä onnettomasti, alamäki ja suuri. Kukaan meistä ei kunnolla tajunnut kuinka pitkä ja jyrkkä se mäki oli. Koskaan en ollut nähnyt, ennen, enkä sen jälkeen niin suurta mäkeä.

Minä yritin jarrutella minkä pystyin, siitä huolimatta vauhti oli kovaa, odotin vain hetkeä jolloin kaadutaan. Puolimäessä Risto ja Rami tulivat takaa ohi, toisella heiluivat jalat vapaana, ne ei ainakaan jarruttaneet. Täytyi olla joku varjelus, kukaan ei kaatunut, oltiin hengissä. 

Mäen ala sanoin, tästä mennään metsään ja laitetaan telttapystyyn matkanteko loppui tähän. Elokuun keskiyö on sen verran pimeä, ettei näe kunnolla, ei ainakaan metsässä. Löysin pimeässä erikoisen näköisen kumpareen, se tuntui sopivan pehmeältä. Pojat pystyttivät siihen teltan, minä laitoin ilta-palaa, huutelin syömään. Nuoremmat voitti uni eivät jaksaneet syödä. Myös meidätkin Viljon kanssa nukkumatti kutsui pian levolle.

Arvoitus?

Päivä oli puolessa meidän herätessä, niin väsyneitä oli oltu. Joku heräsi ja herätti toiset ihmettelemään erikoista näkyä mikä tuo on?

Ulkona paistoi aurinko, siis oli kirkas ilma, ei satanut vettä teltan kattoon, niin kuin jokainen ensin veikkasi. Teltankatto kihisi, kuin vesipisaroita olisi katon päällä. Lopulta joku rohkea alkoi raottaa teltan vetoketjua, mutta tempaisi nopeasti kiinni. 

Muurahaisia

Siis koko ulkopuoli täynnä muurahaisia, olimme yöllä pimeässä ja viileässä pystyttäneet teltan vanhan jo levinneen muurahaiskeoin päälle. Teltan alla lämmennyt muurahaisyhdyskunta oli herännyt ennen meitä ja ihmettelivät niin kuin mekin ketä oli yövieraat. Harvoin teltta tyhjenee niin nopeasti, kuin silloin, kukaanhan ei halunnut muurahaisia niskaansa. 

Asetuttiin kaikki peräkkäin kyykkyyn ja ensimmäinen aukaisi vetoketjun ja kaikki yhtenä roikkana ulos. Päästiin vähällä. muutamat muurahaiset kerättiin toistemme niskoista ja teltta puisteltiin. 

Aamupala ei ollutkaan niin helppo, eväsreput olivat jääneet yöllä hujan hajan maahan ja ”kekoeläjät” käyttivät tilaisuuden hyväkseen. Joku ehdotti voileivistä muurahaisia nyppiessään, tehdään nuotio ja friteerataan eväät, saadaan samalla proteiinit, ei tehty. Kuului myös joku syövän rumasti siunattua leipää.

Aamukeskustelussa kerrattiin edellinen päivä ja ennen kaikkea Punkaharjun lankeemus, joka meni ylpeyden piikkiin. Viimeinen mäki meni, väsymyksen piikkiin, oltiin tyytyväisiä, ettei pahemmin käynyt.

Toisen päivän ajoreitti muuttui totaalisesti, tuntui jalat ja istumalihakset siltä että päätettiin joutua kotiin mitä pikemmin. 

Tavattiin tovereita

Kaukopään sellutehtaan hajut ilmoittivat polkijoille, käännytään kotia kohti. Hienot maisemat ja hieno ilma, mikä ajellessa. Pitempi tauko pidettiin Parikkalassa jossa tavattiin kohtalo kavereita, heillä vielä jäykemmät paikat, kuin meillä.

Taiteilija Rönkön petoni veistokset sai meiltä arvostusta, luomu- eli itseoppinut taiteilija tehnyt kymmeniä veistoksia. Mieli olisi tehnyt vaihtaa paikkaa patsaiden kanssa, mikäs se päivällä, mutta yöllä olisi voinut vilu tulla nakusillaan, niin kuin patsaat olivat. 

Pohjois-Karjalaa kohti pikitietä, parin kioskin ja useamman tauon kautta. Parasta toisen päivän retkessä oli ne tauot ja nälkä, nälkään söi loppueväät kaikkine muurahaisineen, ei haitannut. Kotiin ehdittiin vasta toisen päivä kääntyessä seuraavalle vuorokaudelle.

Koti risteyksessä erotessa ei pysähdytty muistelemaan menneitä, tuskin huikattiin hyviä öitä, niin oltiin matkasta kylläisiä. 

Taisto

**************************

Nostalgiamatka

Silloin nuorena ja keski-ikäisenä oli mielipaikka minulle, Lappi. Kaksikymmentäkolme kertaa Lapissa, hulluuden rajoilla, täytyy myöntää. Mutta olihan joku nimittäjä tälle matkailu hulluudelle ja meille se oli Lappi! Olisihan se voinut olla joku muukin, kokeiltiin, mutta palattiin aina tuttuun ”revontulten maahan”.

Oli helppo lähteä, moneen kertaan käytetty lista matkatavaroista helpotti pakkaamista ja mukaan ei tarvinnut ottaa varan varaa ja vielä vara asuja ja välineitä.

Auto ja anoppi muuttui joskus, lapset tulivat, kasvoivat, jäivät pois. ”Yleiskone”, vaimo, ilman häntä ei olisi osattu tehdä matkaa, kuka olisi nieriät perannut.

Nyt, kun oli kulunut kolmekymmentä vuotta viimeisestä Lapinmatkasta, ”piti olla viimeinen”, mutta ei ollutkaan.

Elämänkalenteriin pyörähti kahdeksankymmentä, tuli mieleen kauan kytenyt ajatus, ”lähden Lappiin”. Ajatus oli kuolleena syntynyt, tiesin sen, tiesin perheenvastustavan äänin 2 - 1. Mutta mitä kummaa, vastustusta ei juurikaan ollut, uskoivat, ukko hourii, ei siitä ole lähtijäksi. Jotenka minun oli kasvoni säilyttääkseni tehtävä se matka.

Suurin mutta oli, mistä saisin matka-kaverin, tai useamman. Sekin ratkesi, kuin luonnostaan. Perhe ei voinut minua yksin päästää, olisi ollut heitteille jättö, siis jonkun oli uhrauduttava ja poika oli ainoa , luotettava autonkuljettaja, siis hän sai perheeltä pestin, käännyttää minut, tai mennä mukaan.

Tämä ratkaisu oli minulle mieleen, hän koko ikänsä autojen kanssa pelannut oli kuin luotu pitkään ajomatkaan.

Matkapäivän lähestyessä huomasin pelkääväni lähtöä ja toivoin jonkun syyn tulevan pelastajaksi ja estävän koko lähdön, ei tullut.

Aamulla lähdetään, ei lähdetty, keksittiin vaikka mitä ”kynimistä”, sitä puuttui tätä ei oltu huomattu ja niin edelleen. Kunnes vihdoin iltapäiväkahvin jälkeen päästiin lähtemään.

Onnellisten jäljet peittää sade, sanotaan, nyt se osui kohdalleen, samalla, kun lähdettiin alkoi sataa ja satoi koko meidän matkan ajan. Tuntui kuin mukanamme kulkisi yksi ja sama pilvi, ropsauttaen niskaamme kuuron silloin tällöin.

Matka suunnitelma

Jos niillä aikaisemmilla retkillä oli matkasuunnitelmat viimeisen päälle, nyt sellaista ei ollut, matkasuunnitelma oli minun päässäni. Halusin nähdä tuttuja paikkoja mahdollisimman paljon, mieluummin kaikki. Tavoitteeni näkemisen laajuudesta oli vinksahtanut, toki tiesin sen, mutta annoin olla. Kerrankin sain itse päättää mitä haluan nähdä ja toisaalta, miksi asettaisin rajoja itselleni, siitä vaan.

Ilman matkasuunnitelmaa vastakkain oli, oma pääni ja tom tom, tuo nykyajan reititin. Pääni terävyydestä, oikeammin, tylsyydestä olen ollut tietoinen jo ennen näitä päiviä, nyt se tuli taas todistetuksi. Ennen, kuin ensimmäinen matkapäivä oli ”pulkassa”, Suomi oli ajettu vyötäröltä poikki ylimääräisen kerran, onneksi ainoan tällä retkellä.

- Siitä se alkaa, sanoi, meistä se nuorempi ja kaarsi yhdistelmämme rannassa olevalle ”lepo” paikalle.

- Saat valita, uimaan tai kahvin keitto, sanoi meistä nuorempi, eikä mennyt itsekkään järveen, vaan kömpi vaunuun.

- Et sitten mennyt järveen, tuumin.

-Tuo sade on yhtä märkää, ei toinna vaivautua, kuulin, vastauksen.

Pohjanmaa

On latomeri kuihtunut, vain muutama ”heinä-suova” on muistona.

- Missä sitä oltiin yötä, tiedustelin, samalla, kun ajelin, ”matkalla pohjoiseen”. Tien viitat ennustelivat Oulun olevan vastassa.

- Pihtipudas oli yö paikkamme, tarkemmin osoitetta ei ollut, eikä tullut, kertoi tuo pääkuski.

Aamukahvia juodessa tuli mieleen, minulle tärkeä, ja kotiin jäävien vastustetuin mukaan otettava oli, ”asuntovaunu”. Halusin majan jossa voisin levähtää aina tarvittaessa. Perhe halusi minun yöpyvän tienvarren ”majataloissa” täysihoidossa, kahden lakanan välissä. Minä sain pitää pääni.

Nytkin Pohjanmaan lakeudet, ei laaksoa, ei kukkula, ei kovin virkistävää, mukava päästä ”oikaisemaan” välillä raajoja.

Simojoki

- Päivää sanoin.

- Päivää, sanoi pyylevä naishenkilö tiskin takaa, mitä saisi olla?

- Sauna.

- Että sauna, savu, sähkö, puu, höyry, lämmin, saunottajalla vai ilman? Meillä saunat lämpiävät vasta illansuussa, herrat joutuva kyllä odottamaan sanoi to mukavantuntuinen rouvashenkilö, tiskin takana.

- Mutta, jos meillä on hyvä saunatarina, tarjoatko kahvit tässä odottaessa, kysyin?

- Pitää olla hyvä, vastasi hymyilevä nainen.

- Noin viisikymmentäviisi vuotta sitten ajeli tällä kohtaa nuori mies ja nuori neitonen pohjoisesta etelään ja kysyivät saunaa. Silloin vastaus oli; sauna on mutta turha lämmittää se ei anna löylyä, kiuas on loppuun palanut.

- Saadaanko me katsoa sitä kiuasta, nuoret pyysivät?

Nuoret purkivat kiukaan ja totesivat; kivet on loppuun palaneet. Vaihdettuaan uudet kivet ja lämmitettyä kylpivät ja totesivat, kiuas kunnossa. Omistaja lupasi heille ikuisen saunomisoikeuden tähän saunaan.

- Aivan kuin olisin kuullut vanhempieni kertonen tuollaisesta tapauksesta sanoi nainen ja jatkoi, lähdetään katsomaan sitä savu-saunaa, jona se palvelee nykyisin.

Siellä joen törmällä, aivan vesirajassa nökötti mustunut hirsisauna. Vielä toiset viisikymmentä vuotta saadaan jatkaa saunomis-sopimusta, on se niin vahvassa kunnossa, todettiin. Nainen toisessa polvessa yrittäjänä, tarjosi kahvit kutunjuustolla höystettynä, toivotti hyvää matkaa ja lupasi pitävänsä saunan lämpimänä tulomatkalla.

Kalapohu

Lapissa on kalavesiä paljon, kuten Tenojoki ja hyviä pienempiä kalapaikkoa lukematon määrä. Samoin kalastusmaksujen perijöitä on runsaasti.

Aikaisemmilta matkoilta tapaus

Yö paikkaa etsiessä osuttiin pienen järven rannalle. Siihen oli osunut jo ennen meitä paikallisia kalamiehiä ja yllätys, yllätys, paikalle autoili tuttuja kotipuolesta. Kotipuolen pojat olivat matkassa seikkailumielellä, heillä ei ollut aikomustakaan maksaa kalastuksesta. Pojat kysyivät paikallisilta, missä on lähin lupakauppias ja lähtivät niin kuin luvan hakuun.

Pojat palasivat reissusta ja kertoivat matkaa olleen parikymmentä kilometri huonoa tietä. Tienpäässä turve ”kammi”.

- Entä ne elävät käärmeet ovenpielissä, joku mainitsi. Pieni ukon käppänä, jolle pojat olivat sanoneet olevansa eksyksissä ja suoriutuneet saman tien pois. Poikia tuntui pelottavan aivan silmin nähden.

- Hörpätään kahvit lasketaan verkot, täällä ei viivytellä. pojat tuumivat.

Kukaan ei ollut huomannut milloin selkämme taakse oli ilmestynyt pieni ukon käppänä, tuo on se ukko sieltä kammista. Lentämälläkö se on tullut, pojat ihmettelivät?

- Nyt lähdetään eikä tulla ikinä. Pojat lähti, ukko katosi.

Ruotsi

Aikaisemmilla matkoilla käytiin ulkomailla. Ruotsissa, joten samoin nytkin. Se oli virhe, suurin pettymys oli, ajanlaskun pysähtyminen, mitään kehitystä ei ollut tapahtunut. Ennen oli vilkasta rajakauppaa, minäkin olen jäänyt kiinni tullissa, kaksipakettia kahvia, ei nyt.

Paremmin ei voi sanoa Suomestakaan, matkitaanko toisiaan? Vai ollaanko oltu viisaita, ”kyllä se NATO rakentaa meille elintasoa”?

Onneksi Lapin luonto korvaa ihmisten tekemättömyyden, se on kaunis!

Jäämerenkansa ja maa

Maaton pelto, puuton metsä, on sitä karua kauneutta, josta olen nauttinut monet kerrat ja vielä tämän viimeisen kerran. Sydämeni tänne jää, vuonon pohjukkaan, kallion laelle, jänghälle ja vuoripurolle.

Norja on maa joka on rakentanut ja korjannut sen mitä naapurimaat eivät ole tehneet. Vuonojen pikku kylät, tiet, ne sillat ja tunnelit, toivottaa vieraan tervetulleeksi, käymään ja olemaan.

Liikenne, kuin Manhattanilla, ei yhtä vilkasta, vaan yhtä jännittävää, pelottavaa, vuorilta laskevat ja nousevat kallion sisään menevät tiet ovat julmia näin tasamaantallaajalle.

Kaipasin entisajan yllättäjiä, lammaslaumoja jotka täyttivät tien yllättäen, nukkuivat liikenteestä piittaamatta.

Museo tie

Kyllä vanha jäärä oli onnessaan, kun aivan yllätyksenä ilmestyi tienpätkä, parikymmentä kilometriä, joka oli tiemestarilta unohtunut uusimatta.

Joskus viisikymmentä luvulla valmistunut tie oli ollut sen ajan kriteerien mukaan ”pika” tie. Hevosvankkurit mahtuivat hyvin ohittamaan toisensa. Mutta tämän päivän täysperävaunut, sillä kaikki kallion kolot kiertelevällä tiellä, ”ei tuu mittään”, sanos Rokan Antti. Minä satuin olemaan ajovuorossa kun tie alkoi, eikä voinut vaihtaa kuskia, ei ollut paikkaa mihin pysähtyä.

Se ikivanha, puolimetriä korkea petoni kaide jota katseeni ja autonpuskuri seurasi, sentin väli on liikaa. Autojen ohi sopimisen totesi korvakuulolla, joten tulpat korviin seuraavalla kerralla.

Sitä riemua (tuskaa), kesti viisitoista kilometriä, kunnes ensimmäinen ja ainoa tien levennys osui kohdalle. Levennys tuli näkyviin mutkan takaa kolmenkymmenen metrin päästä, ei ollut aikaa mittailla mahtuuko, vaan vauhdilla sinne. Pysähtymispaikka oli onneksi tyhjä, joten mahduin pysäyttämään vauhdikkaan menon. On sanonta; pölyn laskeuduttua katsottiin mitä on tapahtunut. Omaa naamaani en nähnyt, mutta apukuskin naama oli valkoinen. Muutaman askeleen päässä autosta oli tasanteen laita, johon oli äskettäin tuotu irtohiekkaa, kun entiset hiekat ja kaiteet oli viereinen koski vienyt. Retken vaikein neuvottelu oli se kumpi peruuttaa auton reunalta kauemmaksi, putoamatta yli viisikymmentä metriä syvään koski-uomaan.

Eletty ikä ratkaisi nuoremman taitavuuden ja sain ajaa auton lähemmäksi tietä. Laitettiin vaunu yö kuntoon, keiteltiin kahvit ja kuunneltiin kosken pauhua. Hyvän yön toivotukset olivat jotenkin vaisut, sitä oli myös unet, kumpikin kuului pyörivän petillään.

Itse asiassa syy unettomuuteen, huomattiin rekan ajaessa ohi, vaunu huojahti ja valui lähemmäksi putousta.

Aloin keskustelun

- Ei tunnu unettavan, on niin valoisaa.

- Valoisaa on, on kesäaika, oli vastaus.

- Taidan keittää kahvit, jos se uni tulisi?

- Joo, kului.

Kahvit juotua katseltiin toisiamme.

Sanoin; voisi olla sama jos jatkettaisi matkaa.

- Minä ajan tai kävelen, voisi matkakin lyhentyä varmemmin, kuulin muminaa ja olin tyytyväinen.

Kello näytti 0:30, kun lähdettiin.

Tosiaan, Lapin yö on lyhyt

”Lapin Kansa”

En tarkoita sitä Pohjois-Suomen tiedotus välinettä, vaan lapinkansaa, sitä oikeaa ja aitoa. Jos ihmisen hyveitä ovat, reiluus ja rehellisyys, luokittelen heidät hyviksi ihmisiksi, kaikkine karkeine huumoreineen. Ja mitä minä kadehdin, on heidän harva manailun väli, joskus tuntuu, että ovat jättäneet hermot, sinne kuuluisaan ”narikkaan.”

Sain nähdä reissullani sitä mitä halusinkin.

Näkemäni, useimmiten ei vastannut unelmia, kuvia joita olin itselleni luonut. Paikkakunnista pari mainitakseni: Kautokeino oli viisikymmentä vuotta sitten pieni kyläpahanen. Ensikertaa käydessä antoi kylä tunnun, tästä kehittyy jotakin, heillä oli ainoana, turisti pyydys, matkamuisto myymälä ja turisteja palveleva keskus. Talo oli pystyssä vieläkin, mutta matkalaisia palvelivat lähinnä pienet majoituspaikat.

Siinä tien toisessa päässä, muutaman poron kusema väliä on Alta, vuonokaupunki, siellä on panostettu turismiin todenteolla.

Saman tien toisessa päässä Enontekiö, sulautuu edellisten väliin, ja kysyttäessä syytä kehityksen vähyyteen selitys on: Nuoret joilta Saksalainen poltti maan, muuttivat etelään, ei ole yritysvoimaa.

Nyt ollaan Natossa, eihän vaan joku tule ja polta Saamen-aluetta, siinä samalla koko Suomea?

Loppupuoli matkasta valuttiin itä-rajaa pitkin

Itä-Laita Suomea on jylhänkaunista korkeine tuntureineen mukava ajella turvallisesti verkalleen taukoja pidellen, liikennettä vähän. Mutta näen-näiseen turvallisuuteen kätkeytyy, poro.

Poroihin ehti jo tottua, kunnes Posion korkeudella alamäessä, mutkan takaa laidunmaata vaihtava poro-tokka yllätti. Pienestäkin yhdistelmästä lähtee ilkeä-ääni, kun kaikki kuusi pyörää seisoo ja matka silti jatkuu. Onneksi eläimet olivat nopeita ja pelastivat henkensä. Meille jarrutesti tiesi pitkää kahvitaukoa, pöydällä ja hyllyillä olleet tavarat oli sikin sokin pitkin lattiaa.

Itärajan lomakeskukset pisti silmään autioina, olihan talvisesonki loppunut ja kesä ei olut vielä vauhdissa.

Raatteentie

Matkamme alkoi hiipua, oli enää yksi merkittävä käyntikohde, jonka minä melkein sodankäyneenä olin jo nähnyt, mutta meistä nuorempi sotilas ei ollut koskaan käynyt.

Siis, Suomussalmi ja Raatteentie

Josko meillä ei kiire ollut matkassa ollutkaan, nyt se loppui kokonaan. Kiireen loppumiseen oli syy, Tähän on päättynyt tuhansien sotilaiden kiire. Raatteentien taistelujen monumentti on meille jälkipolville kertomassa, kuinka meidän matkamme voi päättyä olipa kiire eli ei.

Raatteen sota-muistomerkillä käynti rauhoitti matkaamme, joten vielä oli yksi paikka joka voitaisi käydä. Puhelin esiin ja soitto tienvarren majataloon, ääni anovan kuuloiseksi, voisiko kaksi kulkumiestä saada ruokaa ja pöytä saa olla vaikka juhlavampi. Lupasivat laittaa pöperöä pöytään, me taas sovittiin, nyt syödään enemmän, kuin mahtuisikaan ja olihan edellisestä ruokailusta, tässä paikassa, puolivuosisataa.

Niin sitten kurvattiin majatalon pihaan jonka ovenpäällä luki: ”Puukarinpysäkki”

Varsinaisesti talon toiminta pyöri pitopalvelun eli juhlien järjestäjänä. Pöytä oli katettu toiveeni mukaan, oli karjalanpaisti, laatikot, piirakat, tietenkin munavoilla, jälkkäriksi kakku kahvit. Kiittelimme palvelusta, talon väki toivotti tervetuloa uudelleen ”viidenkymmenen ” vuoden kuluttua. Yllätyksenä kotiväelle viemisinä saimme oikean pitkojen pitkon.

Nuorempi meistä matkalaisista ei tuntunut ymmärtävän ruokailun hintaa, epäili minun menneen liiallisuuksiin. No täytyy myöntää, ruokapalvelun annoksilla ja hinnoilla olisi elänyt jonkun viikon. Lohduttelin nuorempaa ja lupasin säästää ruoka menoista, vaikka ruokakertojen lukumäärässä, olenhan minä jo vanha mies. Ruoka lakko saattaa piankin olla esillä.

Taisto

*******************

Tyrä; rikkaalla, varakkaalla kaksi, vai mitenkä se oli?

Nyt sitä ollaan varakkaita, vaikka en tiedä, kun naapurilla on, uudempiauto, uudempitalo, uudempi vaimo. Minulla on vain ”tyrä”. Tyrä on useimmiten sellainen ala-vatsanpeitteeseen syntynyt repeämä, josta vatsan sisällä olevaa tavaraa pullistuu nahkanalle ja aiheuttaa hitaasti suurenevan ”patin”. Yleensä tällainen revehtymä on itse aiheutettu, siis, ansiosta saatu.

Minulla näitä ”työnmerkkejä”, niin kuin minä niitä jostakin syystä nimitän, on ollut kaksi.

Se ensimmäinen oli jo kauan sitten, olinkohan alle viisitoista vuotta. Jouduin isän sairauden vuoksi tekemään miesten töitä ja pöllimetsässä ei paikat kestäneet.

Tämä toinen oli huolimattomuuden syytä. Harrasteteatteri esitti joulunäytelmää, esitys tapahtui ulkona ja mukana eläimiä, kuten, lampaita, hevosia ja tietenkin, aasi ”Vilemon”. Tietäjät saapuivat vastasyntynyttä vapahtajaa kumartamaan, komeasti, hevosilla ratsastaen.

Ratsut oli varustettu asianmukaisesti satuloilla, tietenkin, olihan matka pitkä. Seimen luona laskeuduttiin alas ratsailta. Sattui, että erään kerran jalka oli jäänyt tiukasti jalustimeen eikä irronnut, kuin pitkän hyppelyn ja riuhtomisen jälkeen. Joku vihlaisi? Nivus-taipeeseen ilmaantui koholla oleva kohta, joka suureni vuosien kuluessa. Aina kun oli jotakin asiaa lääkäriin, mainitsin ohimennen kasvavasta patista, jota lääkärit katselivat ja silittelivät ja kuin myötätunnosta totesivat; ”näkyy olevan”. Kunnes erään kerran ääni ”false tilla” muunnettuna sain sanotuksi, ”minä haluan, että se leikataan pois.

Sain lähetteen isoon sairaalaan ”maha osastolle”. Sovittiin että tyrä on vaivannut niin kauan, että laitetaan kiireellisyyslistalle, siis kahdenkuukauden sisälle. Minäpä odottelin, aikaa kului reilut kymmenen kuukautta, ei kuulunut pihaustakaan. Eräänä iltana sähköpostia selatessa tuli mieleen, pistän postia asiasta. Eipä ollut osoitetta kyseiselle osastolle, joten lähetin postin, hyvinvointi alueen kirjaamon osoitteella.

Seuraavana päivänä kirjaamo ilmoitti saaneensa viestini ja lähettäneen sen eteenpäin. Paripäivää ja tuli tieto jossa valiteltiin asiani viipymistä ja luvattiin ensitilassa palattavan asiaan. Taas pari päivää ja tuli ehdotus operointipäivästä.

Asia eteni mallikkaasti, kunnes paripäivää ennen h-hetkeä ilmoitettiin, aika ei toteudu, annetaan lähipäivinä uusiaika. Aika seuraavalle viikolle. Niin istuin odottamassa vuoroani. Vaatteet vaihdettiin ja odottamaan, vajaa tunti, kun tultiin sanomaan.

– Tänään teitä ei pystytä leikkaamaan, vaihdetaan omat vaatteet ja kotiin. Siinä vaateita pukiessa ja toisten touhuja katsellessa meni aikaa. En ehtinyt lähteä, kunnes olkapäälle koputettiin.

– Teilläkö se nivustyrä?

– Se leikataan nyt vaihtakaa sairaalan vaatteet, minä leikkaan teidät, sanoi tuo hyvännäköinen rouva ja jatkoi.

– Teidän toivomaanne paikallispuudutusta emme voi käyttää, leikkaus on sen verran vaikea, kumman haluatte, nukutuksen vai selkäranka puudutuksen?

– Puudutuksesta on kokemusta.

– Otetaan se, kuulin sanovani ja minua vietiin täyttä päätä restauroitavaksi.

Operaatio ei kovin kauaa vienyt, asian hoiti kaksi naista, toinen leikkasi ja toinen ”teroitti” puukkoja, muut avustavat olivat kauempana päätteidensä luona.

Tunnelma salissa oli rauhallisen leppoisa, minua operoivat keskustelivat lähinnä säästä, kesämökistä ja siitä, kumman kompostista löytyivät suurimmat ”lierot” onkimadoiksi. Mietin huomaisiko kukaan jos livahtaisin kokonaan pois? Ehkä kompostin puuttuminen olisi huomattu.

Muistin: Sama tilanne vuosikymmeniä sitten. Leikkauksen suoritti kaksihenkilöä, mieslääkäri ja naisapulainen, minä, paikallispuudutuksessa.

– Kaunispäivä tänään, kevättä pukkaa, aloitti mies, jo pälviä näkyy.

– Johon hoitajatar, niin näkyy, jokohan olisi sen verran.

Meillä näyttää tänä iltana menevän ylitöiksi, on sen verran näitä hankalia potilaita, sanoi lääkäri. Olin näkevinäni toisen silmän ”ramppaavan” kun katsoi minuun päin.

Tämän viimeisen tyrän leikannut naislääkäri, tuli myöhemmin osastolle katsoman kättensä töitä, sanoen.

– Hyvältähän tämä näyttää, vai mitä, kysyi tuo ”tohtori” minulta?

Kurkistin etupuoltani ja säpsähdin.

– Minulle on vaihdettu ”neekerin teko” vehkeet, sanoin.

– Voisivat olla värivikaisia noilla tehdyt neekerit, Mutta se on aivan normaalia, väri häviää aikanaan, kyllä näistä vielä kalu tulee. Sanoi tuo lääkäri, taputti päätä ja meni pois.

Siinä toipumisen aikana olisi voinut värin puolesta lisätä monen väristä heimoa, oli värikirjo sitä luokkaa.

Olen lotonnut ahkerasti, uskoen sananparteen, varakkuudesta.

Taisto

**********************

Elämän koulu

Elämä on oppimista: Milloin se potkii kovemmin ja milloin vielä kovemmin. Kuten minua, ”joskus”.

Kesäpäivä kauneimmillaan ja minun pitää nököttää sisällä, jos joku soittaisi tai jopa poikkeaisi sisälle kysymään minun toimenkuvaan liittyvää asiaa.

Toimenkuvaus oli ”Vakuutustarkastaja”, jos se nyt paljon sanoo, mutta iltaisin sitä enimmäkseen toimittiin.

Silloin se tapahtui, oveen koputettiin ja saman tien avattiin. Ei jääty odottamaan kainoa kutsuani, ”sisään”.

- Päivää, että pätkähti, sanoi tuo tulija, ei taida johtaja muistaa, on tavattu kerran joulunaikaan siellä perä-kylällä Nokelaisella. Silloinkin minä lomalla, teillä isännän kanssa vakuutusasiat, jos oikein ymmärsin?

- Lomalla minä nytkin, jatkoi tuo mies, ensimmäistä päivää, tulin tuossa linja-autossa

Nyt en pääse pitemmälle, huomenna menee seuraava bussi. Ajattelin jos tässä saisi olla yön vanhaksi, sanoi tulija ja nosti laukkunsa sisälle. Asia oli sovittu, vaikka en ollut sanonut vielä mitään, puolesta enkä vastaan.

- Oikaisen selkää, käy tuo istuminen niin, sanoi ja oikaisi siihen ainoalle sohvalle.

Herättelin iltapäivä kahville ja samalla tulin avanneeksi puhekoneen, tuon jossa tuntui olevan loputon nauha.

- Kuule tänä iltana lähdetään ”kapakkaan” ja pistetään elämä risaiseksi, minä tarjoan kesäloman kunniaksi, ehdotti vieraani.

- Mutta kun lähin ravintola on kuudenkymmenenkilometrin päässä, sanoin.

- Ei haittaa mitään, mittari-autoja on, ja minä maksan, ilmoitti rahamies.

- Jos niin on, olen mukana juhlinnassa, sanoin. Samalla tuli pyyhkäistyä työasiat mielestä pois.

Leveesti ”pirssillä” kaupunkiin ja ensimmäiseksi syömään, olihan päivä jo pitkällä. Ruokaa oli, täytyy tunnustaa, vieraani oli ammattimies makuasioissa ja talo pani parastaan. Ruokaa oli riittämiin ja ruokajuomat samoin parhaasta päästä.

- Jos täällä on kolme ravintolaa, niin lähdetään seuraavan kahville, johan tässä on oltukin sanoi ”rahamies”.

Silloin syntyi yllättävä särö hyvin alkaneeseen illanviettoon.

- Maksa sinä tämä lasku niin minä maksan sinulle huomenna, kun käyn lomarahat paikallisesta postista johon olen ne pyytänyt lähettämään.

- Ette kai ala minua epäilemään tässä kaikkien ihmisten nähden, sanoi vieraamme, nähtyään minun ja ”taksarin” ilmeet.

Oikeassa kaveri oli, viereisissä pöydissä näytti olevan hauskaa meidän kustannuksella.

Ja minä kaivoin kuvetta, niska punaisena. Tilannetta helpotti alkava nautittujen juomien vaikutus ajatteluelimissä.

Myös toiset ravintolat käytiin, sillä erotuksella, että kolmanteen päästiin, kun annoin jo mennessä ovi-miehelle viisikymppisen ja poistuessa kantoavusta toisen.

Loppu yön valvoin vahtien ettei minun saatavani pääse karkaamaan. Rapulaansa minun varasto viinat juotuaan, vieraani lähti ulos sanoi päätään selvittävänsä ja käyvänsä postissa ja tuovansa rahat sitten hakee laukkunsa joka on panttina minulla.

Hyvä, kun ulko-ovi oli ehtinyt sulkeutua, se aukeni taas ja vieraani tuli touhukkaana sisälle.

- Yllätys, yllätys, se kyläpaikkani isäntä ajoi tuosta ohi, minä heitän tuon painavan laukkuni kyytiin, itse jään odottamaan postin saapumista. Minä menen sitten linja-autossa perässä, kun olen maksanut sinulle koko lystin, tee summa valmiiksi, äläkkä säästele, meillä pelataan rahalla, eikä napeilla, sanoi reiluudenhuippu vieraani.

Kuusikymmentä vuotta olen elänyt ihanassa toivossa, että eräänä päivänä posti saapuu, sillä odottavanaika on pitkä…

Taisto

***********************

Veneretki

Kaupungin satamatoimisto on lähettänyt laskun. Laituripaikkamaksu 184€. Mitenkä sattuikaan, juuri kun perheen kesäloma-aika oli selvinnyt, kaupunki muistutti ”teillähän on vene menkää venelomalle”.

Kaksiviikkoa veneessä; johan siinä tulee hulluksi, vaimo päivitteli. Kaksiviikkoa veneessä, eikö voitaisi olla pitempään, poika intti innoissaan. Oltiinhan me oltu vesillä viikonloppuja, mutta ei kahta viikkoa yhtämittaa, se vaatisi jo suunnitteluja. Mutta aikaahan meillä oli kuukausi siihen päivään, kun lomat alkoivat. Tosin kuukausi menee nopeasti kun on mennäkseen. Kaikkea piti olla, käytiin veneellä, ainakin kaksi tai kuusikerta sen kuukauden aikana, tuomassa jotakin lisäystä retki varustukseen.

Keitetään kahvit tässä laiturissa ja samalla mietitään mitä on unohtunut, kaupat on vielä lähellä. Ja olihan sitä, moottorissa käytettävään polttoaineen sekaan pitää olla voiteluainetta, se oli unohtunut ja kapteeni sai kuulla kunniansa, vielä toisenkin kerran tästä unohtamisesta.

Lähtö meni iltapäivälle, mutta eihän meillä kiirettä, katseltiin maisemia olihan ilma, kuin meitä varten tehty, aurinko paistoi ja tuulta ei ollenkaan. Joensuusta kun lähdetään Savonlinnan suuntaan, on tuulella ikävän suuria selkiä Pyhä- ja Samppaanselät, nyt ei murhetta, aurinko paistoi ja vedenpinta tasainen.

Taukoja pidettiin, ruokaa ja kahvia, kahvia ja ruokaa, ai että ne eväät maistoivatkin. Oli jo ilta, kun pysähdyttiin Savonrannalle. Savonranta on vesistön ympäröimä, joten siellä on panostettu veneilijöiden palveluun, on hienot laiturit, rillit ja kioski aivan rannalla. Kiinnitettiin vene laituriin, tähän voisi jäädä yöksi, tuumittiin. -Jäädään vain sanoi nuorimmainen, minä käyn jäätelön ”kitskasta”.

Siinä kahvia keitellessä ja iltapalaa nauttiessa, katseltiin nuorison ”hengailua” mopoineen aivan laiturimme lähellä. Kahvit juotua, sanoin, lähden käymään tuossa kylällä, haen polttoainetta, onpahan varalla, ei tiedä mistä saa seuraavan kerran.

Tyhjätankki mukaan ja mäen yli kylälle. Siinähän se Esso oli aivan lähellä, muita kauppoja oli myös, mutta nehän ovat kiinni näin illalla. Yllätys, yllätys, niin oli myös bensa-asemakin kiinni. Palailin takaisin rantaan ja tutustumaan reittikarttoihin, missä olisi huomenna lähin polttoaineen saanti paikka, vai joudutaanko jäämään tähän yöksi, odottamaan aamua ja polttoainetta?

 

Nuorimmainen ei kantanut murhetta meno-vedestä, olihan rannalla se kioski, josta sai jätskiä, myös me vanhemmatkin. Siinä karttoja katsellessa pantiin merkille, kun laituriin ajoi pienellä moottorilla varustettu soutuvene. Veneessä yksin ollut mies otti polttoainetankin ja lähti kylälle päin, juuri sinne josta minä tulin. Meidän mieli teki huutaa miehen perään, ”se Esso on kiinni”, mutta ei huudettu, annettiin vahingon kiertää.

Ei kauaakaan, mies tuli takaisin ja aivan selvästi huomasi, että astia oli painava, siis sieltä saa polttoainetta sittenkin. Minä menin miestä vastaan ja aloin tiedustella, mistä hän sai bensaa?

Mies ei vastannut kysymykseeni, pysähtyi kylläkin, tilanne oli enemmän kuin outo, kuulin kuinka nuorisojoukko aivan kuin pidätteli hengitystään, vain yksittäisiä naurun tirskahteluja kuului. Melkoisen tovin seisottuamme mies laski astian maahan, laittoi käden povitaskuun, veti lompakon esiin, avasi sen ja kaivoi sieltä kortin ja näytti minulle. Kortissa luki ”kuuro mykkä”.

Mies laittoi lapun kukkaroon, kukkaron taskuun ja lähti veneellä ajelemaan pois. Huomasin kuinka nuoriso otti ilon irti minun nolosta tilanteesta, nauroivat ja päristelivät mopojaan.

Olin kaikkien keskipisteenä, nyt on tehtävä jotakin tilanteen pelastamisesi, päätin mennä kysymään nuorilta, mistä mies sai polttoainetta? Olikohan naamani punaväri syynä, kun nuoret karkasivat edemmäksi, vain kioskin myyjä ei päässyt minua pakoon.

Kysymykseen polttoaineesta, sain vastaukseksi, ”siellä on toinen bensa-asema kauempana”. Päätin pelastaa tilanteestani minkä enää voin, lähdin astian kanssa asialle, hyvä etten vihellellyt mennessäni. Löytyihän se toinen bensa-asema, vain vajaat sata metriä kauempana. Kanisteri maahan ja letku kanisteriin, ei mitään, kokeilin toista mittaria ei mitään.

Suuntasin askeleeni huoltamon ovea kohti, todetakseni, sehän on kiinni, oli ollut tuntia vähemmän, kuin edellinen, olin myöhässä. Kun laskeuduin satamaan tyhjän astian kanssa, meidän matkalaiset olivat totisen näköisiä, vaan olivatko moponuoret, ei he ottivat ilon irti kadehdittavan hyvin. Vain nuorin meistä oli murheissaan pikaisesta lähdöstä ja hänkin vain kioskin ja jäätelön tähden.

Karvionkoski

Karvionkanavalla kohtaavat, maantie ja vesitie, ei voi solmukohdaksikaan sanoa, mutta kauppa ja ”huoltis” on, siis oiva täydennyspaikka, saatiin tärkeimmät, bensat ja krillimakkarat. Huoltamon baarin kahvit piti käydä testaamassa. Kaksi yhtä vastaan, veneessä on paremmat kahvit, se yksi ääni meni jäätelökauppiaalle.

Valamo, se jossa autolla on käyty, nyt mennään veneellä, se kannattiko vai ei, riippuu kenen mieltä kysyy.

Munkkila

Sinä päivänä ei matkaa tullut paljoakaan, oli katsottavaa, jylhiä kallio maisemia, joita meilläpäin ei ole, siis erilaista. Ja nämä yllättävät pysähtymiset.

Viisi sulkua peräperään

Aurinko paistoi ja ihmisillä kiire, ei minnekään, siltä se ainakin näytti. Sinne sekaan mekin soluteltiin, aivan sanan mukaisesti, oli tungosta. Sulut, viime vuosisadalla rakennetut olivat ahtaita, vain muutama vene kerrallaan mahtui mukaan. Siinä oli mukava katsella toisiaan, rannalta veneisiin ja veneistä rannalla olioita. Hitautta kuvaa se, kun mekin ehdittiin keittää kahdet kahvit ennen kuin oltiin ylhäällä Juojärvellä.

Luostarin laituriin vene kiinni sinne toisten joukkoon ja kipin-kapin iltakirkkoon ja tutustumaan vanhoihin rakennuksiin, jotka todettiin ”rumiksi”. sisätiloissa oli loistoa, ne ikonit, ne hiveli silmää.

Riemumestari, veli Sergei

Yllätys koettiin palatessa veneelle, rannalla paloi nuotio ja laulu raikui, unohtui luostari. Kaiken keskipisteenä ja kovaäänisenä, ”kapellimestarina, juontajana, esitanssijana, vitsin kertojana ja naisten naurattajana”, munkkiveli Sergei.

Jos tämä munkkiveli olisi riisunut munkkiviittansa ja hattunsa, olisi hän ollut täysi pelle, nyt hän oli tuplapelle. Vaikka muutkin kuin Sergei olivat nauttineet, lystijuomaa, ei kukaan pärjännyt ”ilomunkille” vitsin kerronnassa. Aamuyötä kohden meno vain yltyi, naiset nauroi, kun munkkiveli tanssitti heitä.

Tuskin kukaan huomasi, kun irrotimme veneen laiturista ja annoimme lipua kauemmaksi enne kuin käynnistimme koneen ja ajoimme rauhallisemmalle rannalle nukkumaan.

Komedia suluissa

Munkkilan jälkeinen aamu oli pitkällä, kun heräilimme uuteen päivään ja uusiin yllätyksiin. Ja näitä yllätyksiä ei kauaa tarvinnut odotellakkaan. Aamukahvitkin jätettiin juomatta, muistimme eilisestä sulku ajasta, että silloin on aikaa.

Ihmisiä ja veneitä oli liikkeellä runsaasti. Joukossa lapsia aivan ilmeisesti lähialueella asuvia. Tällainen tyttö arviolta yksitoistavuotias, pyrki ylhäällä meidän kyytiin, sanoen haluavansa tutustua meihin ja meidän poikaan. Mehän otettiin tyttö veneeseen, oli hauskaa, kun lapset viihtyivät keskenään. Tarjottiin tytölle aamupalaa samalla, kun itsekin syötiin. Lapsia katsellessa aika kului nopeammin.

Vihdoin alhaalla ja kehotimme tyttöä nouseman laiturille ja toivoteltiin hyvää kesää. Mutta sitten tuli yllätys, tyttöpä ei suostunut lähtemään pois veneestä, vaan vaati meitä, ”hänet on vietävä ylös veneellä” tai hän alkaa huutamaan. Parikertaa yritettiin nostaa tyttö laiturille, ei onnistunut tyttö toteutti uhkauksen ja ihmisten katseet olivat paljon puhuvia, siitä oli luovuttava. Tämä uusi episodi yllätti meidät täysin, eihän tähän voi jäädä koko päiväksi. Yritettiin jopa lahjoa. - Saat jäätelörahaa, käyt tuosta kioskilta jätskit itsellesi ja meille. Lähdettiin maihin koko perhe, vain tämä vieras tyttö ei suostunut tulemaan pois veneestä.

Epäilimme; kylän lapsilla on kilpailu, kuka on pisimpään vieraassa veneessä? Oli jo iltapäivä, luovutimme. Iltapäiväkahvin jälkeen kävimme levolle, mielessä ajatus, kyllä aika tekee tehtävänsä. Aika vain ei ehtinyt avuksemme, vaan poliisi, joka ilmeisesti halusi käydä rannalla kauniina päivänä.

- Oliko se tuhma tyttö, kun se pelkää poliisia, poikamme kyseli uteliaana, kun poliisit nähtyään tyttö lähti veneestä, sanomatta mitään.

Kallavesi

Seuraava yö vietettiin Kallavedellä pienen, melkein puuttoman saaren kupeessa. Olisi ollut kallionkoloja nuotiopaikoiksi, mutta ei ollut puita, joten kahvit keitettiin keittimellä.

Kallavesi yllätti meidät erikoisuudellaan; olin aina luullut tuota vesistöä laajaksi järveksi, joka on avara, suurine selkineen. Mutta oli totta laulunsanat, ”suarista ja selistä”. Keskellä Kallavettä, tuli tuntuma, kuin olisi metsässä, metsäisiä saaria joka puolella.

Kuopijo

Kuopioon saavuttiin iltapäivällä ja haettiin veneelle paikkaa, Vanha Savolainen kaupunki, mutta satamapalvelut varsin heikot. Löytyihän veneelle paikka, rannalla oleva venetarvikeliike hoiti rahastuksen ja siellä oli suihkut ja tykötarpeet. Laiturille oli jykevä, rautainen portti, joka oli kokoajan auki, ihmiset kulkivat edes takaisin katselemassa veneitä, ehkä heillä oli joku haave. ”Retkivene – veneretki”?

- Lähdetäänkö kaupunkia katsomaan, kyselin pesueeltani, on mukavantuntuinen ilta ja olin lukevinani lehdestä, että tivoli on kaupungissa. Niinpä torille lörtsyn syöntiin ja ilta-elämää katsomaan. Tivolikin löytyi, se otti meidät huomaansa, niin unohtui ajankulu, vaikka lieneekö sillä merkitystä, oltiinhan lomalla?

Aikarauta siirtyi pikkutunneille, kun palailtiin veneelle, nukkuminen mielessä. Savolaisia olin pitänyt vitsikkäinä, mutta nyt meni yli. Laiturin portti oli kiinni, eikä kukaan meistä muistanut, että olisi meille avainta tarjottu ilmoittautumisen yhteydessä.

Laituri, kuin myös ranta oli tyhjä ihmisistä, kukaan ei mennyt eikä tullut veneille, josko olisi päästänyt meidät tuntemattomat ihmiset veneellemme, Varmaan veneissä oli nukkujia ja huutamalla heidät saattaisi saada heräämään, tuntui viimeiseltä keinolta, joka jätettiin käyttämättä. Muistin hotellin, jonka ohi käveltiin rantaan tullessa, siis sinne, ennen kuin meidät huomataan. Savolaiset saisivat ilmaista huvia, ”maalaiset kaupungissa”, ei sentään:

Hotelli yö, tuntui ”leveeltä” ilman iltakahviakin. Toisaalta nolotti niin paljon, että laitettiin peukalot yhteen ja luvattiin, ettei tästä kerrota koskaan kenellekään. Aamulla helpotti sai olla puolelle päivin samaan rahaan, käydä suihkussa ja aamiaisella syömässä ja kyllä me syötiin.

Veneelle mentiin ”vaivihkaan”, vältettäisiin turhat kyselyt, no se oli helppoa, melkein kaikki veneet olivat jo lähteneet. Juuri, kun oltiin irrottamassa, käveli luoksemme mies, sanoi olevansa ”laituri miehiä”. – Huomenta, taisitte olla muualla yötä, teidän avain oli naulassa, minä vain sanomaan, jos käy, meillä laiturimaksuun sisältyy aamiainen, joten käykää syömässä ja sitten hyvää matkaa. – Kiitoksia, kun sanoitte, me käydään syömässä. Onni onnettomuudessa, sataman ruuat ei vetäneet vertoja hotellin sapuskoille, vaikka pitihän niitä malliksi syödä, etteivät ihmetelleet käytöstä.

Sika pailut

Kallaves, kallaves, miss’ äitiin paitoon pess’. Kuopion seikkailut veivät kallista loma-aikaa, jos nyt aika on kallista, ainakaan lomalla. Mutta ilta oli pitkällä, hämärä laskeutui vesilläkin. Katseltiin yö paikkaa, siinä samalla huomattiin kaukana lahdenpohjukassa tulet. Kiinnostus oli herätetty, mitkä tulet ja missä, merikortti esille ja tutkimaan, löytyihän se, Leppävirta oli paikan nimi ja matkaa tulille kolme kilometriä, sen kartan mukaan.

Mennäänkö, oli kysymys ja äänestyksen tulos kolme nolla. Ihmetys vain lisääntyi mitä lähemmäksi tultiin. Leppiksen rantaan oli pystytetty teltta, olut-teltta, mutta se tuli, se oli komea hiillos jossa vartaassa pyöri kokonainen ”sika”.

Arkaillen veneiltiin rantaan, eihän voitu tietää kenen ”pailut” ne mahtoi olla, kunnes äänilaitteista tuli kuulutus: Se valkoinen vene, ketä lienettekin, olette tervetullut ”kyläjuhlaamme” olkaa kuin kotonanne, mutta rennommin tietysti.

Leppävirta

Leppiksenrannassa, Leppiksen kyläilta ja tämä aika oli siinä ilmoitustaululla, olevassa ilmoituksessa, joka oli laiturin päässä. Vene hieman sitaistiin, kuin hetken pysähtymistä varten, kuka se nyt pitempään toisten juhlissa. Otettiin oluet, yhdet pienet, eihän sitä enempää, ajetaan vielä, jotta selvin päin. Nuorimmalle ”limppaa”, molemmat, poka ja pullo, hävisivät saman tien.

”Iltoo”, kuului selän takaa ja pyöreän pöydän takaa, sen johon nojasimme. ”Oiskoo tuossa tilloo” kysyi tuntematon mies?

- Iltoo, näyttää olevan, vastasin.

- Tässä nojailupaikkaa varailla, jos sattuu vaikka humaltumaan, näin pitkijä nämä tuopit.

- Lasiahan nuo näyttävät olevaan nämä juottoastiat, sanaili rouva miehelleen.

Savolaisii ollaan, mistee sitä työ outta, kaukookiikko, nähtiin kun tulitta, komea vene. Ja näin oli Savolais - rouva avannut illan keskustelun, sitten oltiinkin jo vanhat tutut. Kuultiin, että ollaan paikallisen kyläyhdistyksen jokakesäisessä krilli-illassa. Siinä meni useampikin olut, vuoroin tarjoiltuna. Porsasta tuli maisteltua, olo oli kylläinen, olisi jo nukuttanut, mutta mitenkä voisi lähteä, kun Savolaiset puhekoneet olivat koko ajan äänessä.

Aamu aurinko alkoi pilkistellä, kun naapurit alkoivat haukottelemaan, jolloin oli hyvä tilaisuus ehdotella nukkumaan lähtöä. Naapuritkin huomasivat, ettei me voida ajaa venettä, on nääs otettu. Mutta heillä on ehdotus. He asuvat tuossa muutaman matkan päässä, he kutsuvat heille yöksi ja on saunakin päällä. Olisi ollut epäkorrektia kieltäytyä kutsusta. Niinpä kohta huomattiin olevamme tuiki tuntemattomien ihmisten kotona, saunassa ja kahvipöydässä.

Päivä oli puolessa, kun ruokailun jälkeen, evästä kainalossa päästiin jatkamaan matkaa. Meistä tuli hyviä ystäviä, parikymmentä vuotta vaihdettiin joulukortteja. Ikävä vain, me ei enää koskaan tavattu näitä oikeita Savolaisia.

Mikkeliin menijöitä?

Puulaves, Puulaves, suarines ja Savolaisines, no ei se sitten, kun ei stemmaa. Anttolan lomakeskuksen laiturissa vietetyn yön jälkeen oltiin ajelemassa Mikkelin kaupunkia kohti, leppoisassa tuulessa. Rantoja oli mukava katsella ja katsottavaa oli paljon.

Eräässä sellaisessa kapeikossa jännitys kohosi, onko liivit, köydet, äyskäri ja sammuttimet kunnossa? Sillä poliisi ajeli meitä vastaan. Jo kaukaa poliisi heilutti pyöreää liikenteenohjausmerkkiä ylhäällä.

Veneiden vauhtia hiljennettiin ja lepuuttajat laskettiin suojaamaan veneitä kolhuilta.

- Päivää,

- Hyvää päivää, sanoivat nuo kaksi virkavallan edustajaa.

- Päivää ja päivähän on hyvä, vastasin.

- Me tässä vesiliikennettä valvotaan, sanoi nuoremman näköinen konstaapeli, ja niin ojentui pitkä lainkoura minua kohti. Pilli vihelsi ja olo tuli helpottuneeksi, olihan se krilli-ilta, jo toissailtana.

”Vesipoliisit” kyselivät ja katselivat varusteiden kunnot päällisin puolin, ai niin löytyihän se huomautettava, veneen sivu valot olivat toisen poliisin mielestä liian pienet. No sattuuhan näitä virheitä poliisillekin, ne valot ovat venetehtaan laittamat ja olleet siinä viisikymmentä vuotta. Eiköhän ne?

Hauskin puoli koko ”näytelmässä” oli, kun se leppoisa keskustelu venähti puolentunnin mittaiseksi. Sinä aikana veneet olivat huomaamatta lipuneet aivan ranta-veteen. Yllätys, yllätys, ainakin sata ihmistä oli tullut huviloista laitureille katsomaan poliisioperaatiota, kuinka vene-poliisi pidättää juopuneen venevarkaan.

Tarvittiin rannalla olijoiden työntöapua, että päästiin syvemmälle vedelle, voitiin käynnistää koneet ja päästiin matkaan. Tuli rannalla olleille, kotona kerrottavaa. Mikkeliin tultiin puolenpäivän aikaan. Vene laiturit ovat tässä kaupungissa melkein keskustassa ja rannalla on torikauppiaita, jolta saa aivan kaikkea, kätevä homma. Laitettiin kahvit ja eväät esille, ne rannalta haetut lämpimät piirakat, kyllä elämä siinä auringonpaisteessa, se oli mukavaa.

Erikoinen mies

Siinä ruokailun aikana ja etenkin ruokalevon aikana, kiinnitti huomiota, nuorehko mies kulki laituria pitkin veneemme ohitse useita kertoja katsellen touhujamme. Alkoi epäilyttämään, mitä mahtoi olla miehiään. Niinpä päätin mennä laiturille katsomaan lähteekö mies minua pakoon, vai onko rehellisissä aikeissa. Kävelin aivan lähelle tuota tuntematonta miestä joka ei lähtenyt pois, päinvastoin tuli minua kohti, alkoi jännittämään mitkä aikeet hänellä ovat?

- Anteeksi jos olen häirinnyt ruoka-rauhaanne, kun olen katsellut teidän touhujanne, olen kiinnostunut veneestänne. Minä ostaisin veneenne jos se olisi myynnissä, sanoi mies aivan luotettavalla äänellä. Aivan kuin olisi ollut pettynyt, kun sanoin ettei se ole myynnissä. Käyntikorttinsa mies antoi ja vakuutteli, jos luovutte minä ostan veneenne. Edes hintaa ei tuo ostajaehdokas kysynyt. Veneellämme oli jo ennestään yksi varaus, mutta oma ”varaus” on voimassa.

Lappeenranta

Ettei olisi liian aurinkoinen kesälomakertomus, Mikkelin ja Lappeenrannan välillä alkoi nousta tuulemaan, eikä Lappeenrannan kaupungin keskustassa olevaan satamaan osattu mennä, ei löydetty reittiä. Joten päätettiin palata takaisinpäin koska siellä päivän valossa näytti olevan hyviä, suojaisia yöpymispaikkoja. Meidän tuuri oli kääntynyt, emme löytäneet suojaisaa paikkaa, vaan jouduttiin ankkuroimaan heppoisesti rannantuntumaan. Veneemme heilui koko yön laitatuulessa niin kovasti että piti yrittää nukkua kädet levällään ettei olisi pyörinyt, kuin hyrrä ja ankkuri köyden pää sylissä, että tietää milloin irtoamme tuuliajolle.

Kotiin

Vielä seuraavana päivänä myrskysi Suur-Saimaalla niin kovaa, että jouduttiin seuraamaan toisia veneitä pysyäksemme turvallisella reitillä. Päätimme ajaa yötä myöten kotisatamaan mutta viimeisenä päivänä sää tyyntyi, tuli lämminaurinkoinen ilta, joka muutti suunnitelmaa.

Merkillinen ilta

Kotisatama oli enää kahdenkymmenen kilometrin päässä, kun pysähdyimme viimeiselle aterialle, niin luultiin. Siinä ruokailumme aikana siihen laiturin toiselle puolen rantautui vene jossa oli nuoria poikia parikymmentä ja vilske sen mukainen. Tässä me ei viihdytä, lähdetään pian pois.

Alpo

Viimeisenä sieltä veneestä nousi laiturille mies jonka me tunsimme, Alpoksi.

- Mitä minun vanhat silmäni näkevätkään, kotipuolen ihmisiä, mitä te täällä, tai kesäretkellähän tietenkin, sanoi tuttu nuoriso-ohjaaja.

- Niin mekin poikien kanssa kahdenviikon rippikouluretkellä, puoliviikkoa on ajeltu.

Meidän matka pysähtyi siihen, me liityimme Alpon ”seurakuntaan”, seurasimme ja nautimme poikien iltaohjelmista nuotio makkaroineen ja poikien paistamien lettujen makuelämyksestä. Pojat olivat kiinnostuneita meidän vene kokemuksista ja kertoivat omista suunnitelmista. Pojatkin saivat valvoa yhden ylimääräisen tunnin kesäyön hämyssä, ennen kuin Alpo komensi nukkumaan.

Kaikki loppuu aikanaan

Loppumatka palattiin vaimon kanssa kahden, nuorimmainen oli tykästynyt toisen veneen poikiin ja halusi tulla heidän kanssa kotisatamaan.

Taisto

 

*******************

Melkein naimisiin?

Kruunupuisto, oli sen kylpylän nimi jonka venäläiset olivat joskus menneenä aikana rakentaneet. Vihoittelun seurauksena omistus-suhteet olivat sittemmin vaihtuneet.

Loma ”pytingistä” tuli samalla sotasairaala ja taas rauhan tullen, siviilisairaala, tarkemmin, keuhkotautiparantola, Vaahersalon keuhkotautiparantola. Siihen tarkoitukseen, männikköiset, vesistön ympäröimät niemet olivat sopivat.

Nykyisin tämä, jo vanha, mutta tyylikäs miljöö toimiin kuntoutuslaitoksena, käyttää nimeä ”Kruunupuisto”.

Naapuri puhui uutisesta; työnantaja oli luvannut hänelle, pitkäaikaiselle työn tekijälle kustantaa viikon mittaisen kunnonkohotus ja virkistys loman. Nyt vain pitäisi päästä sinne,

- voisinko minä viedä hänet sinne ensimmäisen loma päivän aamuna, kyseli naapuri?

Aamulla ani varhain ajeltiin Punkaharjua kohti. Elokuinen aamu oli erikoisen nätti, maisemat höyrysivät yöllisen sateen jäljiltä, aamu auringossa.

Tulokahvit juotiin siinä yhdessä, katsellen uteliaana muita saapujia. Kahvin jälkeen lähdin ajelemaan takaisin päin, sopimuksella, että tulen hakemaan sitten lauantaina.

Olin hyvällä tuulella, ihailin maisemia, jotka ovat taatusti Suomen kauneimmat.

Kunnes jokin herätti minut. Katsoin ympärilleni; joku seisoo linja-auto pysäkillä, aivan kuin odottaisi jotakin, sen todistaa matkalaukku vierellään. Matkan vetäjänä toimineena tiesin, normaalisti turistiautot ovat jo menneet tähän aikaan, joten tämä matkalainen saattaa olla myöhästynyt ja hädissään, voisin ottaa hänet kyytiin ja ajaa linja-auto kiinni ja hän pääsisi matkaan.

Niinpä pysäytin seisojan kohdalle, jonka totesin nuorehkoksi naiseksi, kysyäkseni mikä on tilanne?

Hädin tuskin sain autoni pysäytettyä, kun takaovi aukeni ja matkalaukkua työnnettiin takaistuimelle. Sitten tämä matkalainen tuli itse etupenkille, viereeni.

- Huomenta, sanoin, muuta en kyennyt sanomaankaan, olin sen verran yllättynyt tapahtuman kulusta.

- Huomenta, sanoi tuo nainen vierelläni ja tuijotti minua silmillä jotka olivat, enpä tiedä minkä väriset, rohkeus ei riittänyt katsoa niihin.

- Mihinkä sitä ollaan matkalla, aloitin, jotain sanoakseni. Vastaus tuli yllättävän nopeasti ja oli tosi yllättävä.

- Aja vain, sanon sitten, kun pitää kääntää.

Sen selvemmin sitä ei olisi voinut sanoa. Olin ymmälläni, kädet ja jalat alkoivat tehdä ajoliikkeitä, kuin tahtomattani.

Aivan kuin tuo nainen olisi ottanut minut kokonaisvaltaisesti hallintaansa.

Jonkun matkaa ajeltua alkoi järkytys helpottaa ja aloin kysellä mikä mahtaa olla hänen matka kohteensa.

- Älä kysele aja vain kyllä minä neuvon tien, sanoi tuo ”kyytiläinen”.

Vanhusten hoitokoti, luki tienviitassa, osoittaen vasempaan ja matkaa 3,2 km.

Tuosta vasempaan kuulin sanottavan.

Se helpotti ajatusmaailmaani. Vai tällainen tapaus, siis hoidokki, johan minä tätä epäilin. Kunnes sain uuden sekoituksen pohdittavaksi. Suoraan edessä pelto-aukean takana kohosi suuri kartanonmallinen rakennus, jonka päättelin olevan se meidän meno paikka. Sitä vain arvuuttelin, kumpi meistä tuonne jää? Mutta niin kuin se olisi liian helppoa, tuli mutka matkaan.

- Sanoi matkalaiseni: Pellon tästä laidasta käännytään vasempaan, tuonne, tuolla näkyy tuo pieni talo ”mummola”.

Niin pientä taloa harvoin näkee, tai ”mökkihän” se oli. Jostakin ihmeen syystä käänsin auton valmiiksi poislähtöä varten, vaikka tuo neitonen sanoi.

- Tulet sisälle ja tuo tuo laukku, kyllä se mummo yllättyy.

Ja yllättyihän se, mutta kuka eniten yllättyi, minä ?

-Tässä me ollaan ja iltapäivällä mennään ”kihloihin” ja anna nyt mummille kättä, sanoi tuo morsian.

Tervehtiminen oli unohtunut, oli muuta ihmeteltävää, tai tarkemmin, ymmärrykseni ei pysynyt mukana.

- Eikö olekin komea sulhanen, tämä on kaikkein komein, ei ne muut ole olleet näin hyvän näköisiä, - sanoi morsian, eihän mummi?

- Ei ole olleet, sanoi leppoisan oloinen muori ja aukaisi uuninluukun, otti sieltä muhkeita hyvin paistuneita ”lettivehnäsiä”, joiden tuoksu täytti pirtin.

Oloni helpottui; näytelmäähän tämä täytyy olla, siis mukaan vain, aivan ilmeiset ”polttarit”, mutta missä muu porukka on.

- Mummi lupasi järjestää meille kihlajaiset, kunhan minä tuon sulhasen ja nyt tämä on tässä. Tässähän minä, mutta missä muut?

- Kyllä me kolmistaan, osataan juhlia vai mitä,

- kyllä, kyllä, vastasin morsiamelle ja aloin taas ihmetellä.

- Kahvi on keitetty, käydään pöytään, sanoi tuo ”mummi”.

Pöytä oli jo katettu, peittona olevan liinan alla oli juuri paistetut piirakat ja sitä ”munavoita”, kakkua monenlaista ja ne juuri uunista otetut pitkot.

”Pitopöytään” ei minua tarvinnut uudesti käskeä, vieraskoreilun unohdin pois, eihän muutkaan liiemmin hienostelleet, siis asiaan. Siinä kahvia juodessa ja herkkuja maistellessa, päätin selvittä, mihin loukkuun olen itseni saattanut.

- Miten tämä kihlajaispäivä tästä jatkuu, onko ne sormukset jo hankittu, kun minulla on ollut sen verran kiireitä etten muista sellaista asiaa, kyselin uteliaana?

- Älä sinä sulhanen hätäile suotta, kaikki on valmiiksi suunniteltu, me lähdetään iltapäivällä Savonlinnaan kihloja ostamaan, niin on päätetty.

Niinpä, vaan minunpa pitää käydä kotona, siellä työt on pahimmoillaan levällään, ei jouda ajelemaan huvia, sanoin. Ei tuntunut selitykset menevän perille, aloin huolestua.

Kahvit juotu, nousin ja kävelin ovea kohti, sanoen, kyllä minun täytyy lähteä, jatketaan kihlajaisia, paremmalla ajalla. Vaikka pirtti oli pieni, en ehtinyt ovelle, kun morsian ryntäsi oven eteen ja sanoi tästä et mene ennen kuin minä lupaan. Asiassa ei ollut mitään epäselvää, neitokaisen naama oli niin monen kirjava. Mummokin yhtyi selittämään.

- Menkää tuonne perä-kamariin lepäämään, hän laittaa sillä aikaa ruokaa, on paistikippo uunissa, syödään.

Minulle alkoi tulla selväksi, etten selviä tästä ilman ”pappia”, kyllä se on menoa nyt. Minkään laiset selitykset eivät tulleet kysymykseen ja olinhan ”vieraalla” maalla, joten väkipakolla en voinut rynnätä ulos, niin hyvin minua pidettiin silmällä.

Jonkinlainen välirauha laskeutui pirttiin, naiset laulelivat yhdessä rakkauslauluja ja minä loikoilin täydenmahan ja pakosuunnitelmien kanssa kamarissa.

Jos olisin vähänkään maalaisjärjellä varustettu, jäisin tähän ”torppaan” loppuiäkseni, ajattelin, olisin kuin Sulttaani, ”sireenit” tanssivat ja laulavat ympärillä. Minulle tarjottiin maanpäällistä ”paratiisia”.

Päivä alkoi olla puolessa, kun tuvan puolelta alkoi kuulua astioiden kilinää, siis ruokailuaika. Kuulin oven narinaa, josta tiesin, minua tullaan hakemaan lihapatojen ääreen. Teeskentelin nukkuvaa ja annoin tulevan lasteni äidin silitellä poskeani herätykseksi. Mummin tultua ovelle, kutsumaan syömään, minä olevinaan heräsin ja kysyin joko me lähdetään sinne Savonlinnaan kihlajaismatkalle?

Ruokaa oli katettu pöytään niin paljon, ettei ollut pienintäkään epäselvyyttä kihlajaisjuhlista. Minua vain harmitti täyteen ahtamani maha kahviaikaan ja asenteeni ”kihlajaisiin”. Uskonnon vaihtaminen moniavioisempaan, kävi kyllä mielessä, mutta hylkäsin sen ja pysyttelin suunnitelmassa jonka tein äsken torkkuessani.

Niin hyvää uunipaistia en muistanut aivan äsken syöneeni ja ne tänä aamuna paistetut piirakat, ai että. Vyön solkea availlessa tuntui, kuin synnytyksen aika olisi lähellä, tai ainakin ”keskenmeno”, joka sopii hyvin tulevaan suunnitelmaani.

Nyt minä teen sen ja jos epäonnistun, niin menen naimisiin tai piiloudun loppuiäkseni luostariin.

Hyppäsin ruokapöydässä pystyyn, voihkaisten surkeimmalla, osaamallani äänellä ”nyt se tulee”, samalla availin housujani, pudottaen ne puolikinttuun. Huussi, huussi, huutelin mennessäni, kun ryntäsin ulko-ovea kohti ja suoraan autoon. Vieläkin ihmettelen ”etiäistä”, joka pani minut kääntämään auton lähtö asemiin jo tullessani. Näen kuvan peräpeilistä, jossa kaksi naista juoksee autonperässä ja multaryöpyn jonka pyörät nostivat piha-nurmikkoa raapiessa.

Vuosia on kulunut; arvoitus ei ole ratkennut. Vieläkin mietin, oliko se näytelmä jossa minua vietiin, kuin sitä kuuluisa ”pässiä” narussa. Vai, sittenkin, viereisellä hoitolaitoksella oli jotain yhteistä.

Samoin jahkailen mielessäni, olisinko onnellisempi jos olisin nielaissut sen syötin silloin?

Yhtäkaikki, kolehtihaavin kulkiessa ohi, laitan siihen yhden ylimääräisen kolikon kaikenvaralta.

Kuin muistutuksena tapahtuneesta

Muutaman päivän päästä naapurin emäntä soitti, onko minulla käyntiä kirkolla; hän lähtisi kyytiin.

Oli sillä ja hilkulla etten sanonut.

- En ota naista kyytiin ikinä.

-Tule vain niin lähdetään käymään, sanoin, jos naiskammo helpottaisi, ajattelin.

- Mitä täällä on, sanoi naapuri, kun aikoi laittaa kassinsa takapenkille? Käännyin katsomaan.

- Voi helvetti, pääsi suustani, se rehusäkki pahus.

Takapenkki oli paksun, kuivuneen rapakerroksen peitossa. Muistin kuinka se neitonen nosti laukkunsa takapenkille siellä pysäkillä ja yöllä oli satanut, siis ”rapakko”. Penkkiä pestessä ja kuivatessa oli aikaa kerrata vielä, sattumaa elämän tiellä.

Taisto

*************************

Vapaaehtoistyön joulu

Eräs joulu tulee erikoisesti mieleen vapaaehtoistoiminnan alkuajoilta.

Yhdistyksen vapaaehtoistoiminnan tiimoilta oli käyty esittämässä ohjelmatuokioita laitoksissa, kuten niin monta kertaa ennenkin. Sitten erään kerran lähti puheeksi, kun miehiä on niin vähän naisiin verrattuna.

Tätä mies, nais-suhdetta pohtiessa tultiin siihen johtopäätökseen, että miehet eivät välitä niinkään henkisenpuolen tekemisestä, kuin ”ruumiillisesta oikeasta tekemisestä”.

Erään kerran, ollessamme naisporukalla tulossa esiintymästä vanhusten laitoksesta, heitin huulena, että miehet ovat innokkaita autolla ajoon, miten olisi joulukirkko.

Otin yhteyttä vanhusten palvelutaloon ja kysyin olisiko mahdollista, josko me käytettäisiin vanhuksia jouluaamuna kirkossa. Heiltä vastattiin, ettei sellaista ole koskaan tehty, on iso vaiva, tuskin onnistuu. Mutta pienen suostuttelun jälkeen lupasivat yrittää. Toden sanoen en minäkään uskonut sen onnistuvan.

Aloin soitella miehille, miten olisi kirkko reissu. Yllätys oli todella suuri, kukaan ei kieltäytynyt, tosin idea tuntui monesta mahdottomalta toteuttaa.

Niin se vain tehtiin. Palvelutalon pihaan kaartoi auto toisensa perään. Kaikki halukkaat pääsivät sinä jouluna kirkkoon. Voi sitä hämmästystä vanhusten kasvoilta, kun heille kerrottiin, että heidät viedään joulukirkkoon.

Kirkon jälkeen kahvipöydässä moni ilonkyynel vierähti poskelle, niin vanhuksella, kuin raavaalla miehelläkin.

Tuleva joulu:

Nyt meillä joulu on taas. Tänä jouluna moni tekee hyvänmielen monelle vanhukselle vierailemalla sairaalan vuode osastolla. viemässä Joulunsanomaa, viipyen hetken vanhuksen vierellä, ojentaen karkin tai piparin.

Jouluna on liian paljon yksinäisiä, käykäämme heidän luonaan, molemmat saavat hyvän mielen.

Rauhallista Joulua. t. Taisto

*******************************************

Humaltumisaine

Olihan Aatami nähnyt sen omenan, oli vaikka kuinka monta kertaa, siinähän se oksassa. Vasta sitten, kun Eeva teki temput, otti ja söi antoi vielä Aatamillekin, siitä tuli himoittu. Niin kuin omenasta tuli kielletty, vastustamattoman hyvä hedelmä, niin monesta muustakin asiasta ja aineesta on tullut ”syntisen” hyvä.

Kaikki hyvä on kielletty, vai oliko se toisinpäin, yhtäkaikki. Kautta aikojen ihmiset ovat olleet ”persoja” asioille ja aineille. Näitä aineita on alettu nimittää nautinto aineiksi.

Väkijuoma, väkivahva juoma, on ainetta jolla on kautta aikojen mitattu voimaa. Siinä väkivahva mies ja väkivahva aine mittaavat ”väkevyyttä” eli voimaa.

”Korvenkyynel”

Kova on kun korvesta kannikan koppaa, siinä sitä tarvitaan miehistä roppaa..

Korpi eli aarniometsä on ollut raavaan miehen paikka, sieltä vahva mies on hankkinut perheelleen leivän tekemällä pölliä metsäyhtiölle. Kun teki erikoisen paljon tulosta, sai kunnianimen ”jätkä”.

Jätkäkin halusi joskus harvoin huvitella ja huvi syntyy kielletystä aineesta, väkijuomasta, jonka jätkä tiputteli ”korvessa”. Monesti tämä huvijuoma aiheutti muulle perheelle kyyneleitä, siitä nimi ”korvenkyynel”.

”Sorretun voima”

Kesän tulo on ollut ilon aihe, on pitkä valoisa päivä, siis työläiselläkin on omaa aikaa. Toukokuun ensimmäinen oli muodostunut yleisesti päiväksi jolloin ei oltu köyhiä eikä kipeitä. Kaikista kahleista vapautti ihmejuoma, ”sorretun voima”. Sen nimissä iloittiin ja laulettiin, mahtipontisia työtätekevien lauluja.

”Pontikka” ”Pon” -tikka

Ei käpy-, ei valkoselkä- vaan uhanalainen, pontikka. Tämä erittäin uhanalainen laji on ollut valtiovallan, erikoisesti, virkavallan suojeluksessa. Tämän johdosta alkuperäisrotua on valtion monopolin hautomossa yritetty saada lisääntymään, siinä onnistumatta.

Oikeaa luomu ”korpirojua” on säilynyt vain Kiteellä, salanimellä, Juurikantähkä.

Pontikka on pääheimo, jonka alalajeja ovat kaikki muut, myös kloonatut lajit.

Lajisuojan varjelemiseksi on nähty erikoisen paljon vaivaa, pontikan alkuperäisellä alueella Kiteen Juurijassa. Tietovuodon estämiseksi, ihmishenkiäkin on menetetty, jopa kokonainen perhe on uhrattu alkuperäisen ”resetin” varjelemiseksi.

Hyvin kuvaavaa perinteen suojelemisesta on tarina

Kaksi sanotun aineen valmistajaa olivat viemässä Helsinkiin sanottua salaista tuotetta.

Auto jossa oli tämä astia, vaatimaton kaksisataa litraa, sammui lähellä määränpäätä vilkkaassa risteyksessä. Tämän johdosta liikenne ruuhkautui, jolloin poliisit saapuivat paikalle ja heidän suojeluksensa alaisena auto työnnettiin sivummalle. Näin pahemmilta vahingoilta vältyttiin ja lähetys pääsi onnellisesti perille. Tämä jos mikä on sitä oikeaa ”suojelua”.

Nuorena vitsa väännettävä

- Miksi sinä nukut päivällä, eikö yöllä nukuta, minä nukun yöllä?

Kysymys tuli mieleeni sen takia, kun halusin leikkikaveria ja tuo meidän pirtin penkillä makaava mies oli aivan joutava, minun mielestä.

Minähän en voinut tietää nukkuiko tuo tuntematon setä yöllä, en nähnyt, kun minä ainakin nukuin. Päivällä ajoin sillä puuhevosella siinä penkin vieressä, että setä heräisi ja heräsihän se.

Kerran setä teki taikatempun, lirautti lattialle pullosta kirkasta vettä ja pudotti siihen palavan tulitikun, se vesi leimahti palamaan ja kaikki vesi paloi pois.

Vaikka setä oli kieltänyt minua tekemästä samaa temppua, tein kuitenkin, sisko sanoi minun huijaavan, kun se ei onnistunut, vaikka laitoin vettä reilusti.

Vieraan sedän asuminen meillä, selvisi aikanaan, vain neljäkymmentä vuotta meni siihen. Tämä oli kulku mies, ”jätkä” jonka naapurin isäntä oli palkannut vakituiseksi, pontikan keittäjäksi.

Jokamiehen oikeus

­- Kahdeksantoista hevosta oli suurin määrä, jonka joku oli laskenut yhtä aikaa olleen siellä peräkukkulalla, suuri osa oli isäntiä jotka hakivat mäskiä lehmilleen.

- Ja tulia metsässä oli paljon, valoisa, kuin kaupungissa, lumikin siellä oli tallaantunut, olisi voinut vaikka pikkukengässä kävellä.

- Siulta ne meni halot, jotka olit tehnyt kesällä, ne maksetaan, on siitä ollut puhetta.

- Niin maksetaan, et tarvitse huolehtia, eikä kukaan uskalla heittää maksamatta, menet ja ilmoitat virkavallalle, sitten ne vasta hintoihinsa tulevat.

Tämä keskustelu oli minun korvilleni, sotajuttujen jälkeen, mieluisinta kuultavaa. Nämä tammikuiset illat olivat korvilleni mannaa, kun naapurien isännät täytättivät iskällä verolomakkeitaan.

- Eikö noita liene kolomisenkymmentä kuutiota ollut yhteensä niitä halakoja, jotka on palanut, jokamiehen oikeuvella, kuulin isän sanovan ja kaikki päästivät yhteisen röhönaurun.

Isopytty

- Tule kahtomaan, sanoin Pekalle, jonka kanssa olin mäenlaskussa naapurin metsäpellolla, siellä oli sopivan kokoinen mäki.

- No mikä siellä, kysyi Pekka ja sujautti mäkeä alas viereeni.

- Tuolta ladosta kuuluu vasaran ääntä, jotain tekevät. Ovi oli raollaan ja siitä me katsottiin mikä kumma tuo on?

- Mitäs ne pojat töllistelee, sanoi naapuritalon, vanhapoika. Pojat ei sitten kerro kenellekään näkemästään, nämä on omia rakennelmia, ei kuulu muille, pietään suut kiinni, sitten ollaan kavereita. Ja kavereita on oltu, vaan iso oli pytty, joksi me se heti pääteltiin. Korkeutta oli paljon, vain miehen pää näkyi laidan yli ja leveyttä, hyvä että mahtuu pariovista.

Tämä suuri astia tulee vieläkin mieleen, sillä ei ollut siunausta. Seuraavana kesänä siitä naapurista kuoli lehmä, se oli suuri menetys köyhälle perheelle. Syy lehmän kuolemaan oli hukkuminen. Lehmä oli mennyt juomaan vesikuopan laidalle ja pudonnut suureen tiinuun joka oli veden alla turpoamassa syys kesän käyttöä varten.

Väkiviinan valmistus

Pontikan keitto, lain mukaan oli kiellettyä. Näinhän sitä lainpykälää tuskin kukaan noudatti. Paremminkin, käsitettiin, ettei valmistus ollut ”suotavaa”. Kuvaavaa on juttu kunnan holhouslautakunnan kokouksesta. Jossa oli käsitelty köyhille jaettavaa ruoka apua. Sieltä oli lähtenyt viesti virkavallalle, että nämä katsoisivat ohi sormiensa, kun menevät keittovehkeitä särkemään perheeltä jossa oli neljätoista suuta ja kaikki kunnan elätettäviä, ainakin sen jälkeen, jos tehdas lopetetaan.

Viinan valmistajia on monen kokoisia

Oli suuria ja pieniä, enimmäkseen pieniä, sellaisia jotka valmisti itselle tai korkeintaan naapureille tarjottavaksi. Mutta oli muutama, oikea tehtailija.

Onpa tullut julki, että kunnan nuoriso-ohjaaja, raittiusmies viimeisenpäälle, on ollut varsinainen tehtailija. Tällä kunnan luottamus henkilöllä oli ollut työsuhteessa vakituinen keittäjä.

Yritykseksi jäänyt

Nyt vanhoja miehiä, mutta oltiin mekin nuoria ja mielikuvitus irrallaan; jos keitettäisi panos. Jos meistäkin ”tehtailija”. Meitä oli kaksi kaverusta, meillä syntyi ajatus, kokeillaan. Olisiko ollut tarkoituksella tehty vai aivan tahaton sattuma. Meille puolituttu vanha mies lupasi lähteä oppi-isäksi tehtailun polulle. Hän lupasi hankkia lainaksi valmistus vehkeet, jos me saadaan kokoon muut tykötarpeet. Ja mehän saatiin, viljaahan maalla oli joka talossa, sokerin ja hiivan kanssa kävi tuuri, minun vanhemmilla oli kauppa, muutoin säkki sokeria olisi ollut ongelma.

Tehdas kaatui

Kaikki tarpeellinen oli kasattu, suunnitelmat tehty, mutta se toteutus. Me pojat oltiin orpona, taidottomina odoteltiin, milloin koittaa se suuri hetki, oma tehdas.

Se ei toteutunut koskaan. Me ei päästy rekistereihin, ei rikos- eikä muuhunkaan.

Tai on sittenkin toivoa Monopoli Pontikka on suunnitellut tehdasta paikkakunnalle. Sitä varten on perustettu yhtiö, jonka osakkeita omistan yhden kappaleen, onneksi en enempää. Edellisestä yrityksestä viisastuneena luulen tämänkin jäävän yritykseksi.

Odotuksen ihanassa toivossa Pontikkaa maistellen:     Taisto

 

*************************************************

Jäsen?

Väli tilin päätös

- Ja sitten vielä mukava uutinen. Meillä on kyydissä uusi jäsen, tuossa kahvipaikan pöydässä laitettiin nimi paperille.

Näin oli Eläkeläiset ry:n liittynyt yksi uusi äänenkannattaja. Eläkeläinen kuten muutkin, vaikka ei eläke ikäinen.

Taavi oli eläköitynyt vuosi sitten sattuneen tapaturman johdosta. Onnettomuudessa oli mennyt työkyvyn ohella elämän halu ja apatia sai vallan. Itse tuhoisat ajatukset pyrkivät voimakkaasti mieleen. Asialle täytyy tehdä jotakin, ja Taavi teki.

Taavin työkavereita oli mukana järjestö toiminnassa, kuten matkanvetäjä tällä mielenosoitusmatkalla Helsinkiin.

Siitä se alkoi, kavereita syntyi matkalla ja samana syksynä tehtiin vielä toinen mielenilmaisumatka Lahteen.

Joitakin järjestö tehtäviä ehdoteltiin, ei mitään erikoista, pientä vaan.

Pienestä alusta lähti arvaamaton, yli kolmenkymmenen vuoden järjestö taival taitettavaksi.

Raskas ystävyys

Eläkeläisjärjestötoiminnan erikoisin luonne on, ystävien nopea vaihtuvuus, ollaanhan ”vanhoja” tullessa ja vielä vanhempia lähtiessä. Ystävien poistuminen rinnalta turhan nopeasti ”ahdistaa”. Pelko on lähinnä oikea määritelmä, joka hiipii mieleen. Taavi yritti ikääntymisen pelon hätistää, haihattelemalla eri järjestöissä. No tekemistä riitti, saiko rauhan, päinvastoin, mitä enempi teki, sitä enemmän jäi tekemättä, ainakin tuntui siltä.

Joensuun suurin paikallis yhdistys oli Eläkkeensaajien, kaupunki yhdistys. Myös toiminta oli vireää, jäsenistö nuorekasta, siis sinne mukaan. Niinä muutamana vuotena ei aika ehtinyt käydä pitkäksi, silloin tuli tutuksi, näytelmät, senioritanssit. Eläkkeensaajien valtakunnallisilla kesäpäivillä tuli senioritanssin mestaruus meille Joensuulaisille, myös muita sijoituksia tuli useissa lajeissa, se oli aikaa.

Ei niin hyvää miltä näytti ulospäin

Nuorekas yhdistys antoi kuulua ketä me ollaan ja kenen leipää syömme. Puoluekanta näkyi ja kuului turhan ärhäkkänä, toisten, myös ikäihmisten aatteeseen kajottiin kärkevästi, moni pahoitti mielensä.

Monet olivat ne kerrat, kun takapenkiltä sai Taavi kuulla kunniansa, ”porvari verenimijä” vaikka parhaillaan istuivat ilmaisessa kyydissä. Voi sanoa, että aate tuhosi yhdistyksen, ennen suurin, nyt melkein pienin yhdistys, roikkuu aatteen silmukassa.

Taas tuli aika lähteä

Ojasta allikkoon, Kansalliset seniorit ”oikeat veren imijät”. Järjestö johon kuuluivat, ylemmän palkkaluokan kansalaiset. Lautasen alla, lautasliina, solmiopakko, arkenakin ja työläiset kynnysmattona.

Olikohan Taavin mukana olo työläisjärjestöissä tullut tiedoksi jo ennen hänen tuloa senioreihin, mietti Taavi usein? Harraste ryhmät olivat vähäiset, vielä vähäisemmät olivat mukaan kutsutut. Mallin vuoksi annettiin Taaville jotain pientä tehtävän tynkää.

Yhden käden sormet riittävät laskemaan näitä vuosia, jotka Taavi oli mukana.

Vaikka totuushan on, että tämän järjestön ihmiset ovat luoneet maamme varakkuuden, josta me muutkin olemme päässeet osalliseksi.

Ettei jäisi ”rajaisija”

Oli seuraavana vuorossa Kristilliset seniorit. Siinä järjestö jossa ei pahaa sanaa sanottu kenestäkään, ”edessäpäin”. Jos ulkokultaisuus ja nurkkakuntaisuus ei ketä vaivaa, olet oikeassa yhdistyksessä.

Taavin saarna ja virsi taidoilla, oli yhdistyksessä pelkkää menneisyyttä.

Eläkeliitto

Valtakunnallisista järjestöistä suurin, mutta iältään vielä melko nuori. Tämä, paikkaansa hakeva, koko kansan järjestö kiinnosti. Taavi hakeutui tarkoituksella tilaisuuksiin joissa näki ja kuuli tavoitteista joita järjestö oli asettanut itselleen nuoruuden innossaan.

Erikoisesti Taavi mieltyi ”puolueettomuuteen”, puoluekannan julistaminen oli kielletty yleisissä tilaisuuksissa. Se kenen leipää syöt, oli siitä huolimatta kaikkien tiedossa, olihan järjestö perustettu maaseudun eläkeikäisten tarpeita ajamaan. Maaseudulta alkanut järjestö oli ”maaseudun” puoluetta, tietysti, kun se oli ainoa puolue maalla. Tänään Eläkeliitossa on kaikkien ryhmittymien kannattajia, joka on toiminnan kannalta optimi tilanne.

Eläkeliitossa on eräs muista järjestöistä poikkeava, erinomainen piirre

toimijoiden ”kierrättäminen”. Puheenjohtajan kausi on yksi vuosi ja korkeintaan kuusi kautta. Samoin hallitus vaihtuu jatkuvasti. Myös muita toimijoita pyritään kierrättämään, näin syntyy ideoita ja uutta toimintaa.

Piiri

Taavin ”kiertolais” luonne veti hänet pois yhdistys toiminnasta suurempiin kuvioihin. Piirin monipuolisiin tehtäviin. Nyt alueena oli yhden yhdistyksen sijaan kaksikymmentä yhdistystä käsittävä alue. Sisäistettäviä asioita myös sitä mukaa. Erilaisten tilaisuuksien järjestäjänä, tuli tutuksi Pohjois-Karjalan kuntien virkamiehet, papisto ja eri alojen toimijat.

Taavin aikakaudella tietotekniikka teki läpimurron myös järjestötoiminnassa, opeteltiin kokonaan uusiksi, tiedotus ja kirjanpito. Juuri, kun Taavi oli omaksunut vanhan ajan toimintatavat, täytyi opetella uuden ajan toiminta. Taavi alkoi kaivata ”eläkevuosia” saadakseen nauttia toisten uurastamisesta.

Mutta kohtalo oli varannut paikan entisten ystävien parissa tutussa yhdistyksessä. Häntä pyydettiin mukaan, ”kun sinä olet tehnyt ennenkin” ja niin oli ennen tehdyt uudelleen tehtävänä. Olihan se mukavaa tuttujen kanssa tehdä sitä ja tätä jos vielä tuotakin.

Kova päätös

Taavi päätti, nyt lopetan, alan ”kiikkutuoli” päivät.

Kerran jos toisenkin Taavi mietti, olisi pitänyt jatkaa, olisi saanut olla kantamassa sitä yhteistä ”kortta” kekoon.

Nyt se on, kuitenkin takana, järjestö ystävien kanssa muistellaan niitä aikoja, aikoja jotka olivat ehdottomasti ”parempia”.

Kerta kiellonpäälle

Elämässä joutuu huomaamaan, ettei oma määritelmä ole se varma tilanne ”sateenkaarella”. Saattaa olla kuten Taavin tapauksessa, on vielä yksi taival tekemättä.

Ilmeni, että Taavi sairastaa tautia jolla on valtakunnallinen järjestö. Ja rekisteröidyllä järjestöllä on toimintaa ylläpitävä jonkun niminen toimikunta.

- Kuule, on kiertänyt sellainen huhu, että olisit ennenkin ollut hallitustoiminnassa mukana ja meillä olisi paikka, kuten sanotaan, auki, sanoi kahvipöydässä Eero, jonka hoidossa oli sihteerin tehtävät.

Niin avautui Taavin taipaleella vielä uusi ”virsta”, jäähdyttely kausi.

Kaveri piirissä naureskellaan: Taavi se istuu eräänä päivänä palvelutalon ”hallituksessa”.

Toivoa sopii, ettei Pietari toista kertaa menettäisi muistiaan, vaan nimittäisi Taavin Eedenin omenatarhan ”Pehtooriksi”.

Taisto

*********************************************

Ihmisen arvostus

”Kutsumme teidät saattamaan rakasta äitiämme hänen viimeiselle matkalleen.”

Oheinen koruton teksti oli ilmaantunut puhelimen viestikenttään.

Tuo yksinkertainen sanoma, yllättäen tulleena pysäytti. Toini Immonen, Immonen, kuka, entä Toini, on vain yksi Toini, Väkeväisen Toini. Sehän taisi mennä sen Immosen kanssa naimisiin, se, sese täytyy olla.

Minut kutsuttu, miten niin, enhän minä ole ollut missään tekemisissä Toinin ja vielä vähemmän Immosen kanssa. Minkä nyt lapsena leikittiin Toinin kanssa, kun naapureita oltiin, mutta eihän nyt niitä…

Aikuisena Toini kävi joskus meillä, minä en koskaan, serkkujahan me kyllä, jos ne sen takia.

Hylkäsin tuon viestin, vaan viesti ei hylännyt minua, se vaivasi vähän väliä, kunnes otin sen käsittelyyn. Adressi pitää lähettää, onpahan se hoidettu.

Ei ollut, en saanut rauhaa. Aloin muistella Toinin elämäkertaa, kuinka hän jo lapsena oli yksin omissa oloissaan, tuli meidän leikkeihin, jos otettiin, hävisi leikeissä, jos se huvitti meitä. Oikeaa lapsuutta hänellä ei ollut, hänestä tuli aikuinen, palveli muita koko ikänsä.

Olen velkaa Toinille kunnon kukkalaitteen, sen minä vien, vaikka tuntoni sanoi; rahalla ei voi kaikkea korvata, mutta sillä voi itseään pettää.

Sitä paitsi Toini tuskin montaakaan kukkaa arkulleen saa, josko on saattoväkeäkään montakaan muistajaa. Paitsi jos eläimet saisivat tulla hautajaisiin, Toini rakasti eläimiä, vai mitä sanotte tästä?

Meillä oli tapana viedä lampaat keväällä peräaitaan, jossa ne olivat koko kesän; niin nytkin. Yhdellä uuhella oli pieni karitsa, olisiko emä pelännyt kylmiä öitä, kun oli tuomassa tätä navetan lämpöön. Sattui vaan kulkureitille kevät- tulva, josta karitsa ei päässyt yli. Toini liikkui metsässä ja kuuli näiden lampaiden hätä huudon; hän kääri pienokaisen takkiinsa ja kantoi meidän pihaan, lupasi viedä sinne aitaan, kun ilmat lämpiää.

Oliko isossa kirjassa joku lammas juttu, aivan kuin olisin lukenut?

Toinin viimeinen leposija oli kaukana kotipuolessa jonne ajelin yksin ja ihmettelin autojonoa edessäni; ketähän hidastelijoita tuossa, ei kun ohi vaan.

Karautin ohi kaikista samalla kertaa, mitä olikaan edessä, ”ruumisauto”.

Minä siis polkaisin Toinista ohi, vielä kerran.

Ihmettelin pienen kappelin pihalla ihmispaljoutta, olen varmaan vika hautajaisissa, ei olin oikeissa. Hautajaisväkeä ja kukkia oli enemmän, kuin monen ”ökyrikkaan lähtiäisissä”. Kullattiinko Toinin portinpieliä, vai kiillotettiinko omanportin saranoita?

Oliko meitä mielenrauhan ostajia näinkin paljon?

Taisto

**************************************************************

Imatranajot

                                                                                                                                                         

Moottoripyörien Maailman Mestaruus kilpailut katuradalla. Kaikenlaisia kilpailuja on järjestetty ja järjestetään edelleen. Kilpailuja järjestetään, että suurisuiset voivat todistaa olevansa parempia, siis sanansa mittaisia.

Sitten he, katsojat, joita on vuosittain noin viisikymmentä tuhatta, kokoontuneina Imatralle nauttimaan jännityksestä.

Moottoripyörä on ”raaka” kilpailuväline, se jättää kaiken vastuun itse haastajalle suojaamattomuudessaan. Pitää osata ajaa kaatumatta, tai osata kaatua satuttamatta.

Moottoripyörä on entisajan hevosen perillinen, kummankin selässä istutaan samalla tavalla ja yritetään pysyä kyydissä.

Erno Saarinen. Ciamoco Agostin, Mike Hailwood ja Tepi Länsivuori olivat seitsemän- ja kahdeksankymmentä lukujen sankareita ja Italia oli ja on vieläkin kova pyöräily maa.

Meille, yli viidellekymmenelletuhannelle katsojalle vuosittain ympäri maata, oli parhaat ”Gladiaattorit” ihasteltavina ja kadehdittavina, Imatralla. Sivutuotteena meille jäi paljon lapsille kerrottavaa.

Kuten tämä

Eihän tällainen väkimäärä mahtunut mihinkään majoitukseen, joten jouduttiin keksimään kaikki kikka kolmoset. Tietenkään nukkuminen ei ollut se tärkein yön vietto tapa, mutta joku suoja oli hyvä olla olemassa, ainakin sateella.

Yleensä reissussa oltiin poikaporukalla, jolloin nukuttiin autossa samassa asennossa kuin kulkiessa, autohan oli sanomattakin ”täysi”. Tai teltta joka majoitti eniten, siitä tuli mallia pyöreä, kun se oli täysi. Ja Sopua, sitä oli.

Teltta oli myös nyt majoituspaikka, minulle ja tulevalle vaimolleni. Teltan veimme viralliselle alueelle heti aamulla tultuamme. Varusteet telttaan ja odottamaan, että yö tulisi mahdollisimman nopeasti.

Kavereilla oli myös teltta, jota ei kylläkään pystytetty, vaan se oli täytettyperiaatteella, luukusta sisään. Poikien levitelmä oli siihen aikaan Suomen ainoan liikenneympyrän keskellä, Imatralla, koskenpartaalla. Unet kuulemma rauhalliset.

Kutsumaton

Aamu yöllä, kun huvipaikoista raski lähteä, tultiin teltalle, ja yllätys! yllätys!

Oltiin saatu vieraita, tai eihän tuota vielä tiennyt, vieraita vai tuttuja, näkyi vain kengän pohjat oviaukosta.

Potku jonka annoin sai kengät liikkumaan ja ulos työntäytyi aika mies, päätään pitempi minusta ja nyrkki joka lähti tervehtimään minua, oli kavion kokoinen. Onneksi ei osunut, olisi varmasti voittanut apteekin unilääkkeet.

Kuulumisia ei ehtinyt kysellä, tai kuuluipa nuo muutenkin. Tuli mieleen uniltaan herätetty karhu. Sama tunne oli pakoon lähdössä, minä määräsin suunnan ja uusi ystävä vauhdin. Katselin mennessäni näkyisikö järjestys henkilöitä, voimani alkoivat loppua ja tiesin hyvin, jos tuo köriläs saa kiinni, kukko ei laulaisi minulle enää.

Pelkäsin ja juoksin

Pari sataa metriä mentiin, kunnes huomasin portin pielessä sinivalkoisen auton ja kaksi virkavallan edustajaa. Poliisien kohdalla huusin, ”tuo mies tappaa minut. ”Onneksi virkavallan edustajat auttoivat ja ottivat ”ystäväni kiinni. Arkaillen palailin kuulemaan mitä ohjelmassa on luvassa.

- Onko teillä vaatimuksia, kysyi konstaapeli minulta.

- Eipä ehtinyt inventaaria pitää, mutta parikymppiä siivoamisesta, niin olkoon menneeksi.

- En maksa, sanoi tuo ystävämme.

- Käykää asemalla huomenna selvittämässä, sanoi poliisi meille ja asia oli kuitti. Vieraamme sai varmemman yöpaikan asemalla.

Teltan lähempi tarkastelu osoitti, että oli tapahtunut kaksoiskaato, oli kaatunut mies ja pullo. Se yö oli siinä, kastuneet tavarat nyyttiin ja autolle loppu yöksi.

Aamukahvit jotka viluisina saimme, olivat, yöbaarin viimeiset, tai päiväbaarin ensimmäiset, mutta hyvää tekivät.

Kello oli aamukahdeksan paikkeilla, kun suunnistin asemalle kuulemaan ja näkemään yö vieraamme kunnosta. Kerrankin olin tyytyväinen, kun vieras jäi näkemättä. Näky ei ylentänyt mieltä. Ulko-ovea myöten oli lattia täynnä makaajia, kuin sardiinitehtaassa. Siitä ovelta huutelin asiani virkapukuiselle konstaapelille.

- Sellainen henkilö on jo lähtenyt, jos teillä on kanteita, niin tässä on henkilö tiedot voitte ottaa yhteyttä.

Sitten tämä poliisi taitteli paperin lennokiksi ja lähetti salin perältä minua kohti, vieläkin ihailen sitä lennätyksen tarkkuutta, se oli ”tilauslento”. Tosin nukkuvat eivät olisi häiriintyneet vaikka olisi tapahtunut hätälasku.

Herrasmies?

Jo samana päivänä kioskin ohi kulkiessa, lähetettiin kortti ja terveiset teltanpesu palkkiosta, parikymppiä olisi sopiva.

Yllätys, muutama päivä ja tuli kirje, tekstillä:

”Pahoittelut häiriöstä” ja kirjeessä oli kolme kympin seteliä, yhdessä luki:

”Hyvää Kesälomaa!”

Sananparsi

Tilaisuus tekee …ja rapatessa … !?

Erno Kostamo ja Pauli Kallio ovat kova pari Suomalaisia, katurata ajajia, Menestystä heille. Viimeiset kisat katsonut.

Taisto

*************************************************************

Ensikerta

Olette pidossa, älkää sulkeko puhelinta, meillä on ruuhkaa, älkää sulkeko puhelinta. Tämä on meille tuttua, eikä varmasti ensi kerta. Mutta tunne on sama, kuin ensikerralla, kihelmöivän jännittynyt, mitä nyt tapahtuu?

Tässä tilanteessa on syntymässä jotakin uutta, ensikertaista, emmehän olisi yrittämässäkään jos asia olisi ennestään tuttu. Ainakin ihminen on utelias kokemaan uutta ja uutta.

Ihmisolennon lapsuusmaisema, elinympäristö ja sen vaikutteet virittävät ihmisen-alun etsimään vaikutteita ja halun hakea ja kokeilla asioita ensikerran.

Virikeympäristöni

Elin ympäristöni oli maaseudulla, verrattain suppea korkeamman kulttuurin suhteen. Toisaalta maaseudun rehevä yhteiselo ja kanssa käyminen oli ja on aitoa. Moni asia, ensikertakin saattaa olla luonnollista, ”arkista”.

Vielä muutama vuosikymmen sitten, pidettiin luonnollisena asioita jotka tänään ovat luonnollisia aivan eritavalla, Esimerkiksi sotaväki, molemmat sukupuolet, on tätä päivää.

Työt, ne oli jaettu vanhan mallin, siis sukupuolen mukaan. ja ne oppi, kun ne teki ”ensikerran”. Toisen sukupuolen töitä ei tarvinnut opetella, mutta siinä tapauksessa, jos tuli tarvis tehdä, niin ne olivat ”ensikerta” töitä.

Myös ihmissuhteet solmittiin yksi kerrallaan, siinä järjestyksessä, kun lapsia kylälle syntyi. Ensikosketus oli ”rotinat”, tapa jolla tulija toivotettiin tervetulleeksi.

Suhteen syntyminen

Lähi naapurissa, kilomerin päässä oli monta jälkikasvua, oli minusta vanhempia ja nuorempia. Leikkikavereita riitti. Leikit oli varmaan samat, kuin muuallakin lähiseuduilla. Minun elin ympäristö oli aluksi vain se yksi lähi naapuri ja se riitti mainiosti.

”Syystä jota tiedä en, hän antoi suklaasydämen.…”

Naapurin lapsissa oli enemmän tyttöjä, kuin poikia, joten joku tytöistä joutui, poikienleikeissä vaihtamaan ”sukupuolta.”

Elsa oli usein minun parina leikeissä, hän oli minua vanhempi, se ei haitannut, päinvastoin. Elsa oli käynyt leikkimässä kylän lasten kanssa ja tiesi enemmän asioita kuin me muut. Minulle Elsa kertoi kaikkein salaisimmat kuulemansa ja kokemansa asiat. Sitten me vertailtiin tietojamme, pohtien onko sellainen mahdollistakaan.

Elsa ja minä oltiin niin paljon yhdessä, että meille aikaihmiset naureksivat, ”nuohan ovat kuin vanha pari”. Me ei tykätty ihmisten vihjailusta, kun omasta mielestä me oltiin jo pari.

Sattui erikoinen tapaus, oli sunnuntai ja ihmiset olivat kokoontuneet rannalle kahvittelemaan ja viettämään kaunista sunnuntai päivää. Me Elsan kanssa loikoiltiin siinä lähellä lämpimällä kalliolla kylki kyljessä, tuntui, kuin me oltaisi yhtä. Kunnes yhtäkkiä mahani alla oleva vapa alkoi vapista, se oli ihmeellistä, tuntui hyvältä. Kuuntelin sitä tunnetta, nautin, kunnes Elsa pyöräytti minut kyljelleni ja sanoi ”onkesi”. Silloin havahduin ja huomasin, että se oli vapa joka tärisi mahani alla. Hyppäsin pystyyn vetäen ongen rantaan, hihkuen täyttä kurkkua, minä sain, minä sain ”ensimmäisenkerran”.

Ihmisillä oli hauskaa, nauroivat katketakseen. Kukaan ei vaan huomannut ensimmäistä ”haukeani”.

Taisto

 

 

Hiihtoretki

Maaseutu, talvi ja lumi, ne luovat kokonaisuuden, kun siihen lisätään sukset. on paketti täydellinen. Sanoisin, runollinen, jonka kynätaiteilijat ovat huomanneet ja lykänneet ”lylyt” hankia suihkimaan.

Niin myös me, isä ja poika. Kevät-talven aurinkoisena päivänä, lähdettiin elämysretkelle. Poika ikä luokkaa, ensimmäiset sukset, isä, jo useammat hiihtänyt. Isä edellä, jälkikasvu kannoilla. Ei matkan määrä vaan laatu oli rehvellyksen tarkoitus.

Kotiin palattua oli, etenkin nuoremmalla hiihtäjällä äidille kertomista, metsän eläimet ja se makkaranuotio. Tämä nuorempi suksimies oli niin innoissaan, että seuraavana päivänä lähdettiin samoille jäljille uudestaan ja äiti mukaan. Ensimmäinen elämys oli, kun hirvi oli vieraillut meidän eilisellä nuotiolla. Olisiko sillä ollut vilu, kun se oli maannut nuotiopaikan päällä. Kerättiin kuivia oksia ja tehtiin uudet tulet, niin äitikin sai nuotiomakkarat.

Siinä makkara tulilla tuli mieleen, minähän voisin esitellä perheelleni lähellä olevan kirkkokallion.

Kirkkokalliolla on nimensä mukaan, kirkko jossa kesäisin pidetään rippikoulu leirejä. Kallion laella on, alttari, saarnastuoli ja penkit, jopa kirkonkellotkin, tietenkin nyt ne ovat lumen peitossa.

Tästä tuli mieleeni; minäpä näytän perheelleni, kuinka taitava olen ja lasken suksilla alas kirkosta. Jo ylös kapuaminen oli melkoinen näytös jyrkkää kalliota. Ylhäältä huikkasin, - pois alta, isi laskee nyt ja isi laski. Vauhti oli arvaamattoman kova, hädin tuskin pääsin alas asti pystyssä, kunnes paiskauduin päistikkaa kinokseen. Kotvan aikaa kuuntelin, onko kaikki jäsenet mukana, ennen kuin nousin ylös, Perheellä oli lystiä sen jälkeen, kun huomasivat, että olin kunnossa.

Minä sisuunnuin ja päätin, minä vielä näytän. Ja minä näytin. Otin saman uudestaan, nythän sieltä oli jo valmislatu. Jos mahdollista, vauhti oli vielä kovempi. pääsin hieman kauemmaksi, mitä ensimmäisellä keralla, mutta maahan meno oli sitäkin rajumpi. Sotaväessä siitä maahan menosta olisi saanut varmat ”natsat”. Kinoksessa meni melkoinen tovi, ennen kuin uskoin, että hengissä selvittiin.

Pojan - nappulalla oli hauskaa, ”hyppää isi hyppää” hoki minkä naurultaan sai sanotuksi. Äiti ei ollut yhtä lystikkäällä päällä, mumisi jotain, ettei aio leskenpäiviä viettää.

On mieleen joskus tullut, olinkohan mennyt jonkun rajan yli, mennä nyt kirkkoon sukset jalassa?

Samaa latua takaisinpäin hiihteli, hiljaiset vanhemmat ja sitä enemmän äänessä oleva taapero, jolla riitti niin paljon ihmeitä metsässä.

Siinä menomatkan nuotiolla syötiin loput eväät ja arvailtiin, vieläköhän hirvi ensiyönä tulee nuotiolle lämmittelemään?

Taisto

 

Talonpojan mietteitä   

Elämä kuljetti ja teki minusta yhdessä vaiheessa maaviljelijän

Olen viljelijänä joutunut seuraamaan ruuan tuotantoon liittyvää ”leivän kasvatusta”.

Suomi on pitkä maa

Suomi on yksi ja sama maa, mutta olosuhteet pohjoisessa ja etelässä aivan erilaiset. Siinä missä Etelä-Suomen ”farmari”, keväällä vapun tienoilla peittää vehnän siementä peltoon, niin Lapin ”pien-talonpoika” mittailee pinta-aloja tukianomusta varten, suksipelissä. Samalla miettii, että nyt meni vehnän kylvöaika ja ensiviikolla menee kauran. Jos hyvin sattuu , ohran voi ehtiä kylvää tarpeeksi ajoissa. Onhan ohralla lyhin kasvukausi.

Kaiken tämän, kesän tulon ajankohdan tietää jo edellisenä kesänä siemen-viljan tuottaja, siemen kauppias, viljelijä ainakin tietää. Mutta, kun ei tiedä. Viljan siemen on ollut kauppiaan varattava viimeistään syksyllä, kevättä varten. Siis , oliko se, vehnän,- kauran-, vai ohransiemen? Viljelijän pitäisi olla sää ennustaja.

Ei hätää, onhan vielä ”ruis”. Suomalainen on ruista. Niinhän se on, mutta kun suomalainen, ei edes lapinmies, lypsä maitoa. Tarvitaan. lehmä ja rehuviljaa, maidon ja lihan tuottamiseen.

Meikä ”farmari” itki keväällä, jos sattui joku sadepäivä ja kylvöt viivästyivät, päivän tai pari. Huononakin keväänä kylvöt on saatu tehdyksi kesäkuun alkuun mennessä.

Kasvukausi alkaa ja etelän ”farmari” lähtee kesälomamatkalle Lappiin. Yötön yö on etelän miehen unelma, saa aurinkoa aina ja paljon Niin myös Aslak on mielissään, aurinko kasvattaa viljan.

Vaikeaa ja vaikeampaa?

Minulle Perä-Pohjola on ollut tärkeä , henkinen aarreaitta jo monen vuosikymmenen ajan. Ennen, kun en ollut nähnyt huonompia olosuhteita, luulin, että minun peltoni ovat juuri niitä kurjimpia viljely alueita. Kesä tulee myöhässä, sateet pitävät pellot märkinä, tai kauppiaalla ei ole Suvi-vehnän siementä varastossa.

Silloin, kun olosuhteet alkavat potuttaa otan lomaa ja suuntaan matkani pohjoiseen. Jo yhden päivän ajomatkan päässä alkaa helpottamaan. Sieltä mistä lähdin, jäi käki kukkumaan, puihin puhkesi lehti ja viljan orasta peltoon. Entä Aslakin maalla, ei ole käkeä, ei saa saunavihtaa vielä pitkään aikaan, viljan oraasta puhumattakaan. On takatalvi, tai ainakin halla panee Aslakin.. perä-peltoa.

Mitä tekee Lapin mies, lapinmies, ”joikhaa”, ottaa lintua pullosta, ”pontikhaa” ja taas joikhaa.

Lopulta Lapin Jouhni, kylvää routaiseen peltoonsa, juhannuksen jälkeen ohraa, ottaa pullosta ja vielä kerran, joikhaa.

Ai, miksikö lapinmies ”Joikhaa”?

Lapinmies, niin Jouni kuin Aslakki, juoksevat kesät talvet porojen perässä, tunturissa, asuvat yhdessä kodassa koko perhe. Siinä opitaan työnteko,

yhteiselämä, perheen lisäämistä myöten.

Ainahan joskus, siinäkin yhteiselämässä, kodassa, tulee tarvetta purkautua, eikä ole sopivaa kaikkien kuullen, ei ainakaan lasten korville. Joten on kehitetty joikhaaminen.

Joikhaaminen on samalla, rukous ja manaus. Käypi samalla kiittämiseen ja kiroamiseen. Sen sanoma on niin epäselvä, ettei sitä kukaan ymmärrä, sopii siis kaikkien korville, ei vahingoita ketään.

Näin lapinmies, kylvettyään siementä peltoon, samalla joikhauksella pyytää kasvun, kiittää siitä ja manaa huonoa säätä. Eikö olekin kätevää?

Touko siunaus

Toista se on meillä täällä etelässä. Täällä laitetaan ilmoitus Päivä-Sanomaan.

”Tulkaa kaikki pellonlaidalle joikhaamaan, ei kun siunaamaan kevään kylvöt.” Toisessa ilmoituksessa samassa lehdessä kutsutaan kansalaiset kauhistelemaan pellon laidalle miljoonia hanhia jotka pilaavat kylvön.

Eikö meilläkin menisi molemmat tilaisuudet samalla joikhaamisella?

Hyväkesä!

Kyllä täällä meidän leveysasteella on maanviljelys sentään inhimillistä, kesä tulee kohtuullisen aikaisin ja kaikki on hyvin. Näin minä lohduttelen itseäni ja olen tyytyväinen. Ja jään hyvillä mielin odottamaan EU:n tukiaisia. Ainoastaan yksi haittapuoli näissä retkissäni oli, ennen kuin huomasin ottaa vaimon mukaan näille virkistys matkoille. Kotiin tultuani vaimo joikhasi ja esitteli piirakan teko konetta. Nyt ei ole sitä huolta, jos ei retketkään ole kuin ennen.

Taisto

 

Sotaväki

Suomalainen sotilas vastaa… no , ei, kun suomalainen sotilas on peloton, ei, suomalainen sotilas on tunnollinen, käskyjä noudattava, herraa pelkäävä, sisukas, ”jurrikka”.

Sota-aikaan syntyneenä kasvoin ”ohiammuttujen” kanssa rintarinnan. Aikojen kuluessa sodasta palanneet miehet alkoivat muistella sotaa ja minä olin sopivasti utelias kuulemaan kaikkea jännittävää. Ihailuni kohde oli ja on sodan käynyt mies, jolla on kovat sotajutut, minä olen kuullut ne kaikki ja moneen kertaan.

Elämäni muistorikkaimpia hetkiä oli

Talvinen ilta, pakkasta parikymmentä astetta, pirtin uunissa räiskyvä lämpöä antava tuli, hellalla kiehunut kahvipannu, josta kahvin tuoksu levinnyt pirttiin. Tupakan savua sakeanaan puoliseinään ja sitten miehet ”sotiemme sankarit”. Nämä miehet istuivat kumarassa tupakka tai piippu hampaissa hehkuen kuunnellen, kun yksi puhui, tai kiihkeimmissä kohdissa kaikki puhuivat ja kuka kuunteli?

Minä kuuntelin

Miehillä oli sodan kauhut syvällä mielessä, olleet jo vuosia taakkana josta oli päästävä eroon ja minä olin kiitollinen kohde, kuuntelija, joka vaiti, naama valkoisena kauhusta vavisten imin itseeni, niin talvisodan, kuin jatkosodan.

Naisväki keitteli kahvia pannun jos toisenkin, tehden ”puhdetöitä”, he olivat jo turtuneet näihin samoihin juttuihin. Minä olin taas kerran saanut annoksen kauhua ja kuolemaa, Sinä iltana ei uskaltanut mennä ilta-asialle nurkantaa vaan aamulla oli kostea peti.

Se sotaväki

Taidat olla sotahullu, kaverit tuumivat, kun kerroin lähteväni sotaväkeen vapaaehtoisena, ennen aikojaan. Tähän päätökseeni oli kaksi ”syytä”, olin nuorena levoton luonne ja halusin elää nopeammin, kelata elämää kovemmilla kierroksilla. Toinen ja voimakkaampi kimmoke oli saman kylän ”isopoika”, minusta muutaman vuoden vanhempi ja hän kävi vapaaehtoisena sotapalveluksen ja häntä pyrin matkimaan myös tässä asiassa.

Siihen aikaan palvelukseen pyrkiminen oli melkoisen mutkikasta, ei ollut nettiä. Asiat hoidettiin, kynä, paperi, posti ja virkamies yhdistelmällä. Piti olla, anomus, vanhempien suostumus, luotettavan henkilön suositus ja itse hankittu lääkärintodistus. Vanhempien lupa ja suositus paperit syntyivät sujuvasti oman pöydän päässä, huonoine nimikirjoituksineen.

Kuin seitsemäntoista vuotis syntymäpäivä lahjaksi sain kirjeen, heti palvelukseen ja paikka Kuopio.

”Astuminen” palvelukseen, oli sokki, pojalle joka oli ensikertaa poissa yötä kotoa. Ei ollut äiti peittelemässä illalla, vaan vääpeli karjui hyvänyön toivotuksen sillä äänellä, että viimeisetkin unen rippeet katosivat.

Ensimmäinen marssi meinasi olla viimeinen

Heti toisena päivänä oli marssi, täyspakkauksen kanssa, matka kolmekymmentä kilometriä. Aurinko paistoi ja linnut lauloi, elämä yhtä runoa, mutta siihen se lysti loppui. Matkan teko oli vaivaa alusta lähtien. Tahdissa marssiminen ei luonnistanut, taakka painoi ja voimat loppuivat heti alkuun. puolimatkaan riitti sisu, sitten loppui sekin. Raahasin tavaroitani pitkin tietä vetäen metrin kerrallaan, mietin, että palvelusaikani loppuu ennen, kuin olen takaisin kasarmilla.

Kaveria ei jätetä

Tulin tuntemaan kohdallani, tuon sanan parren, kun porukka otti tavarani ja kantoivat ne yhteistuumin loppumatkan. Seuravana aamuna olin kuollut sotasankari, mikään paikka ei liikkunut, hengitys sentään onneksi liikkui, josta päättelin olevani elossa. Vääpelin hyvän huomenen toivotus herätti kuolleetkin aamupesulle.

Normaali palvelu

Koulutus, siis marssi, järjestäytymis-, ammunta- ja sisäpalveluharjoitukset, nehän ovat lastenleikkiä, tarvittiin vain ”pitkämielisyyttä”. Harjoitukset toistivat päivästä toiseen samoja kuvioita, meistä kuulemma tehtiin miehiä.

Ammunta oli yllätys, se oli helppoa ja ihmeekseni sain osumaan tauluun ja hyvin. Olin olevinaan, kun ammunnasta jaettiin merkkejä ja lomia. Lomia sain kerran myös, suunnistuksesta. Oli parikilpailut ja minun kaveriksi arpa heitti, suunnistushullun. Tuo ammattilainen huolehti suunnasta, minun vain piti pysyä matkassa, tai tulen kokemaan sankari kuoleman, sanoi tuo suunnistus parini. Hän oli päättänyt voittaa prikaatin välisen kilpailun. Voittojuhlassa nolotti kuunnella, kun eversti suitsutti kehuja parhaalle parille ja jakoi mitaleja lomien kera.

Komennus

Puolet palveluajasta oli kulunut koulutuksessa ja alkoi komennus puolikas, jossakin työpisteessä. Minut komennettiin vartiotehtäviin Peltosalmelle, lähelle Iisalmen kaupunkia. Tässä välissä kävin ensikertaa koti lomalla, kertomassa missä viimeiset neljä kuukautta on oltu, kun sitä ei ollut tullut aikaisemmin kerrotuksi.

Peltosalmella tehtävänä oli vartioida kymmenien hehtaarien alueella olevaa asevarikkoa, joka oli rakennettu umpikorpeen, lähinnä varastorakennuksia harvakseltaan. Vartiovuorot, kaksivuorokautta, neljä tuntia vartiota ja neljä vapaata.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei pelottanut. Päivät, nehän meni mukavasti, kävellä polkua ja ottaa varttitunnin välein yhteyttä puhelimella komento paikkaan, onko kaikki hyvin. Mutta yöllä, pimeässä, vähintäänkin ”mörköjä” oli joka puun takana. Pahinta oli, kun siellä liikkui siviili vartija joka vartioi meitä ja hän saattoi tupsahtaa eteen minkä puun takaa tahansa. Onneksi ei meidän aikana kukaan ampunut sitä miestä, meillähän oli lippaat täynnä panoksia.

Kodin lämpöä

Meidän lohkon vartiokierros kulki yhdestä paikasta aivan alueen ympäröivän aidan vieressä. Se paikka oli, katkeran suloinen, samalla kertaa molempia. Aidan ulkopuolella parinkymmenen metrin päässä oli juuri sellainen pieni ”mökki”, sellainen, kuin runoilijoilla on. Mökissä asui, tai ainakin nähtiin, ukko, mummo ja neitonen. Syksyiltoina, kun satoi, oli pimeää ja kylmää, oli pakko pysähtyä katsomaan, kun perhe teki lämpimässä pirtissä ilta-askareitaan. Kukaan kavereista ei tunnustanut mitä kävi mielessä, kun katsoivat mökin näytelmää. Tiedusteluun vaikutuksesta , kun alle kaksikymppinen neitonen teki ilta-puuhiansa, silmiin heillä tuli kaipaava katse. Tuli ainakin minulle suunnaton koti-ikävä.

Vapaa aikana pääsi käymään Iisalmessa, siviilielämää katsomassa ja tutustumassa kiinnostaviin ihmisiin, kuten Kirsti sieltä marketin kassalta. Kirsti oli tullut työnperässä Kemijärveltä ja minä Karjalan ”poikii,” joten vertailua kotimaakunnissa riitti.

Puntis

Vapaavuorossa oleville oli järjestetty ohjelmaa, kuten meille. Suksilla Iisalmen ympäri Koljonvirralle, sinne missä Sven Tuuva puolusti Savon muata yksin kapealla sillalla, kunnes harhaluoti löysi sydämeen.

Hiihtolenkin mitta, kolmekymmentä kilometriä, olisi ollut minulle, ainakin omasta mielestä liianpitkä matka, joten tein suunnitelman, jonka esittelin oman ryhmäni esimiehelle, samoja palvelusmiehiä kun oltiin.

Ei ikinä, -sanoi tuo kaveri, en aio lähteä linnaan sinun takiasi.

Tuonhan minä tiesin, joten olin jo varautunut kunnon palkkiolla joka tehoaisi, aina ennenkin on tehonnut: Nainen, jonka vertaista ei ole maan päällä ja yksinomaan hänelle. Minut Kirsti oli luvannut, ”yön vanhaksi” pitää luonaan. mutta toiseksi yötä saan hommata sormuksen.

Menomatkan hiihto sujui mukavasti, olisiko illan odotus antanut haluja lisää. Päivällä käytiin syömässä joentörmällä olevassa talossa ja kuultiin perimätietoa Koljonvirran taistelusta ja tästä talosta joka oli ollut jo silloin pystyssä. Paluu matkalle lähdettäessä, näin kaverin mulkoilusta, että minun suunnitelma oli voimassa ja kuolemantuomio jos se epäonnistuu. Minun yön odotuksiin verrattuna, tuo tuomio on aivan kohtuullinen. Kaverista ohi hiihtäessäni, huikkasin; ”laskutaidollasi et sitten loista” ja sain nyrkin heristyksen vastaukseksi, kaverin piti pitää lukua, että kaikki palaa takaisin.

Siinä oikeassa alamäessä, laskuni meni jotenkin sivuun, niin kuin oli suunniteltu ja niin olin yksin hämärtyvän kaupungin laidalla.

Rintamamiestalo jonka yläkertaan kapusin, sai olla kortteeri seuraavan yön.

Ja mikä olisikaan ollessa jollei se lattian pahus narisisi niin paljon.

Perhe pantiin heti pystyyn, Kirsti otti uunista lihapadan ja minullahan oli leipälaukku matkassa, jossa on aina ”vanikkaa” ja muuta kuivamuonaa, sormus vain puuttui, mutta eihän se ole syötävää.

Illan ohjelmaan oli suunniteltu, käynti kaupungilla, mutta viimetingassa huomattiin, ettei sinne kannata mennä, siellähän on sotilaita niin vähän, että kiinnijäämisen mahdollisuus on varma.

Seuraavana aamuna Kirsti ei mennytkään töihin, hänellä oli vapaa päivä, se ei ehkä ollut sattuma, sehän passasi minulle. Päivällä voi liikkua kaupungilla ei kiinnittänyt niin huomiota. Jostain syystä sormusliikkeen ikkunat veti puoleensa, vahinko vain, kun rahat oli jääneet kasarmille.

Siinä baarissa kahvilla istuessa selvisi, että toinenkin yö vietetään Iisalmessa, joten ohjelman muutos piti saada kasarmille kaverille toimitettua. Siihen aikaan ei ollut langattomia puhelimia, vaan yhteisiä lankoja pitkin piti saada tieto kaverille, niin ettei herrat sattuneet kuulemaan. Onneksi onnistui ja loma jatkui puolella.

Lomalla onnellinen loppu

Kaksi päivää yhteistä aikaa, haaveilla mitä tehdään isona?

- Keväällä kihloihin ja Juhannuksena ”Juhannushäät”, ilmoitti Kirsti, pahemmin miettimättä vastatessaan kysymykseeni, mitä kevät tuo tullessaan? Mielessäni kävi, ettei olisi pitänyt kysyä, sattuu vaikka tästä ”puntiksesta” saatu linnareissu olemaan ”lusittavana” Juhannuksenaikaan.

- Saattoi joku nähdä yksinäisen sotilaan hiihtämässä tyytyväisen näköisenä Iisalmea kiertävällä ladulla. Ilmetty tunnustelijahan se siinä menee vainuten vihollisen liikkeitä. Ensimmäinen ”vihollinen” olisi Pertti, siis omia, joka hyökkää kelkan kanssa, metsän laitaan liiterille, olevinaan pilkkeitä hakemaan ja sitten perustetaan kahdenmiehen partio ja soluttaudutaan tekosyyllä vartion ohi.

- Missähän se Pertti kuppaa, tuumin metsässä liiterin takana, pakkasessa väijyen. Olihan aika sovittu puhelimessa.

Tulihan se kelkkamies lopultakin, aloin olla jo melkoisen jäässä, en kyllä valittanut, ei ollut varaa, kuulin kavereilta monta kertaa myöhemminkin. Varusteeni puiden alle kelkkaan, paita hihasillaan vartion läpi, kuin olisi hiki pinnassa, vaikka hampaiden kalina kuului kilometrin päähän.

Pertin palkkio

- Minkä niminen se palkkio on, oli Pertti utelias tietämään heti, kun saatiin minun leuat sulamaan, että ääni alkoi kulkea?

-”Kaisa”, en tiedä tarkemmin, kysy itseltään ensi sunnuntaina kirkossa.

- Kirkossa, miten niin kirkossa, enhän minä naimisiin menoa ole suunnitellut, akka ja mukulat ?

- Pertti näytti jotenkin hätääntyneen näköiseltä ja jankutti, ainakin varttitunnin naimisiin menosta.

- Selitin; mitenkä sinä luulet meidän lomaa saavan muuten, kuin kirkossa käyntiä varten, ei herrat anna, jos ei herrat anna ei anna Kaisakaan. Ja jos ei muuten saada, mennään naimisiin, sittenpähän on sinulla kaksi ”eukkoa”.

- Nyt sitä ollaan kirkossa ja tämän, kun kerrot koti eukolle, on pisteesi toisissa fääreissä, opastin Perttiä.

Miksikö ollaan kirkossa, Kaisan ja Kirstin kansa, no siksi, että sekin aika on tehokasta seurusteluaikaa. Nimittäin vartiopäällikkö itse ”kelmi” laittoi lomalappuihin ehdon, että saatava pastorin kuittaus, kirkossa käynnistä ja mehän oltiin sakastissa jo tuntia ennen kirkonmeininkiä. Sitten vain kävi työ tapaturma, pappi istutti meidät etupenkkiin, sanoen tarvitsevansa kolehdin keruussa.

- Et sitten ota kaikkia rahoja siitä haavista taskuusi, varoitteli Pertti minua. Etupenkissä aika meni hukkaan, ei pystynyt pitämään peliä, muuten me tehtiin ”likkoihin” vaikutus, kun kerrottiin, tämä on meidän harrastus.

Liika on sentään liikaa, pappi kutsui meidät sakastiin kirkkokahville ja tuntui, kuin papilla olisi kotona pahasisuinen ”ruustinna”, jonne ei ollut kiirettä ja meillä oli kiire.

Koko vartiolla levisi huhu, Taisto ja Pertti ovat hupsahtaneet uskoon, käyvät joka pyhä kirkossa. Melkein asia oli näin ja totuuden tiesimme vain me. Niissä ensimmäisissä loma lapuissa oli papin nimikirjoitus ja meillä ”kalkkeri” paperia.

Lysti, siis vartiokomennus kesti reilut parikuukautta ja Kuopio kutsui tutuille kasarmeille, mutta työt jatkuvat, eikä kysytty mitä haluat, vaan määrättiin mitä teet.

Muonittaja

Komppanian seinälle ilmestyi lappu jossa luki mihin kukin joutui töihin. Minusta tuli ”muonittaja”, iso herra, oli ruokittava tuhat miestä, ei sentään paljain nyrkein kuten tuntemattomassa sotilaassa. Minulla oli mahtava avain nippu hallussani ja sitä myöten valtaa. Kaveri porukalta ei kahvit, marmeladit eikä makkarat loppuneet, eikä minulta ystävät, siipiveikkoa riitti joka lähtöön.

Liika on liikaa

Olin maalta kotoisin ja juusto oli outoa herkkua, nyt sitä oli autokuormittain, annostelukone pyöri työhuoneessani koko päivän ja käsi kävi naposteltavaa, sillä seurauksella, että kyllästyin, meni kaksikymmentä vuotta ennen kuin pystyin syömään juustoa.

Muonittaja otti myös maastoharjoitus muonat mukaan ja kenttäkeittiöllä keitettiin ja jaettiin metsässä.

Kerran parin päivän harjoituksissa toisen päivän iltana oli tarkoitus ruokailla ja sitä varten keitettiin makaroni velliä kaksisataa litraa. Juuri kun oli aikomus aloittaa ruokailu, tuli viesti harjoituksen johtajalta; joukot marssivalmiuteen, siirrytään kasarmille.

Minulle tuli hätä, miten päästä kuumasta keitosta eroon, sillä kasarmilla se olisi melkoinen tonkka savotta. Päätin, mätetään maahan ja lunta päälle, kyllä se kevääseen mennessä häviää.

Juuri, kun saatiin keitto hankeen, näkyi komentaja tulevan meitä kohden. Sotilaat mättivät lunta päälle minkä ehtivät, mutta samalla nopeudella se suli, vain höyry nousi hangesta. Tiesin, jos komentaja huomaa tekomme ainakin minä saan syytteen ja se tietää ylipalvelusta.

- Pojilla sitä olisi ruokaa sanoi majuri.

- Kyllä on, herra majuri, sanoin ja tunsin, kuin maa katoaisi jalkojeni alta.

- Vahinko vain, minulla on kiire, olisi ollut mukava syödä ja rupatella kaikessa rauhassa.

- Niin olisi, herra Majuri, sanoin ja tunsin nousevani pilviin, riemusta.

Potkut armeijassa

Kun sitä on syntynyt ”sössimään”, niin mihinkä sitä tavoistaan pääsee.

Minullahan oli valtakunnanavaimet ja oikeudet koko ruokapuolelle ja minähän käytin oikeuksiani.

Kuten tiedetään armeija kulkee aina näkkileipää laukussa mukana, mutta kaikki eivät pysty puremaan kovaa leipää, on huonot hampaat tai jotain. Tavallista pehmeää leipää on myös ja sitä saa erityisluvalla. Pehmeä leipä oli herkkua ja hyvin haluttua, siispä kiusaus antaa leipää, vaihtopalveluksia vastaan oli houkuttelevaa. Joku ei ollut varmaan saanut leipää minulta ja oli kielinyt minusta. Tuli varoitus. Mutta kun pää on umpiluuta, eikä korjaa tapojaan, potkuthan siitä seurasi.

Puolisiviili

Tuli kevät ja rintaan kaipuuta, runoilija sanoisi, ”polttavaa”. Kuopiossa kasarmit ovat aivan kadun varrella ja siitä syntyi ajatus, en varmaan ollut ensimmäinen, että ikkunasta voisi piipahtaa kaupungilla, niin kuin omalla luvalla.

Ongelmana oli vaatteet. Sotilas puvussa ei ollut mitään asiaa kaupungille, siellä oli liikaa niitä, solttu oli ”halpa”. Siis siviili vaatteet. Minä olin säästänyt talven päivärahojani, joten ostin koko asun. siitä se riemu, tai oikeammin jännitys alkoi.

Vanha on vanha, vaikka voissa paistaisi. Ei kukaan ole kiinnostunut vanhasta. Ja tässä tapauksessa puhutaan palveluksensa loppupuolella olevasta sotilaasta. Ei ne pelkät ryysyt miestä tee, pitäisi olla muutakin, mutta mukavaa oli.

Päivä ohjelma

Toukokuu oli silloin lämmin ja harvinaisen poutainen, sopi enemmän, kuin hyvin päivä ohjelmaani:

Aamulla ruokailun jälkeen pakattiin, tai minä pakkasin urheilutrikoot, kuulan, kiekon, keihään ja muut tykötarpeet reppuihin. Reput selkään ja tahdissa mars, kohti Väinölän niemen urheilukeskusta. Matkaa oli kilometri ja aikaa… no sitä ei oltu määritelty.

Ettäkö mitä varten urheilukeskukseen? No kerrankos urheilukärpänen on iskenyt ihmiseen, eihän siinä mitään outoa; paitsi se, että se olin minä.

Tämä näytelmä oli mielenkiintoinen lavastus, koko episodi oli minulle annettu kurinpidollinen rangaistus ja kuului virallisesti näin: Sotamiestä rangaistaan kaksiviikkoa urheilu harjoituksia kaikilla varusteilla. Syy esimiehen käskyn noudattamatta jättäminen.

Rangaistus oli ankara, kävellä nyt kaksi kilometriä joka päivä, onneksi uusi ”muonittaja” teki asianmukaiset eväät meille päiväksi ettei tarvittu kävellä kasarmille ruokailuun. Sanottu matka ainakin sadepäivänä tehtiin ”mittariautolla”, jonka käskettiin seisoa odottamassa portin sivussa ettei herää epäilystä määräysten muuntamisesta.

Normaali päiväohjelma oli, että minä pakkasin siviili varusteet mukaan ja minusta tuli kunnon kansalainen. Virka varusteet laitettiin urheiluhallin puku kaappiin, josta ne löytyivät seuraavana päivänä ja ohjelma jatkui.

Eihän minusta aivan tasokasta urheilijaa tullut, mutta tiedän ainakin välineiden painon ja miten niitä käytetään. Mikä minusta tärkeää, minua vahtimaan määrätyllä oli kaksiviikkoa muistorikasta armeija aikaa, kuin myös minulla,

Loppuitku

Kaikki päättyy… ja niin edelleen, ei tässä ole lapsille kerrottavaa, paitsi se että siviiliin tulo myöhästyi vuorokaudella suunnistus virheen vuoksi, ”litterassa”, siis matkalipussa, luki Tohmajärvi, mutta konnari heitti junasta ulos Savonlinnassa.

Mutkikas siviili polku alkoi tästä, minä olin ”mies”.

Ikä kavereiden silmissä olin muuttunut, aivan, kuin kunnioitusta olisi tullut meidän välille, myös vanhemmat ihmiset käyttäytyivät pidättyvämmin. Minulle avautui moni asia: Pääsin kylänmiesten ”lentopallo” porukkaan, juoppo rinkejä oli tarjolla useampia, kylän tytöt eivät kikattaneet kohdatessa ja saari kaverit yrittivät puhua, kuin aikamiehet.

Nyt minulla oli miehuus todistus ”sotilaspassi”.

Taisto ”Sotamies”

 

 

Sote aika

Elettiin sitä kauan ennen Siun sotea

Elettiin sitä ennenkin, käytiin lääkärissä, ”oikeessa” lääkärissä, kunnan lääkärissä. Silloin lääkärit olivat viisaita, kunnioitettuja, tietysti kirkkoherran jälkeen.

Lääkärissä käytiin, ei terveyden,- ei hoidon,- vaan kuoleman takia. Lääkäri oli miltei eniten, ”kuolemansyyn tulkki.” Kyllä lääkärin täytyi olla viisas ”mies”, kun tiesi mikä oli kuoleman aiheuttaja, vaikka ei ollut vainajaa koskaan nähnytkään.

Niin miksi ”mies”, oliko naislääkäreitä ollenkaan? Saattoi niitä olla jossakin ja sen takia en ole ”ilennyt” mennä lääkäriin, kuin vasta nyt vanhana ja useimmiten vietynä. Mennä nyt naisen eteen, kuulemaan, ”riisukaapa niin katsotaan”.

Sairauden yllättäessä turvattiin, kylän poppamieheen, jolla oli suurempi voima hallussaan. Tällä miehellä, tai sai se olla ” mummokin”, kunhan ei ollut nainen. Oli aina ”apteekki” nyytissä mukanaan.

-Näillä lähtee, tai se on kuolemaksi, vakuutti tuo ”pohu” ja otti palkkansa, sian-neljänneksen. Ja tauti lähti, samalla lähti myös henki. Mutta toisesta sian-neljänneksestä sai hautajais sopan ja naapurit muistivat hyvällä.

Minäkö vanhanaikainen?

Entäs isäni …?

Talvi aamuna, niin silloin aikoinaan. Isäni lähti metsään, sanoi ”ropsia” tekevän siitä lähimetsästä, niin kuin joka torpassa tehtiin, mistä ne kahvi markat olisi muuten saatu?

Meni parituntia. Ihmeteltiin, kuka kumma meille tulee, eihän tähän aikaan kukaan..? Isähän se tulee, ei kirvestä eikä sahaa kainalossa, mitähän nyt?

- Äiti tule katsomaan, isä tulee ja pitää kädellään päätä pystyssä, onko se katkennut?

- Ei kai se katkennut, lohdutteli äiti meitä.

Isä tuli pirttiin, ei edes lumia luudalla karistellut kengistään. Nyt oli jotain erikoista, kun ei äiti siitä sanonut.

- Isä vain piteli päätään ja sanoi; haaleeta vettä, harsoa ja peili.

Äiti laittoi vettä pesuvatiin, otti sängyn laidalta, laamapaidan ja leikkasi sen kokonaan viilekkeiksi, se oli sitä harsoa. Isä laski päätä pitävän käden, samalla putosi otsa silmien eteen. Vähän kerrassaan meille tenaville selvisi, isän kertomana.

- Metsässä isän kaataessa puuta, se oli kaatunut toisen puun päälle ja kohonnut korkealle, josta pudonnut isää päähän. Päästä alas valuessa oli irrottanut koko otsanahan roikkumaan silmien päälle. Sitä isä piti rukkasella ylhäällä, että näki tulla kotiin.

Sitä hän nyt pesi sieltä altapäin. Saatuaan pestyä, isä asetteli itse nahkan paikoilleen, välillä peilistä katsoen. Lopuksi äiti sitoi pään ympäri sillä ”harsolla”. Sitten äiti alkoi komennella meitä tenavia; saatte mennä naapuriin soittamaan ”pirssikyytiä”, viedään isä lääkäriin.

- Ei mihinkään lääkäriin, näin hyvällä pöllin teko ilmalla, syön ja lähden metsään, sanoi isä ja katsoi peilistä, uutta ”passikuvaansa”.

Että se siitä lääkäristä, entäs nämä?

Oli tapana, talvenaikaan, että naapurit poikkesivat vuoron perään naapurissa saunomassa, säästyi lämmityksessä. Niinpä naapurin isäntä lähti eräänä talvi-iltana meiltä kotiaan, myöhällä ja pimeässä. Ihmeteltiin toisella viikolla. Mikä naapurilla, kun ei ole poikennut torpassa? Kun sitten kolmannella viikolla tuli ja käsi oli ”hihnassa”, Kertoi edellisellä kerralla kaatuneensa meidän pihalla ja käsi poikki. Sanoi yön kuunnellessaan kipua, joka yltyi kovaksi, joten seuraavana päivänä lääkäriin.

Kunnanlääkäri oli pieni ja vanha mies, jotenka käden paikalleen vetäminen oli isännän itsensä tehtävä. Lääkäri oli vain sitonut ranteesta ovenripaan kiinni.

Vuoroin vieraissa?

Ettei olisi naapurille jäänyt velkaa, niin meidän isä samana kevät talvena saman naapurin pihassa katkaisi kätensä liukastuttuaan. Isännät olivat tuumineet kokemuksesta. Suotta lähteä lääkäriin, olihan toinen isäntä juuri ”kurssin käynyt tohtori”. Siispä isännät yhdessä vetivät käden paikoilleen, vasunteko päreistä lastat ja menoksi.

Muistan kuinka isä ”sairaslomaa” pitäessä siinä kevättalven aikaan veisteli hirsi saunan ja yhdellä kädellä.

Ensimmäinen lääkärireissu

Minun ensi kokemus lääkäristä on vieläkin pelottava. Lapsen kirjoissa ollessani sairastin ”mahatautia”. Tarkempaa taudin nimeä en tullut koskaan tietämään. Eräänä talvisena aamuna isä ilmoitti:

- Tänään lähdetään lääkäriin, saa tuo pojan ainainen kakisteleminen riittää. Hevosella, niinpä tietysti, eihän ollut, kuin hevostie, mitäs tuo viisitoista kilometriä suuntaansa.

- Seuraava, huusi ovelta, pieni ”ukon käppänä” huusi niin, että varmasti kuului. Isä meni edellä, minä perässä.

- Mitä te tänne, terveen näköinen mies, eikö olisi muuta tekemistä, hä?

Olisin pinkaissut ulos, jos olisin ollut yksin, pelkäsin niin kovasti.

- Tuo poikahan se… isä yritti,

- Riskin näköinen, laiskuudentauti, keppiä ja kouluun, möyrysi se ”tohtori”.

- Siinä on oksennustauti, ehti isä väliin, monta kertaa viikossa, ollut toista vuotta, mitä lienee?

- Käyttä apteekista hiili taplettija, otatte yksi päivässä niin kauan, kun siinä purkissa riittää ja tänne ette tule joutavaa valittamaan, huusi tuo arvostettu, kunnanlääkäri.

Oli se hyvä lääkäri, tauti parani ennen kuin lääkettäkään oli saatu, vaikka sama se, parani tai ei, en olisi mennyt lääkäriin uudestaan, en ainakaan elävänä.

Valkotakkiset

Nykylääkärit pitävät valkoista takkia, pesevät käsiään, antavat potilaan puhua, itse istuvat rennon näköisinä keinuvassa tuolissa, missä lienevätkään ajatuksissaan. Aikansa kuunneltuaan, sanovat: tässä lähete tutkimuksiin, tulette sitten uudelleen, hyvää vointia ja näkemiin.

Taisto

 

 

Pilkulleen ojaan                        

Laki pykälistä on sanonta: On niin kuin se luetaan = ”tulkitaan”. Sama koskee asiaa, kuin asiaa. Joku tulkitsee noin suurin piirtein, joku toinen taas aivan ”pilkulleen”.

Oli kesäpäivä kauneimmillaan, osittain sen ja osittain uuden auton takia, lähdin tätilään naapurikylään, viettämään sunnuntaita.

Tädillä ja tädin miehellä oli neljä poikaa, perheellä yksi auto, jota käytti vanhin mies, joka sattumalta oli poikien isä. Huvia ajettiin kohtuullisesti, kerran kesässä kirkossa ja jos sattui, niin sukulaisten hautajaisissa.

Ajokortin kävi jokainen vesseli vuorollaan, jos vaikka salaa pääsisi ukon autoa koittamaan.

Sitten koitti nuoremmille pojille harvinaisia ilonpäiviä, vanhin veli osti auton, Triumpf Herald urheilumalli, avattavalla katolla. Jos nuoremmat pääsivät joskus harvoin koittamaan, tiesi se melkoista uhrausta, ei veli ilmaiseksi autoa antanut, vähintään viikkorahat vaihtoivat taskua.

Sinä sunnuntaina autonomistaja oli joutunut kuorma-autoilijalle apumieheksi, ainoa mahdollisuus oli saada auto kokeiltavaksi, että minä katsoin perään.

Innokkain oli, tietenkin pariviikkoa sitten kortin saanut vesseli. Minä jo etukäteen varoittelin, sitten ajetaan rauhallisesti. Turhaan varoittelin, ei se vauhti päätä huimannut. Ajo tyyli sitäkin enemmän. Tiedusteluuni,

miksi ajat niin lähellä tien reunaa, oli vastaus, autokoulussa neuvottiin, on aina käytettävä tien oikeaa laitaa.

Onneksi nopeus oli alhainen, joen en alkanut neuvomaan, vaikka mieli olisi tehnyt. Oltiin menossa suon ylittävää suoraa tietä, edestä kaukaa lähestyi henkilö-auto, näkyi olevan taksi. Katselin vastaantulevaa autoa, tuli verkalleen, ei näyttänyt olevan kiirettä, kohtaaminen näytti olevan kummallakin kuljettajalla hallinnassa, autot omilla laidoillaan, hyvin menee.

Humpsis!

- Mitä sinä nyt teit, tiedustelin?

- Autokoulussa neuvottiin, kohdattaessa vastaantulevaa on aina väistettävä!? Näin todisti juuri ajokortin saanut ”kirjaviisas”.

- Alahan nousta ulos ennen kuin hukutaan, sanoin.

Aloin huolestua, auto oli luiskahtanut kyljelleen suo-ojaan jossa oli vettä, istuin alimmaisena ja vesiraja auton painuessa nousi tuulilasissa ollen jo silmieni tasalla. Taksi peruutteli kohdalle ja autteli meidät ulos autosta, joka onneksi ei näyttänyt painuvan enää syvemmälle suohon.

- Päivää, pojat ne lähti, niin kuin autoa kokeilemaan, sanoi taksimies.

- …vää, niin hän tuota, kakistelin nolona suustani,

- miten lienee tuollai.

- Kumpiko se lähtee, pääsee kyydissä kylälle, traktori tuohon tarvitaan?

Serkkuni lähti, tunsi paremmin kylän traktorimiehet. Minä jäin odottamaan tienpenkalle. Odottaessa tuli mieleen, jos kaveri kysyy pelkän traktorin ja ajaa itse, minulta pääsi nauru, kun ajattelin sitä näkyä, auto ja traktori ojassa.

Tuli Ford Dexta, sininen traktori, kaksi miestä ja köysi, siihen asti hyvin, mutta se nuoran tyhjäpää, se pitäisi saada kiinni autoon, helppo se muuten, mutta kiinnityspaikka oli veden alla.

- Housut pois, sanoin serkulle ja veteen sitomaan nuora autoon.

Kun nuora oli kiinni, oli tielle vetäminen helppo juttu.

Auton siivous

Ja sitten lähimmälle rannalle auton pesuun. Onneksi ihmiset jättävät rannoille kaikenlaista roinaa, löytyi ämpäreitä, jopa harjantapainen, meillähän niitä ei tietenkään ollut. Kuivaus ja kiillotus rätit saatiin, kumpikin uhrasi paidan päältään. Aherrettiin useampi tunti, auto puhdas, juttu vaan ei luistanut, kiukutti sen verran, moinen tunarointi.

Auton lopullinen kuivaus oli näky sinällään. Minä istuin ajamaan ja hoitelin omanoven ja kaveri hoiteli oikeanpuolen oven, sitten pölyämättömällä tiellä ajettiin ovet auki ainakin viisikymmentä kilometriä. Auto sai tehokkaan tuuletuksen, hyvä, kun itse kestettiin kyydissä, kaikki irtotavarat meni tuulen mukaan, loppu tulos oli verrattain hyvä.

Salaisuuden paljastus

Lopputuloksen todistaa se, oli kulunut kolmekymmentä vuotta, vietettiin hautajaisia ja vainaja oli juuri tämä autonkuljettaja. Muistelu puheessani kerroin tämän tapahtuman ja seurasin vanhimman veljen ilmeitä jotka olivat aidon hämmästyneet. Sain jopa tunnustuksen häneltä hyvästä auton pesusta.

Mihinkä se kissa karvoistaan

Loppu toteamuksena täytyy mainita. Tämä sanottu henkilö eli koko elämänsä tyylilleen uskollisena, joka sopi hänelle enemmän kuin hyvin, hän palveli ihmisiä tuomarina, ”pilkulleen”.

Taisto

 

 

Ameriikan matka

”Ämeeriikan matka”, niin kuin Suomalainen siirtolainen sen lausuu uudella- mantereella, rikastuttuaan siellä, kultaa vuolemalla.

Voi se mennä pieleen matkanteko muulloinkin, kuin korona-aikaan.

Oli joulukuu, pimeää aikaa, mutta ei haittaa, sillä tämä oli tiedossa jo keväällä, jolloinka päätettiin, me lähdetään Amerikkaan.

Florida, Miami, Fort Lauderdale, luki matkalipuissa, komeeta.

Sydänkohtaus

Joensuusta koneeseen; siis pikku potkurikoneella aikaisin aamulla Vantaankentälle. Matka jännitys, yön valvominen, teki tehtävänsä. Juuri kun laskeuduttiin kentälle sydän pysähtyi. Lentokoneen ensi-apu henkilön, lentokentän ensihoitoyksikön ja Vantaalta hälytetty, lääkäri ja ensiapu ryhmä, jatkoivat minun ”elinkautista”, onnistuneella elvytyksellä.

Herättyäni kuulin, että minut siirretään Vantaan terveyskeskukseen ja pidetään joku päivä tarkkailussa.

Matkani meinasi katketa, kuin se kuuluisa kanan

Uutisen matkan keskeytymisestä kuultuani, sain ”paniikki” kohtauksen. Ensimmäinen, lännen vierailuni meinasi kaatua tähän. Aloin selittää: tämä on elämäni tärkein matka, ehkä viimeinen koko elämäni taipaleella, joten minä haluan tehdä sen, kaikesta huolimatta.

Aluksi oli järkähtämätön ”ei”. Lentoyhtiö ei halunnut ottaa riskiä välilaskeutumisesta, uuden kohtauksen sattuessa. Myöskään lääkäri ei ottanut vastuulleen minua. Lupa tuli yllättävältä taholta. Joensuun koneemme kapteeni huomasi, meillähän on neljäntunnin tauko ennen jatkolentoa, olen tämän ajan tarkkailussa ja jos ei huolia ilmene pääsen jatkamaan.

Tosin täytyi lisäksi allekirjoittaa erinäisiä papereita, joissa ilmoitin olevani vastuussa itsestäni.

Täytyy myöntää, näin salaa, olin enemmän kuollut, kuin elossa lennon aikana, joka kesti yksitoista tuntia. Ettei sydän olisi jo riittänyt tuli kapteenin ilmoitus ja pahoittelu.

Ilmainen tarjoilu

”Arvoisat matkustajat, edessämme on pitkä lento noin yksitoista tuntia ja matkanne viihdyttämiseksi normaalisti pyörivät elokuvat eivät valitettavasti toimi. Tämän korvaamiseksi tarjoamme kaikki juomat ja pikku purtavat täysin ilmaiseksi. Viihtyisää matkaa toivottaa kapteeni Axel Cuttenbarc”.

Kerrankin, ilmainen tarjoilu ja minä siinä kunnossa, etten pystynyt ottamaan vichyä väkevämpää. Minkä pahan olen tehnyt ansaitakseni tämän?

Matka meni muutoin mainiosti, nähtävää ja kokemuksia riitti ylen määrin.

Taisto

 

Viimeinen savotta

                                                                                                                                 

Joulukuun alkua elettiin, talven merkit; lunta parikymmentä senttiä, pakkasta viiden asteen paikkeilla, mainio metsäkeli.

Oltiin viikonloppua viettämässä ns. maapaikalla, koko perhe. Samalla vietettiin pojan vuosipäivää, ei pyöreitä, mutta sattui olemaan viikonloppuloma armeijasta niin meni kaikki siinä kakkukahveja juoden.

Vanhemmilla oli ns. pekkas vapaat, ei kiire töihin, vaikka oltiin maanantaihin saakka. Pojalla loman nimi , jatkettu viikonloppu loma, johon kuului vielä maanantaikin.

Heräilin maanantai aamuna, kello näytti puoli seitsemän, ei nukuttanut, oli jo monta päivää makoiltu, alkoi tehdä mieli ulos.

Keittelin aamukahvit ja kuuntelin radiota, odotin päivän valkenemista. Muu perhe nukkui, olihan vapaa päivä. Minun aika alkoi jo pitkästyttää, ei aamu lehteä, eihän sitä täällä maalla, vasta iltapäivällä sai aviisin käteensä, sittenkin, kun sen itse kävi hakemassa, sieltä valtatien varresta. Lopulta päivä alkoi kirkastua, aika oli jo lähempänä yhdeksää.

Herättelin toiset nukkujat kahville ja kerroin päivän suunnitelmani. Olin jo eilen puhunut metsään menosta. Saman kerroin nyt uudestaan. Sanoin Osmolle; menen autolla nurmen taakse metsään sitä metsäautotietä pitkin, ottaa traktorin ja ajelee auton jälkiä seuraten, näkyvät hyvin on satanut uutta lunta. Tarkoitus on ottaa tuulenkaatoja polttopuiksi, onpahan mukava lämmittää mökkiä vielä tulevaisuudessakin.

Metsurin varusteet autoon, eihän nämä kaikki suojavarusteet aivan viimeisen päälle ole, välttävät kuitenkin. Kypärä on viimeinen hankinta, alkoi emäntä patistaa, sanoi ettei se karvahattu riitä jos vahinko sattuu. Sanoin minä sille, että otan henkivakuutuksen, saa isot rahat, ostaa uuden miehen, epäili, ettei rahalla saa miestä.

Metsään

Ajelin metsä-autotietä parikilometriä samalla mietin, kukahan on ajanut tänä aamuna ennen minua , oli tuoreet autonjäljet, oli mennyt, ei ole tullut takaisin. Samalla katselin onko keloja, tai tuulenkaatoja, olihan niitä ja oli se edellä mennyt autokin. Kun katselin mihin pysäköisin autoni, kun tuo naapuri on jättänyt autonsa sille paikalle missä minä yleensä pidän autoani, huomasin metsästä tulevan miehen ase selässä, naapurihan se.

- Huomenta naapuri, sanoin.

- Huomenta paninko autoni sinun paikalle, tiedusteli tulija?

Eipä tuo liene niin tarkalle, ei tuota liikennettä liiemmin ole, että haitaksi missä auto seisoo, sanoin. Metsälläkö kävelet, taidat olla ahkerakin, olen nähnyt kauempaa, kun kävelet näitä metsänlaitoja.

- Lähinnä kuntoilunkannalta liikun, tämä haulikko on matkassa vain ”krekvisiittana”, jos sattuu riistaa tulevan kohti, vastaili Vesa, tuo tuttu naapuri. Ei noita ammuttavia ole liikaa kohti osunut, kolme jänistä olen muistaakseni ampunut, olisi niitä enemmän jos ottaisi koiran mukaan. On vain tuo petokanta mennyt sellaiseksi, ettei uskalla koiraa päästää metsään, saattaa susi napata.

- Eikö niitä susia voisi vähentää, sanoin, alkaa kohta pelottaa itse kutakin, jää saunapuut metsään , kun sudet irvistelevät joka mutkassa. Hyvähän se on susia suojella sieltä pöydän takaa kaupungissa.

- Että saunapuita meinasit, sanoi Vesa.

- Niin, kahtelen tuulen kuatoja, tuommosii, kuin tuossa tien takana, tuo tuulen taittama, latva on maassa, mutta katkennut tyvipuoli roikkuu ylhäällä.

- Nuo on vihonviimeisiä kaadettavia, kannattaa olla varovainen , ettei satu vahinkoa, sanoi naapuri ja lähti ajelemaan , kuulemma aamukahville.

On mukava keskustella, harvoin kohtaavan tutun kanssa, selviää kylän tapahtumat, kuka on kuollut, onko syntynyt uusia veronmaksajia ja montako lehmä on missäkin talossa? Niin myös tässä jutustellessa saattoi mennä parikin tuntia. Aivan tarkkaan ajankulumista ei tiedä, sillä ajanrattaaseen tuli särö, joka sekoitti ajan kulun.

Herääminen

- Mitä sinä hakkaat minua naamaan, minua nukuttaa, anna olla? Olin olevinaan sängyssä ja minulla oli hyvä olla, lämmintä, pehmeää, ei mitään vaivaa.

Tajusin, että poika on polvillaan osittain minun päällä ja räpsii rukkasella naamaani, yrittää saada minut hereille. Avattuani silmät, laitoin ne saman tien kiinni, sillä se kuva ei sopinut ollenkaan siihen olotilaan jossa kuvittelin olevani.

Lunta makuuhuoneessa

Monta kertaa avasin ja suljin silmäni, yrittäessäni selvittää itselleni mikä on oikea kuva ja oikea paikka missä olen. Missä se lämmin ja mukava sänky jossa olen. Miksi makuuhuoneessa on puita, lunta, moottorisaha, joka vielä on käynnissä ja miksi minua alkaa kylmää?

Aloin tajuta, jotain on sattunut, mutta mitä, minua alkoi väsyttää.

- Autappa vähän, nousen ylös.

- Et nouse, etkä liiku makaat siinä samassa asennossa, komensi Osmo. Minua otti miehuuteen, heiluttelin, tai pikemminkin yritin heilutella raajoja. Ainoastaan vasen käsi liikkui, epäonnekseni vasemmalla puolella oli vain hupainen pieni kuusi, tarrasin siihen kiinni ja vedin itseäni ylöspäin, turhaan, kehoni ei liikkunut.

Aloin hätääntyä, tulee rokulipäivä, ei käy laatuun, minun on myönnyttävä. Hädissäni uikutin pojalle; lähdetään, käydään pihassa syömässä ja tullaan sitten ilta-päivällä uudestaan.

- Et lähde mihinkään, johan sen sanoin, saattaa olla selkäranka poikki, parempi, kun et liiku. Osmo riisui päältään haalarin ja levitti päälleni ja sanoi.

- Otan auton, käyn soittamassa ambulanssin. Viivyn niin kauan, kun apu tulee, opastan ne tänne. Onneksi armoittava tajuttomuus oli helpottava, se vei saman tien unten maille.

Apua tulee

- Out sie hengissä, aukase silimäs. Poika oli tuonut äitinsä ja lämpimiä peittoja, itse oli lähtenyt pii-paa autoa vastaan.

- Ouhan mie hengissä, kylmää vaan niin pirusti. Kun saisi vielä tietää mitä on sattunut, missä se Osmo on.

- Puu on kaatunut päälle ja ambulanssi on tulossa, on vain Joensuussa, viipyy tunnin. Lämpimät peitot helpotti vapinaa, jonka kylmä aiheutti, aika vain tuntui pitkälle.

- Tännepäin, kuulin vaimoni huutavan valkopukuisille miehille.

- Ei niitä paareja , otetaan lakanalla, päästään tuosta ojasta yli paremmin, keskustelivat ambulanssi miehet.

Paikallisessa terveyskeskuksessa heräsin, ilmeisesti herättivät, kyselivät, mitä lienevät. Väli pysähtymisestä ennen Joensuuta, jäi mieleen , ”riisuminen”

harmitti, melko uusi haalari otettiin päältä nappeja aukaisematta, saksilla.

- Missähän tämän miehen hampaat ovat, kyseli joku valkotakkinen, hetken hiljaisuus.

- Osmo kuului olevan äänessä; niin se sylki niitä minun rukkasen päälle ja minä nakkasin ne metsään, että siellä. Kuulemastani en ymmärtänyt, että hampaat metsässä, yleensähän ne on suussa, olkoot.

Seuraava herätys

Ollaan keskussairaalassa Joensuussa.

- Jospa sitä herättäisiin. Minä olen lääkärinne ja käydäänpä läpi mitä on tähän mennessä tapahtunut, olette kuulemma jäänyt puun alle?

- Niin olen kuullut kerrottavan, en minä ole nähnyt mitä on tapahtunut, sanon vaan, että päivä menee rokuliksi ajellessa, monessa paikassa, eikö tämä jo riittäisi tältä päivältä?

- Katsotaan nyt mitä tehdään, sanoi tuo rauhallinen lääkäri ja sai minutkin rauhoittumaan.

- Nostakaapa vasen käsi, noin hyvä, oikea käsi, eikö nouse, entäs oikea jalka, näin lääkäri tutki paikkojani. Sitten väänteli ja käänteli, piti valittaa, kun tuntui kipuja ja tuntuihan niitä, ei pahoja, mutta kuitenkin.

- Lähdetään kuvaukseen, vaikuttaa teillä olevan jonkin asteinen hermovaurio selkärangassa, totesi lääkäri.

Sairaalan pitkien käytävien katot tulivat tutuiksi, kun selällään maaten niitä katselin, hoitajien työnnellessä minua sinne ja tänne.

Ikkunoista näin, että ulkona on melko pimeää, täytyy olla ilta, mitenhän se sauna, onko täällä sellaista, kun olen tottunut, joka ilta, kaitpa ne huolehtivat.

- Te jäätte osastolle ja on tärkeää ettette liiku, vaan makaatte tuossa asennossa ettei mahdolliset vauriot pahene, hyvää yötä, sanoi tuo lääkäri.

Vieraat

Heti osastolle päästyä, tulivat ensimmäiset vieraat, tai eihän nuo aivan vieraita olleet, vaimo ja poika tulivat pistäytymään.

Siinä kerrattiin päivän tapahtumat vielä kertaalleen läpi. Nyt selvisi moni asia minullekin, mitä päivän mittaan oli tapahtunut. Vierailu jäi lyhyt aikaiseksi ”vieraitten” piti ajaa Kiteelle ja Osmon ajettava vielä takaisin varuskuntaan ennen puoltayötä, loma loppuu silloin.

Yö meni miten meni, enimmäkseen turtumuksen koomassa. Varsinaista kipua ei voinut paikantaa, vaan keho oli , kuin nuijittu kauttaaltaan.

- Huomenta, miten täällä voidaan, kysyi kierroksella oleva lääkäri sängynpäästä.

- Mikäs tässä muuten, mutta olen yön ihmetellyt alapuolta, eikö se liiku? Onko se mahdollista, vai hourinko minä omiani, ei kai nyt niin ole voinut sattua?

- Olette saanut kovan iskun selkäänne, joten osittainen liikkeiden rajoittuminen voi olla mahdollista, Käymme kollegoiden kanssa tänään kuvanne läpi ja katsomme mahdolliset vauriot, ottakaa aivan rauhallisesti, ei se elämä kävelystäkään kiinni ole. Levätään nyt, sanoi tuo lääkäri ja jatkoi kierrostaan.

Asiat puntarissa

Siitä päivästä tuli elämäni pisin päivä. Ajatuksissani vatvoin vaihtoehtoja ”rampa – terve”, ainakin miljoona kertaa. Koko päivän tein diagnoosia itsestäni, itselleni. Tein päätelmän, että olen vain voimaton ja jalkojen toimimattomuus johtuu siitä. Kuin todistaakseni olevani oikeassa yritin ja yritin saada itseni istumaan, punnersin tuntikausia saadakseni jalat sängyn reunan yli, todistaakseni, että kävelen.

Heräsin, kuin unesta ja ihmettelin remmejä ympärilläni, milloin ne olivat tulleet, kun en ollut huomannut. Asiaa kysyin hoitajalta joka mittasi kuumetta.

- Olitte pudonnut sängystä ja menettänyt tajuntanne, sen takia olette sidottu, sanoi tuo hoitaja.

No selvisipä tuokin miksi pää tuntuu kipeältä, ei ihme. Nyt loppui istumaan nousu yritykset, minut oli sidottu niin varmasti kiinni sänkyyn. En siis tiennyt olenko rampa, niin kuin epäilen.

- Sitä on näemmä yritetty todistaa kuntoa, kun on pitänyt sitoa, helpommalla pääsisi, kun kysyisi hoitavalta lääkäriltä, sanoi aamukierroksella oleva lääkäri.

- Akuuttia hoidon tarvetta teillä ei näytä olevan, pari seuraavaa päivää näyttää suunnan mihin kuntoutusta lähdetään viemään.

Lähinnä hoitajilta sain udelluksi, että minulta on lähes kaikki nivelsiteet vaurioituneet ja selkärangassa on murtuma, josta johtuen alaraajat eivät toimi. Tämä vaihe vie kuulemma muutaman päivän, jolloin keho itse antaa suunnan lähteekö vaurio paranemaan itse vai onko kirurgia ainoa hoito suunta.

Olisiko neljäs tai viides päivä, kun kierroksella oleva lääkäri kertoi tänään olevan tärkeä päivä hoitoni kannalta. On saatu kuntoni kartoitettua ja tiedetään mitä pitää tehdä, kello kaksitoista minut haetaan kuulemaan hoito suunnitelma. Siis kahdentunnin päästä

Kävelenkö, enkö kävele

Tärkein kysymys ja vastaus siihen antaisi suunnan koko loppuelämälle? Tuntui, kuin muita merkittäviä asioita ei olisi koko maailmassa, ei ainakaan muita asioita sopinut ajatus maailmaani.

Kaksitoista

Parituntia tuijotin seinällä tikittävän kellon viisareita, kun osastolle tuli kaksi hoitajaa.

- Nyt sitä lähdetään kuulemaan mitä toimenpiteitä aletaan tehdä teidän kuntouttamiseksi, selosti hoitaja jolla oli papereita kainalossa.

Sängyllä minut lykättiin vastaanotto huoneeseen, siellä istui kolme valkotakkista isokokoista miestä. Pelkäsin, josko nuo alkavat minua kopeloimaan, niin minusta ei jää kuin tahra ”sukuhistoriaan”.

- Nämä lääkärit olivat asiantuntijoita, eivät jaaritellet ilmoista, vaan ilmoittivat.

- Teillä on murtunut ”selkäranka”. Se merkitsee leikkaus hoitoa, jos se onnistuu ilman ”komplikaatiota” pääsette työelämään takaisin.

- Onnistuuko se, kysyin?

- Ei tiedetä, mutta voidaan yrittää, sanoi lääkäri jota en ollut ennen nähnyt. Hänen mielipiteeseensä yhtyi nyökkäämällä toinen minulle tuntematon lääkäri.

– Jos ei onnistu, parkaisin.

- Pahimmassa tapauksessa kävelynne on kävelty, sanoi tuttu minua hoitanut, lyhytsanainen, suomea murtaen puhuva lääkäri. Nousi seisomaan ja meni valotaulun luo, asetti kuvan taululle ja näytti kynänpäällä. Tässä on lanneranka ykkönen, kuten näette se on murtunut kolmeen osaan, nämä pitäisi saada pysymään paikoillaan. Minä en suosittele leikkausta, vaan luonnollista paranemista, toisin sanoen annetaan sen rustottua kiinni.

- Onnistumisen mahdollisuus on leikkauksessa suurin piirtein puolet ja puolet. sanoi minua hoitanut lääkäri.

- Saatte itse valita, jos ei leikata, paraneminen vie aikaa ja teistä ei tule työkuntoista, saatte B-lausunnon, sanoi toinen niistä tuntemattomista lääkäreistä.

- Ei leikata, haluan kävellä, voihkaisin niin nopeasti, etten ehtinyt edes ajatella, vaikka olinhan sen jo ajatellut monta päivää ja käynyt vaihtoehdot läpi moneen kertaan.

- Asia selvä, tukiliivit ja makuuta, se vie aikansa, toivotaan paranemista , kuten jo näyttää, sanoi oma lääkäri.

Olin tyytyväinen saamaani hoito päätökseen, vaikka se tiesi kuukausien makuuta, kävelen, minä kävelen.

Kävely, miten jokapäiväinen ja luonnollinen toimenpide se onkaan, ei edes huomaa ennen kuin sitä ei ole.

Minun ”viimeinen savotta”, ei ollut viimeinen, suhteeni metsään on hyvä.

Käyskentelen mielelläni metsässä ja kunnioitus metsään on syvä, mutta varsinaiset metsätyöt tehkööt ammatti miehet ”metsurit”.

Tuon minut ”selättäneen” puun kunnioitus säilyy vieläkin, kaksikymmentä vuotta meni kun ensikerran kävin paikanpäällä toteamassa, kumpikin seisotaan vielä. Puu puoliksi sahattuna, latvapuoli maassa mihin se oli pudonnut, minä puoliksi rampa, mutta kävelen kuitenkin.

Taisto 3.1.2022

 

Työkavereitten kanssa maalla                                                                                       

Pekkaspäivät

-Mitäs meinaatte tehdä niiden ”pekkasten” kanssa, ne olisi pitänyt käyttää jo aikoja sitten, minä vedän kohta yli koko päivät, sanoi muutoin niin mukava esimies.

- Mistä nyt tuollainen äänensävy, eikö eukko antanut, vai mistä nyt puristaa, Markku varovasti tiedusteli.

- Mistään purista, vaan kun on sellaiset säännöt, ajallaan lomatkin on pidettävä, jotta mitenkä meinasitte, teitä on enää kolme joilla on ne pitämättä.

- Jos päästät meidät kolme yhtä aikaa, niin me voitaisiin lähteä minun mökille maalle, sanoin, vietettäisiin rattoisat päivät, ei tehtäisi yhtään mitään.

- Sehän käypi, kun pannaan käymään, sanoi tuo mies jota me nimitellään, ”pomoksi”, eikä se älyä olla siitä mikseenkään.

Viikonpäästä oltiin menossa minun autolla kahdeksankymmenenkilometrin päähän maalle. Kolmen päivän eväät, eli janojuomista useampi ”koppa” ja kymmenen litran kattila hernekeittoa, jonka vaimoni keitti varmuuden vuoksi, jos vaikka nälkä yllättäisi.

Kertoilin kavereille paikasta johon oltiin menossa. Erikoisesti muistutin tehtävästä jonka vaimo määräsi tekemään. ”Kissat kiinni ja tuotava tullessa kaupunkiin”. Kukaanhan ei tietenkään kuunnellut, tai kerroin epäselvästi, joka ilmeni myöhemmin.

-Tämähä on, kuin meitä varten, ei naapurit häiriinny tuumivat kaverukset maalla pihapiiriä, iltahämärissä katsellen.

-Minäpä avaan oven, nakataan tavarat sisään ja laitetaan sauna lämpiämään.

Yllätys I

Kuollut kissa

Talon ulkokuistilla oli pienoismökki, kissojen koti, kaksi kerroksinen, ruokailu osasto ja majailu kerros. Sähkö lämmitys, ikkunat ja valaistus, kissat viihtyivät siellä sen viikon jonka ne joutuivat olemaan käyntien välillä.

-Mikä tuo on, sanoi Arska ja osoitti kuistin lattiaa?

- Ka näyttää olevan kuollut kissa, sanoin, otin takajaloista kiinni ja kävelin ulkorakennuksen taakse, heitin jäätyneen raadon sinne, - Kyllä ketut sen korjaa, tuumin ja asia oli käsitelty.

Sauna, joka oli ulkona, kauempana pihapiirin laidalla, laitettiin lämpiämään, samalla sovittiin, ettei tuli saa sammua koko aikana.

Yllätys II

Elävä kissa

Loma aloitettiin hernekeitolla, ellei oteta huomioon ”napanderia” jotka tietysti otettiin ensin, pohjanmaan kautta, sitten sauna, välillä jääkiekkoa televisiosta, oli joku turnaus, kuka voitti, no eipä sitä huomattu. Lähetys teeveestä oli loppunut, kun Arska lähti juotto painetta tasaamaan, kuului, kun ulko-ovi narahti ja samalla parkaisu, kuo… kuo…kuol…, ryntäsin sisäovesta eteiseen, aivoissani syntyi kuva Arskasta, joka makasi portailla kallo halki.

Samalla vastaani puikahti oven raosta sisälle, kissa.

-Mitä sinä meuhkaat, kysyin ja ihmettelin, kaveri hokee olevansa kuollut ja on myös sen näköinen, naama vitivalkoinen, toinen housunlahja märkänä, mutta kun minä en ole ennen nähnyt seisovaa kuollutta.

Kuolleen leuka väpätti, se..se.. kis… kis.. a.

- Etkö ole kissaa ennen nähnyt, tokaisin.

- Sehän oli kuollut ja nyt se hyppäsi.

- Ai niin, se päivällinen kissa oli kuollut, tämä on eri kissa, niitä oli kaksi, pesehän housusi, otetaan rauhoittavat ja minä selitän.

- Sinä yönä pirtissä oli kaksi säikähtänyttä, kissa sihisi nurkassa ja toisessa puhisi Arska.

Yllätys III

Ei mylläri, vaan kaupan naiset

Päivä oli verrattain pitkällä, kun aamukahvia juotiin ja kissajutulle yritettiin nauraa.

-Sanoin, minulle tuli mieleen, pitäisi käydä myllyssä, emäntä käski tuoda jauhoja, paistaisi minulle pullaa, menisi ehkä kolme tuntia, pärjäättehän sen aikaa?

-Kaveruksethan eivät olleet käyneet koskaan myllyssä, joten haluttiin tulla mukaan.

–Myllyyn en ota omissa vaatteissa, siellä on niin jauhoista, ettei teitä erottaisi lumiukosta. Katellaan jos löytyy jotain resuja, niin sitten. Eihän niitä missä, kaikki vanhat on hävitetty. Lähtö meni myttyyn, tai olisi mennyt, ellen olisi heittänyt vitsin, onhan tuossa pellon laidassa viimekesäinen ”linnun pelätin”. Niinpä veijarit kahlasi lumihankeen hakemaan , kesän kauhtuneet resut. Toinen veti rääsyt ylleen ja pääsi mukaan.

Myllyssä oli hiljaista ja myllärillä aikaa esitellä myllyään ”kaupunkilaiselle” , joka oli enemmän, kuin kiinnostunut.

Tulomatkalla kaupan ohi ajettaessa kaveri muisti, - riittääköhän ne juomiset, käyn varmuudeksi jonkun kopan lisää, oota.

Juoman hakija meni kaupanovesta sisälle, muita asiakkaita ei näkynyt liikkeellä, joten en sammuttanut autoa, eihän siinä kauan mene , kun ne parikoppaa sieltä tulee. Ei tullut koppaa, eikä toista, kuului naisen äänellä kirkaisu, ulos asti. Ulos tuli meidän ”pelätin” ja vauhdilla. – Aja, anna mennä, äyhki tuo rääsyläinen,

Ihmeteltiin siinä ajaessa, ettei älytty minkä näköinen kauhistus tuo kaveri oli jauhossa pyöritettyine rääsyineen. Kaupassa oli ollut kaksi naista, ei asiakkaita ollenkaan. Arskan mentyä sisälle, toinen nainen oli alkanut huutaa ja juossut takahuoneeseen, toisen Arska epäili pyörtyneen, tai muutoin kaatuneen sinne tiskin taakse.

Oli taas kerrottavaa kotimiehenä olleelle Markulle ja käskettiin hänen sekoittamaan meille kunnon tujaukset ”hermolepoa”.

Siinä hernekeittoa lapioidessamme, tuli mieleen, että jos ne hälyttävä poliisin meitä hakemaan, lähdetään kaupunkiin, sieltä ne eivät meitä löydä. Ei lähdetty kaupunkiin, ei ollut selväpäistä kuljettajaa.

Kun ei päästy lähtemään pakoon, alistuttiin ja päätettiin repiä ilo irti kotimiehen lämmittämästä saunasta ja televisiosta, jonka hän oli asentanut ovenpieleen penkille, nyt oli jääkiekkoa saunassa.

Yllätys IV

Saunaruusu

Vanha sanonta; siinä missä kaksi tai useampi mies on saunassa syntyy löylynlyönti kilpailu, niin nytkin. Alussa se oli leikkimielistä, mutta vähän kerrassaan kuumuus ja meteli yltyivät. Meikäläinen luopui jo varhaisessa vaiheessa silloin, kun ”sukukalleudet” tuntuivat palavan. Toista se oli veljeksillä, heillä tuntui löyly ja muutkin kilpailut olevan jokapäiväistä huvia.

Nuorempi, (puolitoista tuntia), kehui voittavansa tämänkertaisen kisan ja minut kutsuttiin puolueettomaksi löylyn heittäjäksi. Minä istuin lattialla ja kauhoin vettä kiukaalle, katselin jääkiekkoa teeveestä, kunnes vanhempi veljes hyppäsi lattialle hävinneenä kisan.

- Make, se nuorempiveljes ilmoitti Tarzan huudoin, menevänsä lumihankeen vilvoittelemaan ja meni myös.

Me saunaan jääneet ihmettelimme, mikä möykkääminen ja kiroilu se alkoi ulkona. Tuli jo mieleen se mylly ja kauppareissu oliko virkavalta löytänyt meidät ja tulivat pidättämään, vai hittoako kaveri siellä ärhentelee. Aikamme kuunneltua sitä jupinaa, mentiin katsomaan, mitä siellä on.

Auttakaa minut ylös, nahka on palanut, pistelee ja kirvelee joka puolelta, ei kärsi liikkua yhtään. Silloin muistin, aivan saunan oven kohdalla on ruusupensas, joka talvella on lumen peitossa oleva kumpare. En malttanut olla sanomatta; ei pitäisi jokaiseen houkuttelevaan mättääseen hypätä.

Oli meillä naurussa ja harmissa pidättelemistä, kun katseltiin kaverin kehoa jossa oli ”miljoona” ruusun piikkiä. Takapuoli oli alue josta pinseteillä kiskottiin ensimmäisenä piikit pois, saatiin kaveri istumaan. Se nyppiminen ei ollut kivutonta, ei ainakaan nypittävälle, joku ehdotti, viinalla kipu lähtee, niin lähti, mutta tuli tilalle vielä kovempi kipu.

Lähtö päivä

Kesy kissa

Huutelin aamukahville, jos jaksaisitte herätä.

- Helppo herätä, kun ei ole nukuttu yhtään, koko yö on mennyt ruusun piikkejä nyppiessä, sanoi ”ruusunen”.

Taitaa nämä ”juhlat” olla juhlittu, raivataan paikat ja lähdetään kaupunkiin, ehdotin.

Yritin pitää unen loitolla ajellessani kohti kotoista kaupunkia kuunnellen ääniä ympärilläni. Yksi ähisi takapenkillä ilman paitaa ja etsi mahanahkastaan kutiava piikkejä. Ystävyys-suhteitakin oli solmittu, vierelläni etupenkillä istui se

vanhempi (puolitoista tuntia) veljes, kissa kehräsi sylissä.

-Kysyin onko tuo oikeaa ystävyyttä vai vierasta ”mirriäkö” silität?

Taisto

 

Metsuri

Housut paloi

Leutona talvi aamuna ”perillisen” kanssa kahvipöydässä tuumittiin, josko lähdettäisiin perämetsään, siellä olisi niitä tuulenkaatoja, otettaisiin ne tienvarteen.

Näin tapahtui; otettiin eväät, tuhdisti leipää, pullaa, tietenkin kahvia termospulloon ja muistin onneksi viimetingassa ”lenkkarit”, eli nuotio makkara.

Sinne metsään matkaa reilut parikymmentä kilometriä, minä ajoin autolla ja olin jo tehnyt pöllejä jonkun verran, kuulin, kun traktorin ääni voimistuu sen noustessa viimeistä jyrkkää mäkeä ylös.

- Meinasi mennä iltapäivään sinulla tuo tulo, sanoin.

- Pitkämatka, pitkämatka, kuulin nuoremman samannimisen sukunimen omaavan sanovan. Nuorempi ”isäntä” kävi kuljetus hommiin, siirtäen pöllit tien varteen, sitä mukaa, kun minä katkoin puita pätkiksi.

Homma tuntui mukavalta, ennen kaikkea, kun sai tehdä omaan tahtiin, ei kukaan puhaltanut niskaan.

Kello näytti kahtatoista ja alkoi mieli tehdä ohjelmanumeroa, ”eväshetki nuotiolla”.

Nuotionteko, nykyvälineillä osoittautui hankalaksi, jos olisi kirves ajattelin haikeana, kuten se entinen ”Jätkä” kun ”olis” viulu. Moottorisahalla yritin saada ”sytty” puita, mutta eihän sillä lastuja saa.

”Bensa”, tuo taikasana tulimieleen, varmasti syttyy. Siispä kasasin havuja ja sahaamiani pilkkeitä melkoisen kasan arvelin, mitä tässä säästämään, teen kunnon tulet.

Roilautin kympinpytystä ”sytykettä” ja heitin tulitikun, en itse mennyt lähelle ettei satu vahinkoa. Ja kyllähän se leimahti, ainakin kolme metriä korkealla kävi lieskat. Mitä kummaa tuli sammui saman tien, kun bensa oli palanut.

Koskelan Jussi ei lannistunut, kuokki vaan, niin tämäkin Jussi, otti ja kaatoi sammuneeseen nuotioon lisää bensaa. Ei ollut juolahtanut mielen, jospa siellä on jossakin kipinä.

Melkein kymmenen litraa bensaa, kanisterissa, sillähän polttaa puoli valtakuntaa.

Se tuli leimahti äkkiä valtavaksi roihuksi ja pääsi sinne astiaan, silloin selvisi, että kohta tulee pahaa jälkeä, onneksi oli lunta maassa. Olin oppinut, että tuli pitää tukahduttaa, niin se sammuu. Minä potkaisin palavaa astiaa kohti lumihankea, sammuiko tuli, no ei.

Kun potkin kanisteria niin palavaa nestettä roiskui kengille ja housunlahkeille. Oli hätäkädessä, tai paremminkin housussa, Minä juoksin pitkin metsää kaatuillen, kuin Lasse Viren aikoinaan. Pyörin lumessa, ei auttanut. Pelastus tuli vasta siten, kun traktorimies oli tajunnut, etten minä esitä näytelmää, ”paistetut munat lumihangella”, vaan olen oikeasti tulessa. Tuli sammui vasta, kun apumies hakkasi lumisella kuusen havulla ja potki lunta päälleni, minun yrittäessä kaivautua lumen alle.

Nyt oli metsässä tulta mistä valita, ei vain tunnelmapuoli ollut makkaran paistolle aivan sopiva. Ei asusteetkaan nostattaneet, mielialaa, housut oli mustuneet, lahkeet läpipalaneet, samoin puseron hihat. Tulista huolimatta vilu alkoi tulla kastuneissa ja rikki palaneissa vaatteissa. Pystyyn pikainen neuvottelu. Nuoremman miehen esitys; lähdetään kotiin, ei sopinut minun sisulle, tarvitsin enemmän aikaa keksiäkseni veden, ei kun tulenpitävän kertomuksen jolle tutut, vähiten nauraisivat, tarinan kuultuaan.

Ratkaisu tähän pulmaan oli, että traktorimies luovuttaa minulle päällimmäisenhaalarinsa ja lähtee kirkonkylään autolla, ostaa minulle haalarin ja tärkein ja nolottavin ”bensaa” sahaa varten ja sille ”kanisterin”, entinen bensa meni kaikki, kuin myös astia, siinä ”ilotulituksessa”.

Uudet housut

Nuorempi metsuri huomasi varmaan, ettei tuon ”ukon” kanssa pärjää kuitenkaan tänä päivänä joten parempi olla muualla ja lähti asialle. Minä jatkoin koneella pöllien ajamista, mutta se ilo oli lyhytaikainen, niitä pöllejä ei ollut paljoakaan, enhän ollut niitä tehnyt, meni aika leikkiessä. Sahan tankissa oli polttoainetta tunniksi, onneksi ei ollut tullut mieleen, että olisin kaadellut siitä nuotioon, olisi palanut sahakin. Muutoinkin lystille tuli hinta, olihan kirkolle matkaa kolmekymmentä kilometriä suuntaansa.

-Talvinen päivä on lyhyt, tosin ei minulle, odottelin, haalarin hakijaa ja pitelin tulta yhdessä nuotiossa ja traktorin käynnissä jossa oli ainakin lämmin. Traktorin kopissa lämpimässä istuessani ja musiikkia kuunnellessani oli uni yllättänyt, samoin, kuin kauppareissulta tulija yllätti minut täydessä unessa. Sekin vielä.

Nyt kun oli lämmin haalari päällä, ehdotin, syötäiskö eväät ja lähdettäisiin kotiin yöksi ja tultaisiin huomenna uudestaan.

Näin aivan selvästi siinä nuotion valossa mitä kauppareissulta tulijalla oli mielessä sanoa joutavasta reissusta, kun sama olisi hoitunut yöpaikassa käydessä ei olisi tarvinnut kahta kertaa ajella, mutta ei sanonut, vastaus näkyi varmasti naamastani.

Sovittiin näin ”miesten kesken”, näistä ei sitten… Vaikka palanut haalari sai mitä oli halunnut, nuotio hävityksen, oli haju tarttunut meihin ja kotiväki kovana, mitä on touhuttu ja uusihaalari, milloinka sinne metsään on vaatekauppa perustettu?

Kun naisväki sai tiedon, tuntui, kuin olisi saman tien kerrottu koko kylälle. Tuli nimitys tutuksi. ”Mitä haalarin polttaja”. Ei naurata vieläkään.  – Huono vitsi.

Taisto

 

Tallinnan risteilyn loppu näytös

Mikä minä olen sanomaan; kuollut?

-Nyt ajellaan pikkuhiljaa Joensuuhun, tai tarkemmin sanoen, meillähän on kyydissä Nurmeksesta joku, joten sielläkin käydään tämän pimeän aikana. Minä himmennän valoja, voi vaikka ottaa torkut, jos siltä tuntuu, sanoi meidän turisti-bussin kuljettaja ja sääteli valot ja musiikin tunnelmaan sopivaksi.

Oli juuri käyty kahvilla, kello näytti ilta kahdeksaa ja puolelta öin Joensuussa, kaikki hyvin.

PAM?!#...

Juuri kun olin ehtinyt torkahtaa, samoin moni mukin, tapahtui jotain mitä aivot eivät osanneet tulkita.

Ensimmäinen ajatus minkä aivot tarjosivat oli; ajettiin rekanperään, toinen ehdotus aivolohkolta oli, moottoripyörä törmäsi meihin. Tämä toinen ehdotus johtui siitä, kun näin sivullamme tienreunaa kohti pyörivän noin metrin mittaisen mytyn. Kolmas ehdotus tuli viidensekunnin katselun tuloksena; sehän on murskautunut henkilö-auto. Se auto oli siinä meidän linja-auton sivulla, toisella laitaa tietä. Kaikki hiljeni, meni varmaan monta sekuntia, kukaan ei sanonut mitään. Sitten kuin yhdestä päätöksestä, alkoi hiljainen valitus joka koveni, kunnes sen keskeytti kuljettajan, ylikova ääni.

– Kaikki ulos autosta, auto saattaa syttyä palamaan.

Alkoi ripeä toiminta, kukaan ei kyseenalaistanut kehotusta mennä ulos. Jäin viimeiseksi, kuin varmistaakseni toisten menon. Sitten otin naulasta päällystakit, oman ja vaimoni, menin ulos ja tunsin kuinka syys yön kylmä kosteus alkoi hiipiä iholle. Hiljainen hyrinä kuului ympärillä, jopa pientä valitusta, jollekin oli sattunut vahinkoa.

Sanoin ympärillä oleville:
- Menkää yksikerrallaan hakemaan takkinne, ettette vilustu, autoon ei saa jäädä olemaan. Itse annoin toisen takin vaimolle ja toisen puin päälleni.

Samalla sanoin vaimolleni; lähden katsomaan tuota kolari autoa, mikä siellä on tilanne. Se miksi olin viivytellyt nämä muutamat minuutit, johtui siitä kun odotin jos matkustajissa olisi ammatti-ihmisiä, kuten lääkäri, ei ilmeisesti ollut, ei ainakaan kukaan mennyt kolari-auton luo.

Menin tien yli, joka sekin oli jo tarpeeksi vaarallista jännityksen luomiseksi, sillä liikenne kulki koko ajan puoleen ja toiseen. Ei ollut ammattihenkilöä joka sen olisi pysäyttänyt.

Olin yksin auton romun luona, en nähnyt romun seassa ketään, ennen kuin kääntelin irtonaisia peltiosia sivuun. Aikani sitä romua purettuani, paljastui kasvot, naisen kasvot. Kasvot olivat levinneet, värittömät, mutta koossa kuitenkin. Ne kasvot olivat vielä normaalin lämpöiset. Vielä lisää auton osia käänneltyä tuli käsi näkyviin, silloin tajusin, syke, kädestä siitähän se tuntuu. Otin lämpimän ranteen käteeni, syke se tuntui, tai kuvittelin tuntuvan. Ehkä minuutin, kahden kuluttua se lakkasi sykkimästä, elämä loppui.

Jossakin vaiheessa huomasin meidän linja-auton kuljettajan seisovan vierelläni. Miehellä oli puhelin kädessä, se oli auki, siinä paloi valo.

Me ei keskusteltu, ei mitään, mutta tajusin, hän odotti jotakin. Minulla oli romun sisällä olevan käsi kädessäni, käännyin miestä kohti ja sanoin.

–Yksi nainen, ikä alle kolmekymmentä, kuollut, ei kiirettä.

Kuulin kun autonkuljettaja toisti sanomani puhelimeen, hän poistui, emme keskustelleet ei ollut mitään sanottavaa, olimme myöhässä, aika oli päättynyt. Aivan kuin heräsin, kädessäni oli kuolleen käsi, laskin sen pois. Kuolleen silmät, ne oli auki, tein kuten olen elokuvissa nähnyt tehtävän ja kerran myös ”livenä”, vedin kahdella sormella luomet kiinni.

Siinä vaiheessa tajusin bensanhajun ja sen miksi olin mennyt auton romun luo. Ajattelin; on suuri mahdollisuus, että syttyy tulipalo ja mahdolliset ihmiset tarvitsevat apua. Ei syttynyt paloa, ei kummassakaan autossa vaikka kuljettaja tyhjensi linja-auton varotoimenpiteenä.

Hälytys ajoneuvot tulivat ilman ääniä, vain vilkut päällä, sanoma, ”ei kiirettä” oli mennyt perille.

Oikeat auttajat. Ensiapu- henkilöt hälyttivät, siinä vieressä olevan huoltoasemanhoitajan. Paikalle tuli pariskunta, he avasivat baarin, keittivät kahvin, saatiin lämmitellä.

Vasta lämpimässä huomasin, minä haisen. minuun oli tarttunut, kuoleman- kalmanhaju. Siksi kai ihmiset antoivat minun olla yksin, siis ”hajurako”. Aluksi ajattelin, ihmiset luulevat ”tuo on joku osaava” ja antoivat olla yksin. No sama se.

Niin silloin, kuin monesti jälkeen päin, olen palannut onnettomuus tilanteeseen ja kysynyt itseltäni, mikä minä olen sanomaan, kuka on elossa ja kuka kuollut. Joka tapauksessa olen tyytyväinen tekemääni olen tehnyt edes jotakin. Jos olisin ollut passiivinen, sivullinen, en olisi tyytyväinen itseeni.

Tämä oli erään Tallinnan risteilyn loppu näytös. Emme olleet puolilta öin Joensuussa, vaan seuraavana aamuna auringon noustessa, entä ne jotka jatkoivat Nurmekseen? Jos pitää löytää jotakin hyvää kertomuksessa, niin ne baarin pitäjät keskellä yötä tulivat meitä varten, siis meitä varten. Siitä lähtien kun olen kulkenut siitä ohi pysähdyn kahville ja palautan mieleeni syysyön tapahtumat.

Taisto

 

Vaarallinen metsänarviointi reissu                                                                                    

Metsä on metsänomistajan pankki ja siihen se myös usein jää. Olisin myös sitä mieltä, että ei metsänomistaminen tee kenestäkään metsuria, korkeintaan virtuaalisen sellaisen.

Metsänarviointi

Olavi oli nimeltään tämä puunostomies, sanavalmis kaveri, niin kuin ”Gutzaitin” miehen pitää ollakin.

Lähdettiin katsastamaan hakattavaa palstaa. Katselmuksessa ostomies arvioi puumäärän ja samalla rahamäärän joka hakattavasta alasta on noin tulossa.

Oli kuulas pakkaspäivän ilta, alkoi jo hämärtää. Kuljettiin reippaasti, että selvitään ennen pimeää.

Apua

Karjaisin minkä keuhkoista lähti, vaikka en tajunnut mitä apua olin vailla. Aivan sanan mukaisesti ,”maa oli nielaisut” minut. Hieman huuruinen ”kohmeinen” maa oli kadonnut, jalkojeni alta, olin painunut kainaloitani myöten kylmään mutavelliin. Koko ajan painuin alemmaksi ja alemmaksi. Yritin tarrata kiinni mitä vain ympärillä oli, mutta otetta en saanut mistään, tuntui, kuin imu olisi vetänyt syvemmälle ja syvemmälle.

Onneksi meitä oli kaksi ja kaverilla mittakeppi kokoajan kädessä, tuohon ojennettuun keppiin tarrasin, kuin hengenhädässä. Aikani rimpuiltuani ja kaverin kerättyä ”kättä pidempää”, pääsin hänen auttamana ylös haudasta. Hauta se olisi minulle ollut sananmukaisesti jos olisin ollut yksin.

Sitten alkoi suunnittelu miten päästään metsästä ihmisten ilmoille, ennen kuin kylmyys tekee tehtävänsä. Autolle matkaa puoli kilometriä, aloin olla, kuin haarniskassa, koska vaatteet alkoivat jäätyä.

-Autoon en ota noin likaisena, vaatteet on vaihdettava, minulla on varavaatteet autossa, sanoi Olavi. Vaatteiden vaihto oli helpommin sanottu, kuin tehty, mutta kun vaihtoehtoja ei ollut tuli sekin tehtyä.

Siinä ajeli kaksi hiljaista miestä, yrittäen saada lämpöä kehoonsa auton lämmöstä.

Vasta pari kuppia kahvia ja pirtin lämpöä saatuaan alkoi pohdinta, mitä oli tapahtunut. Vanhoja tiluskarttoja selattua selvisi, että sanottu paikka on vanhaa peltoa ja siitä paikasta on kaivettu pellolle mutaa maan parannukseksi. Luonto on ajan kanssa kasvattanut päälle sammalmaton josta menin läpi. Olisinko kertomassa jos olisin ollut yksin, hyvä etten ollut?

Kuten tästä huomataan, minkä ihminen rikkoo sen luonto ajan kanssa korjaa, mutta saattaa se luonto näpäyttää, kun sen tekemää rikotaan.

Taisto

 

KANSALAINEN! MEDBORGARE!

Arvoisa kansalainen, teidät on kutsuttu Tasavallan presidentin Itsenäisyyspäivän vastaanotolle. ”Kutsu on teillä kädessänne.”

Kaikki voisi olla näin yksinkertaista ja suoraa, mutta ei.

Tuo viimeinen lainaus on paikallaan, sillä kädessäni toden totta on kirje jota hypistelen sormissani, arvaillen sisältöä.

Kolmekymmentä metriä on lyhyt matka, aivan liian lyhyt, ainakin jos joutuu tekemään päätöksen suuren, uuden ja ainutkertaisen. Se kolmekymmentä metriä on matka postilaatikolta kotiovelle ja kädessäni salaisuus jota kukaan ei saanut nähdä, en edes itsekkään, vielä.

Näkeehän sen jo tyhmäkin, että jotain outoahan siinä kirjeessä on, kun päälle on painettu leijonaa, suomen lippua ja valtiovallan sinetti. Jos minä näkisin, tai olisin nähnyt ennen tätä omaa kirjettäni naapurin kädessä vastaavan posti-lähetyksen, olisin lähtenyt niiltä jalansijoiltani viemään sanaa tutuille ja tuntemattomille. Varokaa, naapurianne saattaa olla vaarallinen vehkeilijä, hoidontarpeessa, pakkopaita ja valkotakkiset jopa ”sinivuokot” olisivat hänen oikeat ystävät. Sitten muistin, olin joskus saanut samantyylisen kirjeen, vuosia sitten, olin vieläkin olevinaan, näytin tutuille ja ennen kaikkea tuntemattomille tuota aarretta, se oli kansanedustajan lähettämä, ”Joulutervehdys”.

Mutta ei, nythän on vasta elokuu, ei siis joulukortti, eikä syntymäpäiväkään ole, ei sinnepäinkään, mutta mikä?

Näin irtipäässyt mielikuvitukseni ilakoi

Sadistinen luonteeni iloitsi ja herkutteli erilaisilla vaihtoehdoilla joita saamani kirje olisi voinut sisältää: Ensimmäisenä tuli mieleen vaalit ja ehdokkuus, valtiolliset vaalit, ei, ei ollut lähiaikoina tulossa, eikä menossa. Olisiko neuvonantajan paikka auki, jos joku päättäjä tarvitsisi avustajaa ja tietoa vanhusten asioista, minullahan sitä, no ei.

Olen nähnyt kuinka kortinpelaajat ”pihtaavat”, katsovat paljastuvaa korttia vähän kerrassaan, aivan kuten minäkin. Kaikki ”kikkavitoset”, tehtyäni ja kierrettyäni kaikki naapurit jollakin tekosyyllä, lainaamassa sitä ja tätä, utelemassa, mitä mieltä ollaan tuosta postin tulosta, saisi tulla hieman aikaisemmin, ehtisi nähdä kauppojen tarjoukset, eikä jäisi ilman niitä tarjous muovisankkoja, niin kuin nyt tahtoo käydä, postin takia. Tällä tavalla, kierrellen ja kaarrellen, sain varmuuden, ettei kukaan naapureista ollut nähnyt minulle tullutta postilähetystä. Siispä toden näköisesti en joudu naapureiden järjestämään ”kujanjuoksuun”, vaan säilytän ihmisarvoni, kansalaisuuteni ja salaisuuteni.

Kaksi yötä valvottuani, koitti meidän huushollissa sellainen hetki, että vaimo ja perillinen lähtivät Edla-tädin syntymäpäiville. Minun tätihän Edla oli, mutta terveydentilani, yllättäen, esti lähtöni.

Nyt oli se hetki, kirjesalaisuuden paljastus hetki. Uteliaisuus oli venytetty viimeisilleen, nyt se saa palkkion, olipa kirjeessä mikä tieto tahansa.

Paperiveitsellä vapisevin sormin avasin arvausleikki kuoren todetakseni, etten ole syyllistynyt suurempaan valtiorikokseen, eikä elinkautinen ole kutsun syy. Eniten olin veikkailut, että olen astunut jonkun suuren ”kihon” varpaille ja joudun siitä vastuulle.

Että Saulin kutsu: Syvä helpotus valtasi mielen, mutta vain kiitäväksi hetkeksi, kutsu ja tilaisuus oli uusi ja ainutkertainen, miten tämänkin selvitän?

Pahin oli vielä edessäni

En koskaan olisi arvannut enkä tietänyt, minkälaisen riesan sain itselleni ja pesueelleni, ehkä hyvässä tarkoituksessa ja hyvissä ajoin lähetetystä kirjeestä melkoinen vaiva. Tuntui kuin kutsu olisi tuomio jonka kärsittävä pituus on yhtä, kuin kirjeen saannista itsenäisyyspäivään. Melkoinen rötös on jäänyt tekemättä, tuomio on vaan kärsittävä.

Perhe huomasi heti, että minulla on joku ihmeellinen tauti; kuljen kuulemma kokoajan huoneesta toiseen, punoitan, kuin sikapienenä, puhisen, kuin sika isona ja puhetta ei saa ostamallakaan. Kutsutaan ”ambulanssi” ja valkotakkiset, ennen kuin pahempaa ehtii tapahtua ja naapureille pitää ilmoittaa, että isäntä saattaa olla vaarallinen, että tietävät varoa, perhe päätteli.

Olin, kuin nurkkaan ahdistettu syyllinen, ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin tunnustaa. Siispä lukitsin ovet, ikkunat peitin verhoilla, itse asetuin varmuuden vuoksi oven eteen, ettei vain kukaan karkaisi ulos uutisen kuultuaan. Yritin laittaa ääneni aivan tavalliseksi ja sanat puolihuolimattomasti, ulos heitellen, kuin viheltelisin ”kulkurin valssia”. Kerroin, että minulle on tullut kirje, joka saattaa olla kenen tahansa, siihen on vain sattunut minun nimi, joten pitää olla, niin, kuin ei oltaisikaan, kunnes oikea henkilö löytyy tälle kirjeelle. Kirjeen luovutin perheenpäälle, eli vaimolle valmiiksi avattuna ja varoittelin ruttaamasta sitä, jos vaikka joudutaan luovuttamaan pois jollekin oikealle henkilölle.

– Mitä minä laitan päälle, eihän minulla ole vaatteita ollenkaan ja tähän hätään, nyt ompelijalle, alkoi vaimo parkua, vaikka oli täysissä pukeissa menossa tunkiolle ”laskisanko” kädessä. Eläissäni en ole tarvinnut niin paljon luvata yhtä hyvää ja kahta kaunista, kuin silloin, että sain perheen ”aisoihin”. Mielikuvitus teippiä meni monta kilometriä, että sain pidettyä perheen suut kiinni, nyt ja ne monta kuukautta, jotka oli h-hetkeen.

Niin kuin ei olisi läheisten kanssa ollut jo aivan tarpeeksi vaivaa, varjella salaisuutta, oli lehdistö riesana, sieltä tarjottiin ”kultalusikalla” vaikka mitä pienestä jutusta valtakunnan suurimpaan ”aviisiin”.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, olisiko pitänyt tehdä, kuin monet tekivät, levittelivät itsensä ja sukunsa maailman reposteltavaksi. Ehkä sitä tänä päivänä istuisi ylhäisten pöydässä ”kruunupäässä” viisaan näköisenä jakamassa viisauttaan (tyhmyyttään) toisille samanlaisille.

Päälle pantavat

– Harmi, kun se sinun ”rippipukusi” on mennyt pieneksi, mietti vaimo puoliääneen.

– Sehän on kirkkaansininen, sanoin, pitää olla musta. Värjätään, kyllä kertareissun olisi välttänyt, mutta ei taida venyä tarpeeksi suureksi, vaimo harmitteli. Siis puvun osto edessä.

Kierreltyäni kaikki kaupungin pukukaupat, totesin kuinka kalliita hyvät puvut ovat. Toisaalta, mustalla puvulla on melko vähän käyttöä, tämän totesimme vaimon kanssa käytyämme läpi suvunjuhlat. Ensiksi mietittiin vanhat, siis kuolevat, harmiksi huomattiin ihmiset elävät vanhoiksi, siis ei hautajaisia. Syntyneet seuraavana, no niitä on kiitettävästi, mutta eihän niissä kannata käydä, lahjoja pitäisi viedä, samoin kuin häälahjoja nuorille ”höyrähtäneille”. Ainoat juhlat missä mustaa pukua tarvitaan ovat anopin ja appiukon syntymäpäivät, ne kun ei kuole uhallakaan, pihtaavat sitä olemattoman pientä perintöä.

Ollessamme hermoraunion partaalla, nuorin ”perillinen” ilmoitti,

– Oletteko kysynyt mitä lainapuku maksaisi. Pukulainaamo, puku vuokraamo, puku Ateljee ja Juhlapuku - jokaiselle, neuvoi puhelinluettelo. Puhelin käteen ja kysymään.

– Haloo, onko pukulainaamo, että on,

– kun tarvittaisiin miehelle tummapuku, on pientä menoa. Mikäkö päivä, no joulukuun kuudes, niin sattui samalle päivälle, kuin itsenäisyys, mitä, että linnaan menijät on vieneet kaikki puvut. En minä raitapukua tarkoittanut vaan mustaa juhlapukua, jo on köyhää porukkaa, eihän sille mitään, kiitos kuulemiin. Samaa pukujen puutetta valitteli seuraavakin pukulainaamo, kuului enää yhden puvun olevan käytettävissä. Minä otan, sanoin saman tien, etten vain jäisi siitäkin ilman. Sitten kysymään mitä maksaa ja maksoihan se, vain kolmasosaa jäi halvemmaksi uudesta puvusta. Sovittiin päivä jolloin sovitetaan pukua, sehän oli aivan sattumaa kenen mitoille puku oli tehty. Kerrankin tuuria mahtui päälle, vain maha napit olisivat jääneet auki jos niitä olisi pitänyt pitää kiinni.

Miehenpuku, se oli jo melkoinen ponnistus, mutta naisen, puolison, sen jolla ei ollut omien sanojensa mukaan ”rihman kiertämää”, vastaavan löytäminen tuntui mahdottomuudelta.

Ratkaisu puku asiaan tuli yllätäin, kun eräänä aamuna aamiaispöydässä ”perheenpää”, siis vaimo ilmoitti, nyt tämä öitten valvominen saa riittää, puku asia on ratkaistu. Minä tietenkin säikähdin, että joku ”ateljee” on saanut tilauksen ja parkaisin. – Oliko kalliskin? Tunsin pirullista kujerrusta vaimoni äänessä, kun hän lausui. Ei ollut, aivan kohtuuhintainen. No montako ”tonnia” tuo kohtuus sitten on, yritin tiedustella niin maltillisella äänellä, kuin mahdollista.

– Ei maksanut mitään.

– Ei mitään, parkaisin hädissäni.

– Ei mitään, kun mitään pukua ei tule.

– Olen miettinyt, pääsen paljon helpommalla, kun en lähde ollenkaan moisiin ”kekkereihin”, asia on loppuun käsitelty.

Odotus aika

Meidän perheen päälle laskeutui, kuin varjo, äänettömyyden varjo. Elämä jatkui, mutta kukaan ei puhunut, ei mistään, ei des säästä, oltiin, kuin kuplassa joka voisi räjähtää pienimmästäkin ärsykkeestä. Kunnes vaimo ilmoitti eräänä aamuna. On mukava, kun on saanut nukutuksi monta yötä ilman painajaisia, ei tarvitse miettiä mitä laittaa päälle, vai laittaako mitään. Rauha laskeutui meidän kattilakuntaan, kaikki olivat, kuin mitään itsenäisyys-päivän kutsua ei olisi koskaan tullutkaan. Vain minä en saanut rauhaa, kun pyörä oli pantu pyörimään se jatkoi pyörimistä hamaan loppuun asti. Kutsuun piti vastata, jonka tein aivan viimetingassa, jolloin olin varma, ettei vaimo vielä muuta mieltään ja halua mukaan.

Sitten tuli vielä uusikirje, jossa tarkat käytännönohjeet kuten, mihin aikaan ja mistä ovesta, mihin naulaan saa hattunsa laittaa, eikä ylimääräisiä ”kapsäkkejä” saa olla mukana.

Varsinainen lähtö valmistelu alkoi edellisenä päivänä. Kerrattiin, sovitettiin ja taas kerrattiin. Sauna lämpiämään juhlapäivänä jo aamutunneilla, pesu hajusaippualla, kainalot myös. Aamulla parturiin jossa parranajo rajauksen kanssa ja kaljun kiillotus.

Juhlapäivä

Hyvin valvotun yön ja parturin jälkeen, juhla ”vermeet” päälle heti aamusta, ettei mitään unohtuisi. Sitten esiliinoja suojaksi etupuolelle ja takapuolelle, ettei vahinkoja pääse tapahtumaan.

Itse lähtöaika ennen puoltapäivää, onhan täältä ”susirajalta pitkä matka.

Auto oli pesty ja kiillotettu viimeisenpäälle, myös kuljettaja neuvottu moneen kertaan, minähän itse en voinut ajaa, olisin hikoillut ja ainakin nukahtaminen olisi ollut varma, olinhan valvonut edellisen yön.

Matka meni yhden pysähdyksen taktiikalla, loppu päässä piti hillitä kulkemista, että oven pielessä ollaan juuri oikeaan aikaan, joka oli sovittu virkamiesten kanssa etukäteen. Olin ”polleeta”, vastaan otossa, luulivat minua varmaan herraksi, kun sattumalta tuo auton ”kottero” sattui olemaan väriltään musta. Paperit katsottiin matkustajalta ja kuljettajalta ja taas kumarrettiin. Se oikea hattunaula löytyi ja taas kumarrettiin.

Sisälle meno tapahtui jonossa jossa oli ne ensimmäiset vaaran paikat, ne laahukset, joita täytyi varoa niin, ettei muuta meinannut ehtiä katsoakaan. Muuten, mistä ne tiesivät kuka kulloinkin oli kättely vuorossa, ainakin selostajat kertoivat tiedotusvälineissä ja osuivat useimmin oikeaan nimeen.

Tervehtiminen, joka on koko tilaisuuden ”kliimaksi” on loppujen lopuksi mitään sanomaton kohtaus näytelmää.

Sauli, kuin halonhakkaaja nakkaa kouransa ja mumisee jotain itsenäisyys- päivään viittaavaa, minä vastaan samalla mitalla ja siirryn Jennin eteen jossa hento kaunis käsi odottaa kättäni, huuliltaan kuulen, kuin runon itsenäisyys- päivästä. Häkellyn ja unohdan mitä minun piti sanoa, hiivin salin lattian yli ja piiloudun mustapukuisten selkien taakse. Tämä näytelmä jatkuu parituntia, kunnes melkein joka sopukka on seisojia täysi ja nimenomaan seisojia, istumapaikat ovat kortilla.

Ruokailu

Ruokailu on ohjelmanumero, jonka voittaa vain keskustelun ja arvostelun määrässä, naisten pukeutuminen. Naisten pukeutuminen on niukkaa tai runsasta, kohtalaista asua saa hakea, se on harvinainen, ylilyöntejä on sitä vastoin runsaasti.

Niin ruokailu, ei pitoja ettei ruokaa ja sitä näissä kekkereissä on riittävästi. Niitä, ruokapöytiä, on puolensataametriä ja ruokalajeja, annoksia, puhumattakaan juomista, ”prosentti, ei rasva-” on runsaasti, päällimmäisenä määritelmänä juomapuolella. ”Linnan booli”. Boolin resepti on varjeltu salaisuus, joka selviää maistamalla, jos selviää, maistaja ei aina selviä.

Ruoka on sanan mukaisesti seisovasta pöydästä ja nautitaan seisaallaan. Ruoka on nautittavaa, ruokailu ei. Tulee mieleen kylän ”ökytalon” isännän hautajaiset johonka oli kutsuttu koko kylänväki. Oli teurastettu sonni, josta riitti ruokaa yltäkyllin, mutta ei paikkaa mihin lautasen mahtuisi laskemaan, täytyi syödä ”kädestä suuhun”. Näin tehdään linnan ruokailussa, myös näissä pidoissa, kuin entisajan hautajaisissakin, lautanen luiskahti kädestä ja lattialla ikävä näky. Ei asia aivan toivoton ole, jos unohtaa ahneuden matkasta ja ottaa ruokaa vähemmän kerrassaan, käy useamman kerran, niissä juhlissa on varakas isäntä joka ei laske annoksia.

Sanonta ”kaikki päättyy aikanaan”. Pitää paikkansa näin rahvaan kansalaisen kyseessä ollen. Ei nypitty hihasta ja sanottu: Lähdetään jatkoille eläkesäätiön piikki on auki . Oli lähdettävä kotia kohti, jossa tuttu kurjuus odotti, vaimokin ilman paitaa. Hatun sai naulasta ja kumarruksen, ovella järjestysmies sanoi : Teidän autonne odottaa tuolla noin, tuon valotolpan kohdalla, haluatteko että käyn hakemassa tänne vai menettekö te autolle?

– Kiitos vain minä menen tuonne autolle, hyvää yötä.

– Hyvää yötä ja turvallista matkaa, toivotus ja kumarrus.

Mistä tuo juuri kumartanut mies tiesi, että tuo auto on minun, olen maksanut pankille lyhennykset ajallaan, ei pitäisi olla syytä ilmoitella viranomaisille ?

Kotimatka meni reteemmin, kuin tulomatka, kolmet kahvit, tai oikeastaan kahdet. Ne yhdet jäi kesken, kun piti lähteä kesken huoltiksen yö-baarista, paikallinen "”puli” alkoi nimitellä ”herran-kekkuliksi”, kun näki minun lainapuvun, vertaili omiin asusteihinsa. Vaikka ymmärrän, kyllä tämä kansan mies oli rennommin pukeutunut, kadehdin häntä. Hyvää yötä ja kumarrus.

Itsenäisyys on kallis ja arvokas asia. Se on tullut kalliisti maksetuksi hankittaessa. Arvokkaaksi se on tullut hallittaessa, siis pitäkäämme se arvokkaana sukupolvesta sukupolveen.

Itsenäisyyden juhlistaminen on paikallaan, juhlana, älkäämme tehkö siitä sirkusta.

Kansalainen Taisto

 

Pikku Eetusta HAMSTERI

 

Eetu syntyi pienenä, niinpä niin, harva meistä syntyy isona. Mutta Eetupa huomasi pienuutensa ja alkoi pohtia, kuinka pärjätä tässä kilpailu yhteiskunnassa johon hänet oli juuri pukattu häneltä asiaa tiedustelematta.

Ymmärsihän Eetu, että elämän ensimmäinen vuokrasopimus oli päättynyt, yhdeksän kuukautta oli tullut täyteen, juuri kun käytettävissä oleva tila oli sopivan ahdas.

Nyt Eetu ei enää ihmetellyt miksi hänen kortteeriinsa oli sellainen tunku, vähän väliä oli jos jonkin näköistä ja kokoista kurkkijaa ja kaikilla tuntui olevan halu päästä sisälle. Nythän se on hänen puolesta vapaa, ei kun vuokratarjouksia tekemään, se on sopiva yksiö, oikein sopuisa sisaruspari voisi tulla juttuun yhdessä, onpa joskus useampikin yhdessä, niin sanottua soluasumista, siis.

Eetun nykyinen ympäristö on erilainen, paljon kaikkea ympärillä, valoa, ääntä, liikettä ja tönimistä, kopeloidaan joka puolelta, pitää ihan parkua, eikä sittenkään saa olla rauhassa.

- Kyllä on pieni ja soma, kuului alinomaa ympärillä ja tämäkös Eetua korpesi, jos olisi osannut sanoa, olisivat kuulleet, ettei hän ole mikään rääpäle vaan ”mies”, saakurivie.

Eetu pohti kuinka kasvaisi isoksi joka reiän täyttäväksi urooksi. Asia selvisi toisella ruokailureissulla. Se ensimmäinen reissu oli hätäinen, oli pirunmoinen nälkä, oli eväät unohtuneet siinä lähtöhötäkässä matkasta ja oli syötävä, mitä kiinni sai. Mutta toisella kerralla huomasi hän toisen ruokavaraston siinä aivan lähellä. Ja silloin tein päätöksen, minäpä en ole niin hölmö, kuin nuo isommat hölmöt luulevat, minäpä ”säästän”, syön vain vähän niin riittää kauemmin ja sitten minä kasvan suureksi.

Kasvoihan Eetu, kasvoi, mutta ei suureksi, mieheksi kumminkin. Nuorena, ei vielä miehenä, vaan poikana, hän oli äidin mieleen, siisti, piti tavaransa järjestyksessä, ei heittänyt mitään pois, talletti ja järjesteli kaikki paikoilleen. Leikeissä hänellä oli leluja paljon Eetuhan ei heittänyt mitään pois, särkyneet ja kuluneet, nekin hän säästi ”tulevien päivien” varalle.

- Huomenta, huusi naapurin Ville, vuotta vanhempi, ylemmällä luokalla, kuin Eetu ja omisti polkupyörän, jarrut kirskuivat hänen pysähtyessä Eetun kohdalle.

- Saateri, osta pyörä, saat halavalla, minä ostan uuden Jaguaarin, sanoi Ville, on rahaa olin kesällä töissä.

- Mikä vika tässä pyörässä, Eetu kysyi, jotakinhan siinä kuitenkin on hajalla.

- Haulit meni lepikkoon, ei ole laakereita ollenkaan, laitat uudet kuulat, johan pelaa Ville ehdotti.

Ja Eetusta tuli pyörän omistaja

Kuulat ovat pyöreitä palloja, niitä on pyörässä paljon, muuta lukua ei Eetu tiennyt, kun ei osannut laskea, aloitteli vasta ensimmäistä luokkaa. Kuulia tai hauleja, sama asia, oli kertynyt, aina kun Eetu purki laitteita, kuulat talteen ja nythän se nähtiin ”pahanpäivänvara” oli tarpeeseen.

- Erityistä keräilysuuntausta ei Eetulla ollut koskaan, hän oli ”kaikkiruokainen”, kaikki kelpasi, myös naiset, Eetu oli menevä mies. Eetulla oli täsmällisen miehen maine, kaikkea oli ja kaikki oli paikallaan. Erikoisesti puhelinmyyjät olivat huomanneet uhrin, joka sanoi. ”No antaa sitten tulla.” Ja kyllä sitä tuli, viikkolehtiä useita viikossa, kodinkoneita kuukausittain, ihonhoito-, ynnä muita tuotteita vaikka koko suvun tarpeisiin.

Pää lähestyy vetävän kättä

Vaimo lähti, ei jaksanut miehestään salaa hävittää niin paljoa roinaa kuin tuli ovista ja ikkunoista, huoneet, kolme huonetta ja autotalli täyttyivät tahtiin viis vuotta ja huone. Naisen lähtö ei sinällään ollut menetys, siivoojaa ei tarvittu, ei ollut tilaa mitä olisi tarvinnut puhdistaa, keittiön pöytä katosi tyhjien pakkausrasioiden alle jo vuosia sitten, samoin sänky. Patja lattialla ainoa tila, jossa nukuttiin, istuttiin, syötiin, siis Eetu yksin.

Lähti autotalli

Autohan oli joutunut ulos jo vuosia sitten, kun se ei vaan mahtunut enää sisälle. Taloyhtiö oli kehottanut jo useamman kerran tyhjentämään talli tulenarasta tavarasta, joka kehotus ei tietenkään mennyt perille. Viimein taloyhtiönhallitus teki päätöksen: Taloyhtiö ottaa autotallin varsinaiseen tarkoitukseen.

Annettuun tyhjennyspäivään mennessä Eetu ei saanut tallia tyhjäksi, tuli jätevirman autot ja monta tuhatta kiloa aikakauslehtiä lähti uusiokäyttöön.

Kohtalo armahti Eetua, sydän joutui tiukalle ja ambulanssi vei hänet juuri siksi päiväksi pois näkemästä hävitystä.

Piilotettu salaisuus

Vain muutama henkilö tuntee Eetun salaisuuden. Hänellä ei käy vieraita, joku on pyrkinyt vierailulle ja on joutunut ihmettelemään kuinka kiireinen mies Eetu on, ei jouda ottamaan vieraita vastaan.

Hän liikkuu kaupungilla niin kuin kuka tahansa mies, on hyvin pukeutunut, puhelias saa seuraa jopa naisseuraa, mutta se päätös ”vanhanpäivän” varalle on hänen ”vankilansa”.

Historia

Ensimmäisenä täyttyi keittiö viisitoista vuotta sitten, sinne jäivät, liesi, pöytä ja jääkaappi, kylmää ruokaa on siitä lähtien vain tarjolla. Kymmenen vuotta olohuoneen lattialla on ollut patja, makuuhuone katosi, ovi on ikuisesti kiinni. Vessan pytyllä pääsee käymään, on onneksi oven pielessä, peseytyä ei voi, ei mahdu.

Olohuone jossa on yhden miehen patja käytettävissä, kunhan ensin nostelee lehtilaatikot pois päältä, sinne johtaa polku, joka on jalkatilalta kaksikymmentä senttiä leveä. Ulko-ovi avautuu enää puoliksi, josta pujottautuminen sisälle tapahtuu.

Mistä lääkettä

On keksitty lääkkeitä monenlaisiin sairauksiin. Kuka tietäisi lääkkeen Eetun tautiin, tautihan on tiedossa, se on nimeltään, ”VANHANPÄIVÄNVARALLE”.

Taisto

 

TUURILLA NE….                                                        

Elettiin sydäntalvea, -- mistähän moinen sanonta, kuin nyt talvella olisi ”sydän”.

Siis sydän, ei kun keskitalvea elettiin, lunta oli mukavasti, siis riittävästi. Pakkasta, sitä olisi saanut olla hieman reippaammin, sanovat nuo metsienmiehet, metsäradiossa. Se tämän päivän metsuri, kun on raskaamman sarjan ammattimies, ei ”jätkä”, kuten hänen isänsä ja isoisänsä olivat, rauha heidän ”sieluilleen”.

Puhelin, oikea lanka sellainen alkaa piristä autotallin seinällä.

--Tervehdys Teuvo! Mitä vanha luojanluoma tietää, olet sentään elossa, vaikka tuota tiedä, jos ottanet harpunsoitontunteja ylimmältä ”harppumestarilta”, mutta ei kai siellä puhelinta ole?

--Terveppä terve! Miten sinä moista luulet, luoja ei huoli ja pirulla ei ole kiire korjata omiaan, joten tässä vain pullistellaan, yhtyi Teuvo, minun aloittamaan virteen.

--Mitä sinä touhuat, kysyi Teuvo. Olin kuulevinani, että olet talvilomalla niin kuin minäkin. Aloitin ottaa lääkettä, että saisi nuo työt pyyhittyä pois mielestä loman ajaksi.

--Oikeassa olet Teuvo, lomalla ollaan ja tämä puhelin on autotallissa. Pitäisi sepittää autoa, jotta saisi tuonkin ”kotteron” katsastettua.

–”Vuan mitee ruajat” muuta tähän aikaan päivästä, kuin ”mökäöljyä” naukkailet?

--Saunaahan minä lämmittelen, jotta saisi vastalla hakata tuota syntistä ”ruppia”. Mitä iloa sitä köyhällä muutakaan.

--Sauna se pitäisi minunkin lämmittää vielä tänä iltana, saisi itsensä pestyä, likaista tämä auton alla ryöhyminen.

-- Minäpä meinasin, jotta tulisit tänne saareen luonnonhelmaan, ei häirittäisi ketään, jos satuttaisiin aamu- yöllä vetäisemään toinenkin säkeistö siitä ooppera aariasta ”mustalaisen munat oven raossa”, tuumi Teuvo.

-- Voi pahus, kun on hyvä ja houkutteleva tarjous. Jos olisi tuo auto ajokunnossa, eihän tämä olisi, kuin puolituntia Saariston rantaan ja siitä jäätä myöten salmen kautta kymmenen minuuttia.

-- Kyllä sinä osaat, Saariston kaupalta on viitoitus ja onhan sinulla valot, kuukin mollottaa, ihan valoisa tuo järvenselkä, Teuvo houkutteli.

-- Joku toinen kerta sanoin. Onhan tässä vielä talvea, pidetään mielessä. Tai jos minä saan tänä iltana tämän auton kuntoon, käyn huomenna Kiteellä, ajan sitä kautta. Nähdään huomenna. Hyvää yötä Teuvo.

Teuvo on työkavereita ja sieltä tullut tutuksi, joskus istuttu iltaa Teuvon mökillä, joka on saaressa laivareitin varrella ja veneellä minäkin olen kesällä käynyt, en talvella koskaan, olisi ollut mukava pyöräyttää kaverin luona. Olisi se ollut erilaista ajaa jäätä pitkin samaa reittiä, kuin kesällä veneellä, sulan vedenaikaan.

Sain kuin sainkin auton ajo kuntoon illalla. Aamukahvia juodessa varmistui ajatus, minäpä yllätän Teuvon, menen käymään.

Saariston tie löytyi kartasta, varmuuden vuoksi piti katsoa, kun en ollut ajanut, olisi löytynyt muutenkin, oli hyvät viitat. Yöllä oli satanut lunta, vain vähän, ei haitannut kulkemista.

Saaristonkauppa, luki seinässä, kioskin kokoisessa rakennuksessa joka sisälsi kesäaikaan kaupan ja kahvilan. Talvella ei ollut mitään toimintaa, kun ei ollut lomalaisiakaan.

Pysäytin auton aivan vesirajaan, tai onko se talvella jääraja, kuitenkin, olin nähnyt tämän paikan vain kesällä ja täytyy myöntää, maisema on talvella aivan erinäköinen, hieman aavemainen.

En tiedä kauanko istuin ajatuksissani sovittaen valkoista järvenselkää kesäiseen mielikuvaan, kunnes tajusin, on jatkettava matkaa autolla ei veneellä. Katsoin oikealle, siellä on saarten välinen salmi, josta olen aina kulkenut kesällä, sieltä kulkevat kaikki, myös suuret laivat.

Mutta mitä se Teuvo illalla sanoi viitoituksesta, viitoitus oli, mutta etuviistoon vasemmalle, mihinkä se vie. Tähän asti oli ollut minulle selvää, salmenkautta sinne mökille kuljetaan. Heräsi kiinnostus, viitoitettu tie. Käynpä katsomassa mihin viitoitus johtaa, eihän tässä niin kiire.

Viitoitus johti saareen, välillä jäätä pitkin toiseen saareen, kolmas saari oli jo tutumman näköinen, Teuvon mökkisaari. Tie vei pari kilometriä ohi Teuvon rannasta, sinne ajelin jäätä pitkin, auton jätin jäälle, eikä pihaan olisi päässytkään, mökki oli korkealla kallion päällä.

--Huomenta Teuvo, sanoin.

--Huomenta, tai puolipäivähän tuo jo alkaa olla, kuului takahuoneesta josta isäntä tuli tuvanpuolelle.

-- Ei näkynyt postin jälkiä, niin arvelin ettei se ole käynyt, joten toin sinulle päivän lehden, ettei sivistys unohtuisi, sanoin.

--Ei ole ”Posti- Pekka” polkenut täällä milloinkaan, itse on saanut postinsa kuljettaa, tuumi Teuvo ottaessaan tutun sanoman vastaan.

--Kahvi on tuossa valmiina, en ole vielä itsekkään juonut, meni nukkuessa, tuli illalla otettua, tuumi Teuvo, aivan silmin nähden ilostuneena tulostani.

Pyörähti parituntia jutellessa, entisiä muistellessa. Huomasin, minun on jatkettava matkaa, talvinen päivä on lyhyt.

--Minä ajoin tullessa tuolta hitosta asti, tulee kierrosta monta kilometriä, ajan nyt mennessä suoraan tuosta salmenkautta.

-- Et sinä aja salmen kautta, tai olet ihme ”fakiiri”, sanoi Teuvo ja lisäsi, ei kukaan ole tähän mennessä siitä autolla kulkenut. Siinä on jäätä vain muutama sentti, virtaus sulattaa sitä koko ajan. Sieltäkin mistä tulit, pysyttele viitoituksella, muutoin saattaa tulla uimareissu.

En alkanut tulomatkan seikkailuja tarkemmin selvittä, en ollut puhetuulella, lähdin samoja jälkiä takaisin.

Päässä myllersi ajatusten myrsky. Entä jos olisin illalla tullut, pimeässä, tai jos Teuvo ei olisi ohimennen maininnut viitoituksesta. En uskaltanut edes ajatella, autoineni kylmässä vedessä, pimeässä…

--Teuvosta tuli minulle kertaheitolla ”henkiystävä”. Olen käynyt saaressa ”viitoitettua” tietä monta kertaa. Siitä ensimmäisestä käynnistä ei ole puhuttu, en ole halunnut kaivella mieliin järkytystä jonka koin silloin. Mantereella asuneena en ymmärtänyt vaaran paikkoja. Saarelaisille ei siinä ympäristössä ole mitään uutta eikä outoa, olosuhteet ovat jokapäiväiset, luonnolliset, ”normaalit”.

”Talo elää tavallaan, vieras käypi ajallaan”

Taisto

 

Avulias Linjurimies

Kesäpäivät Vaasassa

Oli elokuinen perjantai ja oli sovittu, puoliltapäivin, jos ei ole pysäkillä, jää armotta kyydistä, ketään ei odoteta. ”KiluKalle” meinasi jäädä, kun hetken odotuksen jälkeen päätettiin, nyt lähdetään, ei enää odoteta, mutta Kalle olikin seuraavalla pysäkillä, siis kaikki kyydissä.

Retkikuntamme oli lähdössä ”ammattijärjestön” kesäpäiville. Kesäpäivät olivat, ei enempää, eikä vähempää, kuin Vaasassa ja meidän lähtöpaikka oli Joensuu.

Matkaa oli suunniteltu työpaikan porukan kanssa jo talvesta saakka ja nyt oli sen toteuttamisen paikka.

Eihän se juhlapäivä vielä silloin perjantaina ollut, mutta matka oli pitkä ja siitä oli aikomus ottaa kaikki ilo irti, siis aikaisin matkaan. Meidän matkanteko ei ollut aivan tavallinen ryhmämatka jollakin linja-autolla, ei, vaan meillä oli majoituskin mukana, siis auton perässä oli asuntovaunu, siis ”täysi ylöspito”.

Ensimmäinen kahvinkeitto paikka osui jo puolentunnin ajon kohdalle, levikkeellä järvenrannalla, aurinko paistoi ja auton radio soi, oltiin ”euroopanomistajia”, kiire, ei minnekään.

Ensimmäiset korkit narautettiin jo kahvia odotellessa, joka oli virallinen tauon nimi ja siitä se meidän juhla alkoi, vaikkakin epävirallisesti, mutta sitäkin iloisemmin.

Yksi on juhlasta poissa ”Sven Tuuvaa” missään ei näy, lauletaan jossakin laulussa. Meidän ”Sven” oli autokuski, siis minä, joka oli ”joutunut” viemään porukan määränpäähän. Olemaan näkymättömänä, ainoastaan huolehtia, että auto kulkee ja matka taittuu. Tai tarkkaan muisteltuna kokoporukka oli luvannut vuorotella ratin takana.

- Ei nyt yhtenään pysähdellä sanoin kuskinpaikalta, kun edellisestä tauosta oli kulunut vain varttitunti ja taukoa ehdoteltiin. Matkassa tuntui tauot olevan tärkeämmät, kuin taivalletut kilometrit.

Laulun hoilotus, ”Kuopijoon, Kuopijoon,” oli jäänyt jo aikoja taakse, mentiin kohti Etelä-pohjanmaata. Tällä reissulla ei nukuta kuului ponnekas ääni takapenkiltä, aivan kuin vastaukseksi minulle, kun puoli ääneen tavailin kartalta, Etelä-Pohjanmaata, joka oli reittimme. Ei maata, tämä seutu vain on Pohjanmaata, rauhoittelin juhlijoita.

Virheitä sattuu, minullekin.

Remakka siellä autossa alkoi olla sellaisissa lukemissa, että ”työ asetukset” olisivat vaatineet kuulosuojaimet. Senpä takia pyöräytin niin sanotun ”Essson- Baarin” pihaan ja ilmoitin. Pakollinen lepo tauko.

Asia ei näyttänyt häiritsevän matkalaisia vähän vertaa, päinvastoin, hetkessä olivat kaikki jonossa ja taaperrettiin ”kuselle” baarin vessaan, minä tietysti viimeisenä, tietysti, olinhan vähiten juopotellut. Tullessani baarin puolelle, oli käynnissä naurun remakka, eikä ihme, tarjoilija neitosia oli peräti kolme, joiden kanssa kahvileivän muodosta tuntui olevan leikkimielistä kinaa. Onneksi sain kahvini siitä jonon ohi ja saatoin syventyä kuuntelemaan väittelyä kahvileivän muodosta jossa oli kaksi vaihtoehtoa, joko se oli ”pyöreä” tai sitten ”soikea”. Sentään yhdestä asiasta tuntui olevat täysi yksimielisyys, maku varmasti on hyvä.

Kiittelin tuuriani, baari oli tyhjä muista asiakkaista, eikä oltu häiriöksi kenellekään. Toisaalta, en kiitellyt tuuriani, kun siinä kahvia juodessani silmäilin paikkakunnan sanomalehteä ja tein kohtalokkaan ajattelemattomuus virheen, joka myöhemmin osoittautui siksi.

- Tässä näkyy olevan tanssipaikka jossakin lähellä, mikä se tuollainen Kivitippu on, onko se lava vai ravintola?

- Se on suuri kylpylä, tuossa kolmenkymmenen kilometrin päässä, sehän on aivan maan kuulu, väkeä tuhatmäärin, kuului joku neitosista sanovan. Sinne mekin menemme tänä iltana.

Hyvä etten pillahtanut itkuun tai alkanut kiroilemaan itseäni, se vain oli myöhäistä.

Kiiruhdin ensimmäisenä selvittämään, kuinka meidän on oltava Vaasassa varhain aamulla, ohjelmat alkavat aikaisin. Kun nostin katseen, näin ringin ympärilläni, se ryhmä oli valmis ”lynkkaamaan” minut siihen paikkaan.

Asiassa ei tuntunut olevan ollut neuvottelun varaa, että mennäänkö Kivitippuun vai ei. Päästäänhän sieltä kesken yön jatkamaan matkaa, joku ehdotteli. Tiesin sen ajatuksen olevan ”kuolleena syntynyt”.

Siis Kivitippuun.

Kaarrettiin baari tyttöjen ohjeiden mukaan suuren kylpylärakennuksen pihaan. Meidän täytyy varata pöytä illaksi heti, että saadaan kokoporukalle sama pöytä, aja vain siihen oven eteen mennään heti sisälle, sanoi Jouko, meistä nuorin ja innokkain.

Hädin tuskin kerittiin sisälle, kun kovaäänisestä kuului kuulutus, ”Pääoven eteen pysäköity auto ja asuntovaunu pyydetään välittömästi siirtämään pois se tukkii liikennettä”.

Pöytä saatiin, en tiennyt mistä, kun minun oli kiirehdittävä auton siirtoon, takana odotti linja-auto joka toi täyden lastin turisteja viikonlopuksi kylpylään.

Asuntovaunu parkkeerattiin pihamaan laitaan mahdollisimman lähelle pääovea. Meidän piti nähdä liikennettä ja ennen kaikkea baari- neitosten tulo, ettei joku veisi meiltä valmiiksi piiritettyjä saaliita.

Sitten valmistautuminen iltaa varten, peseytymään ja parranajoon kylpylään, luvatta tietysti.

- Minä yritin huolehtia kohtalostani ja kyselin kuka jättää viinat juomatta, aamulla on aikainen lähtö, silloin on oltava selvänä. Kuten pitikin, kaverit lupasivat yhdessä ja jokainen erikseen huolehtivansa, että ovat ajokunnossa aamulla ennen ”kukonlaulua”.

Hätäselti haukattiin evätä, pullosta pienet pohjat ja menoksi. Ravintola oli valtavan suuri.

- Täältä ei löydä itseäänkään, Jokke tuumi, saati sitten vähänkin tuntemattomampia. Onneksi pöytä oli varattu meille käytävän viereltä, näki kuka tulee sisälle ja kyllä me pidettiin vahtia, etteivät ne… pääse livahtamaan ohi. Juomista tilattiin niin, että äkkinäinen olisi luullut paremmankin ”sukukokouksen” olevan koolla. Sain ehdotettua, - tilataan kuohuvaa isopullo jää- ämpärissä, laitetaan keskelle pöytää on reteen näköistä, tekee varmasti vaikutuksen.

Ilta ei ehtinyt kovinkaan vanhaksi, kun kaikki kolme ”baarikärpästä” pörräsi sisään ja meidän ”pörriäiset” iski kimppuun, tai eipä siinä enää iskemistä tainnut olla, se oli jo hoitunut päivä tapaamisessa.

Ilta tyydytti uteliaisuusviettiä, olihan kylpylän asiakkaissa ihmisiä joka puolelta Suomea ja oli heitetty vapaalle, arjesta ei tietoakaan. Tähän huolettomien joukkoon tunsin kuuluvani itsekin.

Puolen yön aikaan Arska, meidän ”raikulipoika” otti ja nukahti pöydänkulmalle, no talonväki tykkäsi, - josko huolehtisimme omistamme tai… Sanoin porukalle: minä otan molemmat, tuon kuoharin lopun ja Arskan, me lähdetään nukkumaan. Niille kärpäsille sanoin, jos meidän pojat väsyy toimittaisitte tunne vaunulle, eivät jää ”mieron” tielle. Näin lupasivat tehdä. Arskan panin nukkumaan, itse otin evakkopullosta yö tömpsyt tai parit ja painuin Arskan viereen.

Herättyäni manailin; pitikö aamun tulla näin aikaisin olisi vielä nukuttanut, mutta kai se on noustava, kun kello soi.

Parempi oli herätä ja avata ovet ja ikkunat, muutoin olisimme varmaan saaneet kaasu myrkytyksen, tietenkin siinä tapauksessa, että ”vanhaviina” on kaasua.

En alkanut aamukahvin keittoon, kuten tavallisesti, sillä päättelin, katsellessani ympärilleni, ette juontikuntoisia kuitenkaan ole. Karjuin herätyksen ja sanoin meneväni ravintolaan aamiaiselle ja jokaisen on ilmestyttävä sinne puolentunnin sisällä. Eilen iltainen epäilykseni näytti oikealta, ajokuntoista ei meidän porukasta löydy, ellei Jokke, joka on jossakin ei muuten ollut kotiutuneiden joukossa.

Maansa myyneiden, rapulainen joukko istui tunnin kuluttua aamiais- pöydässä ilman aamiaista, ei kuulemma ole nälkä.

Asiaani ei tarvinnut esittää, jokainen tiesi, matkamme loppui tähän, ennen puoltapäivää kenelläkään ei ole asiaa rattiin. En malttanut olla kiroilematta ja kovaa ääntäkin tuli käytettyä, sen huomasi siitä, kun viereisistä ja vähän kauempaakin pöydistä kurkittiin meitä kohti.

Melko lähellä kiroilevaa aamiaispöytäämme istui keski- ikäinen siististi pukeutunut mies joka oli jo useamman kerran katsonut meitä kohti, alkoi jo hävettää omasta puolesta. Juuri kun olin päättänyt, että nousen ja menen tuon tuntemattoman miehen luo ja esitän pahoitteluni käytöksemme johdosta ja painelen saman tien pihalle, nousi mies ja suunnisti meitä kohti. Tunsin, kuin salama olisi iskenyt, nytkö tulee lopullinen häpeä, kun tuo mies alkaa paasata kaikkien kuullen meidän käytöksestä. Mitään ei ollut tehtävissä, mies aloitti:

- Anteeksi, kun tunkeudun häiritsemään teitä kesken aamu toimien, mutta en voinut olla kuulematta teidän pientä ongelmaanne. Ymmärsinkö oikein, olette menossa Vaasaan ja teiltä puuttuu autonkuljettaja, vai?

- Meidänhän tässä pitää anteeksi pyytää häiriötä, änkytin vastaukseksi. Olette kuulleet oikein, meidän illanvietto karkasi käsistä ja kuskia meistä ei taida löytyä, kuten näette. Meidän olisi oltava siellä kymmeneen mennessä, ja se on mahdottomuus.

- Voisinko tehdä ehdotuksen, jos se ei ole tunkeilevaa? Olen turistibussin kuljettaja, ryhmä on täällä viikonlopun ja minulla olisi aikaa päästää teidät ikävästä tilanteesta viemällä teidät Vaasaan.

- Että linja-autolla, ihmettelin ja olin varmaan sen näköinen.

- Minä kyllä tarkoitin, kuten olin ymmärtävinäni, että teillä on oma kulkuneuvo, jonka veisin sinne rannikolle ja tulisin linja- autoissa takaisin tänne, jos sopii, en mitenkään tyrkytä?

Aloin vähän kerrassaan tajuta, ”Laupias Samarialainenhan se siinä”.

- Mitä tuollainen palvelus tulisi maksamaan, tiedustelin, peläten tarjouksen tyssäävän siihen?

- No jos paluulippu linja-autossa kävisi, olen joutavana koko päivän, kuluisi aika mukavammin?

-- Mukavasta ajankulusta tämän porukan kanssa en tiedä, mutta meille käy.

-- Ja lähtö olisi heti, sanoin; ainoa mutta, yksi on joukosta poissa.

- Ei huolta, tunnen talontavat, jos on talossa löytyy. Mikä se nimi oli? Siis Jouko, on muuten minun kaima. Pitihän sattua, minä lähden asialle. Puolentunninpäästä ollaan lähdössä, sanoi mies mennessään.

- Kaikki paikalla, kysyi kuljettajaksi lupautunut mies, istui automme ratin takana lähtövalmiina, muuten tuolta tuovat miestä, onko teidän?

- Ei ole meidän mies, isolla eikä pienellä ämmällä. Vaan tuo on meidän retale, siis yksi meistä, sanoin.

Jouko, siis meidän ”jokke” näytti kunnoltaan siltä, että kieltäydyin ottamasta kyytiin autoon.

- Laitetaan vaunun lattialle peti ja mies siihen. Kuljettaja ei tiedä montako meitä yhteensä on, jos meidät pysäytetään, minä otan vastuun ja selitän, muut ovat oikeasti nukkuvinaan eivätkä tiedä missä ovat.

- Matka kohti Vaasaa alkoi ja kaikki takapenkillä olivat ”oikeesti” unessa, minä istuin apumiehen paikalla, sanoin kuljettajalle.

- Panen tuon navigointi laitteen päälle ettei eksyttäisi, kun meillä on kiireen lainen aikataulu.

- Ei me eksytä jos minä saan ”navigoida” sanoi kuljettaja. Olen näitä teitä pyöritellyt työkseni jo yli kolmekymmentä vuotta, tutuksi ovat tulleet. Joensuussakin olen käynyt lähemmäs sata kertaa, monet laivaturistit olen sieltä hakenut ja poiskin olen vienyt.

- Kuten aamulla sanoin, ei taida meidän seura mieltä ylentävää olla.

- Kaikkeen tottuu ja tässä ammatissa varsinkin, ei aina ihmiset ole pirteimmillään, sanoi Jorma ja katseli sisäpeiliin. Parituntia ajeltu, voitaisko pitää pieni kahvitauko seuraavalla huoltiksella, näyttää tuo kaimakin tuolla perävaunussa kaipaavan jaloittelua.

Aivan kuin herätyskello olisi soinut, kaikki hieroivat silmiään samalla, kun auto pysähtyi kahvipaikan eteen.

- Kaikki kuselle ja kahville, minä apukuskina tilaan viisi kahvia ja makkara voileivät valmiiksi ei mene aikaa jonottamiseen.

Puhe tuulella ei tuntunut vielä olevan kukaan, ei meidän Joukokaan, vaikka kuljettajamme, ”uusi Jouko ” yritti kysellä kaimaltaan yön menestystä.

Nopeasti selvittiin matkaan ja kaikki autoon, ei ”Jokkekaan” tarvinnut mennä perävaunuun. Kahvi teki ihmeitä, autossa alkoi kuulua puhetta, jopa jokunen vitsikin. Tärkein asia, missä meidän nuorimmainen Jouko oli yönsä viettänyt selvisi sekin, vaikka parempi, kun ei olisi selvinnyt. Jouko kertoi, kuinka häntä oli viety, kuin pässiä narussa. Ne ”baarikärpäset” olivat ottaneet ”Joken” täysihoitoon, niillä oli ollut oma huone varattu, jossa loppuyö oli mennyt mukavasti neljästään. Syntyi autossa hiljaisuus, mitäpähän tähän oli lisättävää, muuta kuin oltiin helvetin kateellisia.

Hiukan kateutta helpotti, kun Jorma tiedusteli, on kait ne pääsyliput sinne ”kesäpäiville” ostettu, minulla ei ole enää kolikon kolikkoa, kaikki rahat meni. - - Lysti maksaa, tuumittiin yksimielisesti ja oltiin tosi vahingoniloisia.

Loppujen lopuksi, matka meni mukavasti, päästiin Vaasaan ajoissa, ehdittiin rientoihin mukaan. Ennen kaikkea jäi mieleen, kuinka kulkeminen ammattimiehen ohjastamana on turvallisen tuntuista, ei yllätyksiä liikenteessä.

Kovasti pyydeltiin, josko kuljettajamme jäisi kesäpäiville ja veisi huomenna meidät takaisin, olisi haluttu lisää turvallista matkantekoa, mutta hänellä omat menonsa. Korvauksessa ei tingitty, maksettiin tyytyväisyyden mukaan.

Kesäpäivät, no, ne meni niin kuin ovat aina ennenkin menneet vuodesta vuoteen, tuttuja tavataan kuulumiset vaihdetaan, vanhoille jo moneen kertaan nauretuille vitseille naurettiin ja kotimatkaa odotettiin.

- Ajaako se itse Teuvo, vaan onko jo toisten vuoro, kyseltiin sunnuntaina kotimatkan alkaessa. Ja mistä kautta mennään, pysytäänkö alkuperäisessä suunnitelmassa, että katsotaan Suomea useammasta suunnasta ja mennään eritietä, kuin tultiin?

- Jokke varmaan haluaa nähdä niitä tulomatkan ”baarikärpäsiä” ja ottaa ”revanssin”, vai?

- Ei helvetissä, en halua kuulla mitä olen tehnyt, niitähän oli kolme, nauravat minun kyvyilleni. Eikä sitä paitsi ole rahaakaan, olen varmaan jäänyt velkaa, joudun vielä luonnossa maksamaan, saatte tullaa auttamaan.

- Eiköhän se ole parempi, että saat olla yksin tulevien ”pikku Joukojen” isänä. Jos me sekaannutaan juttuun kuka kumma se selvittää ketkä ovat isiä, ketkä ei, kuka on ”tuhkamua”, kaikille ei riitä niitä lapsia kuitenkaan, joten pidä ”Jokke” hyvänäsi, kummiksi tullaan, totesi enemmistö.

Siispä paluu reitiksi valittiin poikki Suomen kulkeva, eteläinen hieman pidempi reitti.

Paluumatkan yö vietettiin järvenrannalla, paistettiin viimeiset makkarat, kaksi olutta oli maksimi jokaisella. Siinä autoradion soidessa kertasimme retken antia ja totesimme; tuli lapsen lapsille kertomista ja itselle tyytyväinen mieli, ”tulipahan tehtyä!”

Taisto Väyrynen

 

 

Toukosiunaus 5                                                                                                                   

Aito tilaisuus

Kerran mentiin pitämään toukosiunausta paikkaan, jossa kaikki oli sovittu niin kuin tapana oli ollut. Tällä kertaa sopimisen järjestelyistä talonväen kanssa oli hoitanut paikallinen yhdistys, joka sekin oli melko tavallista.

Siis kaikki kunnossa.

Paikka löytyi, niin kuin navigaattori antoi ymmärtää, mutta mikään muu ei tukenut sitä, että oltaisiin oikeassa paikassa. Pihamaalla temmelsi joukko lapsia, no sehän ei sinällään ole, kuin hyvä asia. Me piirin edustajat olimme kerrankin etuajassa ja oletimme järjestelyjen hoituvan kuten on sovittu.

Menimme sisälle, jossa nuori äiti teki kotiaskareita pieni lapsi sylissään ja pari lasta pyöri helmoissa katsellen meitä ihmeissään.

Tiedusteluun ovatko kaikki, nuokin ulkona olevat teidän omia lapsia, oli vastaus myöntävä. Tiedusteluun, missähän isäntä mahtaa olla, vastasi emäntä,

- Tuollahan se takamailla kylvämässä viljaa, sanoi tulevansa hyvissä ajoin.

- Miten se, kun minulla ei ole mitään tarjottavaa…., en ole ehtinyt…, näitten lasten kanssa…, kyllä minä kahvin….?

- Emäntä ottaa nyt aivan rauhallisesti, ei teidän tarvitsekaan mitään ”hyysätä” jos sen kahvin keitätte, muun me järjestämme.

Siirryttiin ulos valmistelemaan siunauspöytää, joka meillä oli kaiken varalta mukana kaikkine tykötarpeineen se pystytettiin aina jos paikanpäällä ei ollut sopivaa, niin kuin nyt ei ollut.

Ulos oli jo tullut muutama naapuri tilaisuutta varten ja heiltä tiedusteltiin kuinka kaukaa he ovat tulleet ja voisivatko neuvoa, mistä voisimme saada kahvitarpeita?

- Me ollaan Eetun kanssa tuosta talosta, tuosta punaisesta, sanoi Mari ja Iita on tuosta toisesta, me jo tämän Iitan kanssa varalta paistettiin eilen pullaa, jotta varmasti riittää, käypä Eetu hakemassa, tuo koko kori, ala mennä.

- Asiat on pantu järjestymään, sanoi puheenjohtaja, joka oli kovasti huojentunut, tilaisuus voisi alkaa. Kuin kiusalla, yhdestä asiasta selvitty, niin on toinen. Siinä kiireessä ei oltu huomattu, ei ole papin pappia. Alkoi tulla epäilys, ollaanko me vikapaikassa, missä on oikea paikka, onko papit oikeassa ja me väärässä paikassa.

Vaikka hieman myöhässä, tulivat papit ja valittelivat viivästymistään, olivat ajelleet vika tielle.

Tilaisuus alkoi, laulettiin virsi, suvivirsi. Samalla hetkellä, kun virsi loppui, ajoi punainen traktori pihaan, isäntä, niinpä tietysti, hänhän oli luvannut tulla ajoissa ja tuli. Juuri virren jälkeen oli ohjelmassa talon esittely jonka isäntä teki traktorinpukilla istuen, juontajan pyynnöstä, saataisiin hyviä, luontevia valokuvia piirin ”Joulutervehdys” lehteen.

Se lapsilauma joka meidän tulosta lähtien pyöri siinä pihamaalla ollen joka paikassa pienenä kiusana, yllätti koko väen. Pappi puheensa, jota myös lapset hieman häiritsivät, lopuksi sanoi, olisiko lapsilla yhteistä laulua jonka he voisivat esittää meille? Tässä vaiheessa juontajan, teki mieli vetää ohjelma poikki, ”Jätkän humppa” oli se laulu jonka uskoin seuraavaksi kuulevani, kun arvioin sitä villiä lapsilaumaa.

Ilman esittelyjä, alkoi laulu, joka sopi kesään ja tilaisuuteen, kuin nenäliina silmäkulmaan monelle paikalla olijalle. ”Suojelusenkeli”.

Yhteinen kahvihetki siinä pihamaalla rupattelun ja lasten riemun sekoituksena päätti tilaisuuden, joka yksinkertaisuudessaan luontevana toukosiunaus tilaisuutena on jäänyt mieleen. Aitona tilaisuutena.

Talon emäntä palasi pirttiin ja isäntä lähti ”peräpellolle”.

Ja me piiriläiset, uuteen ”piiriin”.

Taisto

Toukosiunaus 4

Perinteisesti oli tapana järjestää samalla suunnalla kahdet siunaukset samana päivänä, näin vältettiin turhaa ajoa.

Sinä päivänä oli matkaa ensimmäiseen siunauspaikkaan jo sata kilometriä ja toiseen vielä enemmän.

Ensimmäisen tilaisuuden lopuksi tilaisuuden väki kävi kahvipöytään ja tyytyväinen puheensorina kuului kaikkialta. Samaan pöytään oli osunut piirin puheenjohtajan ja toiminnanjohtajan lisäksi, tutut ortodoksipappi ja -kanttori. Ortodoksisia seurakuntia on harvassa, joten samat kirkon edustajat ajelevat pitkiä matkoja käydessään maakunnan tilaisuuksissa toimittamassa virkaansa.

Siinä kahvia juodessa lähti seurakunnan edustajien kanssa puheeksi, milloinka se seuraava tilaisuus on.

Isä Mikko arveli. – Tässä ehtisi käydä syömässä, kun kiirettä pitää, on nääs tuttu se oikotie. Ollaan ennen teitä perillä, jos te ajatte sieltä päätien kautta.

– Sehän nähdään, sanoin minä, – olen rattivuorossa ja toiminnanjohtajat ovat myös paljon tien päällä, joten tietuntemusta on.

– Kumpi pari voittaa, saa syödä toisen parin kahvileivät seuraavassa kahvipaikassa, sanoi meidän puheenjohtaja.

– Kiinni veti, sanoi Mikko.

Meillä oli navigaattori ja papeilla reitin tuntemus. Kumpi parempi se nähtäisiin.

– Kilpailuhenki mielen ”taka-alalla” ajelimme joutuisasti se viisikymmentä kilometriä. Tultiin pihapiiriin, jossa oli ihmeteltävän paljon väkeä.

Kättelykierros vei aikaa, ja olisi pitänyt jo aloittaa se varsinainen toimitus, mutta papit, missä olivat kirkonmiehet?

Toukosiunaukseen kokoontunut väki on elämää nähnyttä, eivätkä hätäile suotta, mutta pappien kunnioitus ja esikuvallisuus alkoi huolestuttaa. Sen näki monilta kasvoilta.

Voiton tuoma ”pirullinen” hyvänolon tunne, joka oli vallannut mielen, alkoi pikkuhiljaa vaihtua harmilliseen hätäilyn tunteeseen. Alkoi olla kulunut se kuuluisa ”akateeminen” vartti, joten päätettiin aloittaa päivän toinen toukosiunaustilaisuus.

Piirin toiminnanjohtajana aloitin tilaisuuden tervetulotoivotuksin ja kertomalla, aikaa kuluttaen päivän edellisestä tilaisuudesta. Samalla katseeni oli suunnattu tielle, josta pappismiehien pitäisi tulla. Aivan kuin olisi suunniteltu, sillä hetkellä, kun kerroin mitenkä papeilla on monta tehtävää matkanvarrella ja ne vievät aikaa, mutta he tulevat kun ovat sen luvanneet, alkoi tien päässä näkyä pölypilvi. Vauhdikkaasti pölypilven saattamana pappi ja suntio kaarsivat pihaan.

Tilaisuus meni oikein hyvin, ellei oteta lukuun, että pappien kättely jäi väliin. Ehkä joku saattoi huomata luterilaisen kirkonmiehen puheessa pientä ironiaa hänen puhuessaan, kuinka itse kukin kulkee omia teitään luullen olevansa oikealla tiellä ja unohtaa, kuka kuitenkin meitä ohjaa oikeaa tietä oikeaan aikaan ja paikkaan.

Tilaisuuden mentyä huokaisimme, kaikki meni hyvin, mutta pahin oli vielä edessä.

Kahvipöydässä, joka oli sitten viimeisen päälle herkuilla katettu ja emännät kaatelivat kahvia ja muistuttivat ”laittakaa sekaan”. Kuulin, kuinka ortodoksipappi ja -kanttori useamman kerran selittivät emännille, kuinka olivat syöneet itsensä kylläiseksi, eivätkä pysty ottamaan kahvileipää vaikka haluaisivat. Toisaalta, me piirin edustajat olimme ”ähkyssä” kahvin jälkeen, siitä kilpa-ajon hävinneet pitivät huolen niillä tupla-annoksilla.

Aina ei voi voittaa, olipa kenen johdatuksessa tahansa, mutta yrittänyttä ”laitetaan”.

Taisto

                                                                                                                                    

Toukosiunaus 3

Tekevälle sattuu, tekemättömälle…

Sattumisella ja sattumisella on vissi ero. Silloin, kun sattuu asia jota osaa aavistellen odottaa, se kiukuttaa, kun sattuu asia jota ei voi aavistaa, eikä odottaa, se yllättää ja harmittaa.

Oli kyseessä ensimmäinen, niistä päivän kahdesta toukosiunaustilaisuudesta, joita Eläkeliitonpiiri jonkun paikallisyhdistyksen kanssa yhdessä järjestävät.

Keli oli mukavan poutainen, ajeltiin piirin puheenjohtajan kanssa, toiminnanjohtajan toimiessa ”sompamiehenä,” leppoisasti, ei kiire minnekään.

Saavuttiin osoitteeseen, tietenkin ”navigointikoneen” opastamana.

Siisti piha, liiankin siisti, ei yhtään ihmistä paikalla vaikka kello oli jo viittätoista vaille. Lipputanko, ei lippua niin kuin normaalisti olisi odottanut olevan, ihmetytti. Me ajettiin pihaan, minä parkkeerasin auton, oli hyvästi tilaa.

Mentiin taloon, jossa talonväki ihmetteli tuntemattomia tulijoita. Asiamme esitettyämme ja vahvistukseksi ohjelma lehtisestä osoitetta näytettyä selvisi isännän sanomana, ”teillä on tuossa osoitteessa yhden kirjaimen virhe.”

Uusi osoite navigaattoriin ja ikävä totuus, olemme kolmekymmentä kilometriä vikapaikassa, eikä aikaa yhtään.

Sitten mentiin, sanoisinko vauhdikkaasti.

Näin, tai oikeammin kuulin, tai en kuullut, erikoinen luonnonilmiö, tavallisesti aina äänessä ollut puheenjohtaja ei lausunut yhtään kommenttia koko matkan aikana.

Meitä oltiin jo vastassa siinä taloon menevän pikkutien risteyksessä ja väki odotti meitä myöhästelijöitä juhlapaikalla. Tilaisuus päästiin alkamaan vain hieman myöhässä.

Silloinen EL:n piirin kunniapuheenjohtaja pappismies, pääsi puheessaan vitsailemaan ”kenen johdatuksessa” kukin kulloinkin meistä vaeltaa.

En sanonut mitään, mutta joku varjeli ja viitoitti tien, oltiin varmaankin yksimielisiä siitä asiasta

Oli kulunut puolivuotta, kun oltiin menossa johonkin kokoukseen, keli huononlainen, ajeltiin varovasti ja turvallisesti, puheenjohtaja paljasti salaisuuden joka oli vaivannut minua koko kesän.

--Nyt ajovauhti on oikein hyvä, kyllä minua pelotti silloin keväällä, kun oli kiire sinne toukosiunauspaikkaan, en uskaltanut sanoa mitään, mittari näytti satakuusikymmentä siellä mutkaisella tiellä.

Taisto toiminnanjohtaja

 

Toukosiunaus 2

Ilmoja on pitänyt: Tämä oli sanonta, jolla aloitettiin, ainakin joka toinen toukosiunaustilaisuus. Niin myös tämä nyt kerrottu Eläkeliiton Joensuun yhdistyksen tilaisuus 14.5.2014. Paikka oli Iiksenniitty Joensuun kaupungin kupeessa.

Matkalla muisteltiin.

--Muistatko, kysyi toiminnanjohtaja puheenjohtajalta, viime kevään säitä, keväät ei ole ”veljiä keskenään”?

--Silloin oli mahdottoman aurinkoiset ilmat, vastasi puheenjohtaja kysymykseen, meinasi naamapalaa, kun oltiin ulkona paljon. Nämähän jos mitkä, ovat ulkotilaisuuksia, pellon laita olisi oikeapaikka.

Kurvattiin talonpihaan jonka arveltiin osoitteen mukaan olevan tämänpäiväinen toukosiunauksen pitopaikka. Ja olihan se oikeapaikka. lippu ”liehui” tangossa, pöydät, kahvin juontia varten oli varattu keskelle pihaa, kaikki niin kuin isäntäväen kanssa oli sovittu.

--Tulitte, me jo epäiltiin, että jää pitämättä koko tilaisuus, sanoi meitä vastaan tullut talonisäntä. Viisi astetta pakkasta näyttää mittari tuossa ovenpielessä. Tämän pakkasen kyllä kestää, mutta tämä tuuli kaksikymmentä metriä sekunnissa, ainakin, tuumittiin ja leviteltiin ”rekvisiittaa” pöydälle, tai kivikasalta se enemmänkin näytti, kun kivet oli tavaroiden painona. Järjestön viiri oli ensimmäinen jonka tuuli vei suurimpaan rapakkoon, olipahan uskottavasti maahengen näköinen.

Molempien kirkkokuntien papit ja yhdistyksen lauluryhmä tulivat ja ei muita. Papit totesivat, ettei tilaisuus ulkona tuulessa onnistu: saarnat menevät ”taivaantuuliin”. Niinpä tilaisuus pöytineen siirrettiin viereiseen latoon, joka oli vielä näin keväällä tyhjä.

Toiminnanjohtaja juonsi tilaisuuden ja aikoi aloittaa sanonnalla ”kevät keikkuen tulevi”, ei aloittanut, vitsit olivat vähissä.

On tapana, että eri järjestöjen edustajat saavat käyttää puheenvuoron tuodakseen oman tervehdyksen tilaisuuteen. Nyt ei paikalla näkynyt, kuin kirkkojen edustajat. Heistä ensin toi ev.lut. kirkon tervehdyksen paikalla oleva paikallisen seurakunnanpappi.

Niin kuin luonnonvoimien järjestämä kiusa ei olisi riittänyt, teki juontaja vielä kunnon mokan. Vaikka tilaisuutta varten oli tehty ohjelma, joka oli jaettu jokaiselle paikalla olijalle, meni juontaja mikrofonin luo ja kuulutti:

Arvoisa yleisö seuraavana käyttää puheenvuoron Iiro Viinanen.

Mitään ei tapahtunut, ”Iiro” ei liikahtanutkaan, tuntui, kuin kukaan ei hengittäisikään, kaikki oli pysähtynyt, vain tuuli ulvoi nurkissa, olin ymmällä. ------ Minuutin hiljaisuuden rikkoi -- En ole ministeriainesta, mutta voinhan minä puhua jos sopii.

Tervehdyksen esitti, Ort. srk:n pappi Kirkkoherra Isä Iivo Suvanto, että se siitä.

Kaksi sinällään harvinaista samantyylistä etunimeä oli juontajan päässä sekoittunut, olihan Iiro parhaillaan istuvan Suomen hallituksen rahaministeri ja Iivon kanssa oli viikko kierretty samoilla toukosiunauksilla.

Toukosiunaus vietiin läpi ”pikana”, tuntui kuin pakolliset virretkin veisattiin nopeammalla tahdilla.

Yksi hyväpuoli oli ettei tilaisuuteen tullut enempi väkeä, mahduttiin kahville taloon sisälle, jonne talon emäntä meidät kutsui. Kyllä se kahvi ja lämminpulla maistoi ”siunatulta”.

Aivan selkäpiitä karmi, kun lähtiessä ajoimme ulkona tyhjien pöytien ohi, entä jos kahvi olisi tarjottu ulkona, no olisihan se meiltä käynyt, mutta laitetaanpas äkkinäiset.

”Kevät keikkuen tulevi” Taisto ( Juontaja )

 

Omasaari - Viisitoista kesää

Kesähaaveet

Helluntai oli sinä vuonna harvinaisen lämmin. Suunnitelmat oli luotu myös silmälläpitäen, että kesästä tulisi aurinkoinen ja vähäsateinen, mieluummin sateeton. Tietenkin nämä toiveet olivat keskenkasvuisten pikku-poikien, ei maanviljelijöiden, joiden piti saada kasvu maasta ja sehän ei onnistu ilman sateita.

Meitä poika-viikareita oli melkoinen sakki, jotka kulkivat koulusta samaa matkaa ja samalla suunnittelivat asioita, kuten tulevaa kesää ja kesälomaa...

Koko tarina: 

 

Toukosiunaus 2010

Yleensä toukosiunauksessa läsnäolijat ovat järjestävän yhdistyksen; puheenjohtaja, emännät ja ohjelmaryhmä, varsinaisen yleisön lisäksi.

Puheenjohtaja esittää yhdistyksen tervehdyksen, emännät tarjoilevat juhlaväelle kahvit nisunkera ja ohjelmaryhmä esittää ohjelmaa ja avustaa papistoa salmien luvussa, jyvien siunauksessa ja virsienveisuussa.

Niin oli suunniteltu Joensuun yhdistyksen toukosiunaus tapahtuvaksi Kukkolan kodalla. Asiat olivat suunniteltu, kaikki oli valmista, henkilöt eri tehtäviin sovittu. Päivä, kellon aika, paikka, ohjelma, esittäjät, kuten yhdistyksen tervehdys, sen esittää ”istuva puheenjohtaja”.

Minä satuin olemaan silloin, varapuheenjohtaja ja paikkailin tehtävissä jos ja kun pj. oli estynyt.

Sillä viikolla kuuntelin sää ennustuksia tavallista tarkemmin, olihan aika juuri sopivaa touon kylvöaikaa, joten olin tyytyväinen, kun minun ei tarvinnut olla toukosiunauksessa.

Minulla oli harrastuksena viljanviljely ja ilmat olivat mitä parhaimmat juuri silloin joten olin ollut jo muutaman päivän maapaikallani jonne matkaa oli kahdeksankymmentä kilometriä suuntaansa.

Sinä toukokuisena aamuna heräsin aikaisin, katsoin ulos, päivä mitä parhain, nyt ei jouda lonkkaa vetämään, aamukahvit ja pellolle. Tosinätti päivä ajattelin täyttäessäni kylvökonetta, tulee pitkäpäivä ja paljon valmista.

Juuri kun sain kylvökoneen säiliön täyteen, soi puhelin.

--Erkki täällä, kuule kävisitkö sinä siellä toukosiunaus tilaisuudessa, se yhdistyksen puhe, kun minä olen kahdeksankymmenenkilometrin päässä metsäpalstalla istuttamassa kuusen taimia, enkä kehtaisi lähteä ajamaan Joensuuhun, on kaunis työ-ilmakin.

--Mitäpä tuossa, pitäähän se kaveria auttaa, minä käyn. Vilkaisu kelloon, parituntia aikaa, traktori seis, naamanpesu, vaatteiden vaihto ja auto Joensuuta kohti.

Puoli kilometriä ajettuani katse vasemmalle hakkuuaukealle, siinähän se Erkki, parikymmentä metriä tiestä, ei kääntänyt päätäänkään, oli työn touhussa.

Erkki istutti taimia maalle, jonka hän oli äskettäin perinyt sukulaiseltaan ”vääränkoivun” kautta, eikä meillä ollut koskaan lähtenyt puheeksi missä se palsta on ja missä minun maat ovat. Ollaan rajanaapureita, senhän minä tiesin, Erkki tuskin oli tätä ennen käynyt koko palstallaan.

Se puhe, se tuli mieleen ajellessa, --jaa se etten pysähtynyt naapurilta kysymään olisiko hänellä valmis puhe. Siinä matka meni mukavasti puhetta miettiessä, enkä myöhästynyt tilaisuudestakaan. Ihmettelivät, kun en jäänyt emäntien kahvillekaan vaan kiirehdin Joensuusta poispäin. Ajellessani mietin puoli huvittuneena, mahdankohan saada ”sädekehän” päähäni tästä reissusta. Puolikilometriä ennen omaa pihapiiriäni käänsin päätäni oikealle, siinähän Erkki kolmenkymmenen metrin päässä, istutuspuuhissa ei kääntänyt päätään, kun ajoin ohi, miksikäs olisi.

Syötyäni, haalarit päälle ja traktori käyntiin, mutta nyt olin viisaampi, en ottanut puhelinta mukaani.

Koskaan en ottanut Erkin kanssa puheeksi, ”tuli käytyä toukosiunauksessa”..

Taisto 30.05.2010

 

Joukkohysteria

Olen pohtinut, mikä on se voima, joka saa ihmiset pyrkimään päämäärään ennen muita.

Asumme ”itärajalla”, rajan toisella puolen, suuri ja mahtava Venäjä, toisella pieni ja ”piskuinen” Suomi sanos Vanhala vai oliko se Rahikainen.

Olemme saaneet nauttia suuren-naapurin suosiosta ja käydä sen tankeilla, ei sota vaan, polttoaine tankeilla.

Myös minäkin, tosin vuosia kuunnelleena, tuosta ”halpuutuksen” ihmemaasta, innostuin opettelemaan tuon, taikasanan, ”tankkaamaan”.

Eräänä kesäisenä päivänä, kokka, ei kun nokka, tai nokat, auton ja oma, kohti tuota öljyvaltiota. Vastaan ajeli naapurinkilvillä varustettuja autoja, eivätköhän nämä tienneet, että heidän puolella se halpa ”bensa” on. Jo Joensuusta saakka meitä ajeli muutama auto jonontapaisessa verkkaisella vauhdilla kohti etelää. Ensimmäinen ihmetys oli kun tienviitta näytti Niirala, siis raja-asema, silloin, samassa letkassa ajaneet autot katosivat, kuin...

Loppumatkan ajelin yksin, jos ei oteta lukuun niitä ohi pärähtäviä autoja. Ajattelin, kiire, niin myös ajattelin ensimmäisessä tullipisteessä Suomen tullissa, jossa kanssavaeltajat juoksivat ohi tullen mennen.

Sitten alkoi varsinainen näytelmä, näytelmä jossa ei tiennyt missä kohtaa taputtaa. Venäjä on vanha ”kulttuurivaltio”, siellä on opittu, ettei maailmaa juoksemalla rakenneta, Suomessa ei.

Oltiin tullijonossa, monessa jonossa, autoja joka puolella, hyppiviä autoja, ”heinäsirkka-autoja”. Joka autossa istui kuljettaja, no sehän nyt ei ole erikoista, vaan se, kun auto seisoi paikallaan ja kuljettaja puristi rattia kaksinkäsin rystyset valkoisina. Vuorotellen nämä autot hyppäsivät pituutensa veran eteenpäin.

Vihdoin oli hypitty ”stop” merkille saakka, oli aika nousta autosta, sen moninaisen paperinipun kanssa ja JUOSTA luukulle. Niin kuin siinä olisi ollut kiire, oli tunninjono jo ennestään.

Tunninpäästä, kun hyvin kävi ja ”luoja soi” pääsin luukulle ja takana oli se ”tunnin” jono.

Sanotaan Suomalainen ei ”puhu eikä pukahda” , mutta se jono ”pukahti”, Satuin olemaan ensikertalainen, luukulla ja virkailija tutustui, niin kuin asiaan kuuluu, papereihini, katsoi papereita, katsoi kaljua, oliko tekoparta, arpi vasemmassa pakarassa jne... Mutta se jono,

eduskunnan kyselytunti jää kirkkaasti toiseksi siinä mielipiteen ilmaisussa, tollo-, juntti- turvenuija. Entäs jos en olisi kotona ”kylmäharjoitellut” parikuukautta, tehnyt papereita ”netistä” ja lahjonut mukaani neuvojaksi parasta kaveriani, asiantuntijaa, olisin romahtanut.

Nyt en ihmettele, kun joku sanoo kokeilleensa ”tankkaamassa” käyntiä ja toteaa, ettei se hänelle sovi. Minun ei tarvitse sentään muuta kuin läpäistä ”kuupperintesti”, jotta pärjäisin juoksukilpailussa.

Jos luulit, että tämä oli tässä, olet valitettavasti väärässä, tässä oli vain puolet menomatkasta. Takaisinkin pitää tulla, eikä se ole sen helpompi, on vielä lisänä ne ”tuomiset”.

Sitten, kun juoksukilpailut Suomalaisten kanssa oli pidetty, äksyilty keskenämme ja näytetty nyrpeää naamaa viattomille virkailijoille, olimme kotimaassa,

Ajelen leppoisasti toisten kanssa jonossa, mietin mitä jäi siinä kiireessä tekemättä?

Päiväkahvit, nehän ne. Sopivasti kohdalla liikenneympyrä, sellainen josta kiireinen aja suoraan ja kiroaa, kiireetön kiertää kerran jopa toisenkin ja kiittää. Ei kysymys ollut liikenne- eikä muustakaan ympyrästä, vaan ”Essonbaarista” , joka sattuu olemaan ympyrän kohdalla, ei kun sinne.

Laitetaanko kahvileipää; ”baarimikko” kysyy? Ei leipää vaan ”lettu” hillolla, yrittää ”matkamies” olla vitsikäs. Pannaan lettu, sanoo ”mikko” ja se olisi 4.80 kiitos.

Siinä päivän antia kahvin kanssa kelaten, kuulen viereisen pöydän keskustelut:

Pitäisiköhän juoda toiset kupposet kahvia, ei ole iltapäivällä mitään tekemistä, pitäisi jossakin aikaa kuluttaa, kotona eukko kuitenkin patistaa jotakin tekemään.
Katson; siinä samat miehet jotka voittivat minut aamupäivällä juoksukilpailussa tullijonossa ja ”kuiskailivat” kuuluvasti, uudesta hidastelijasta heidän jonossaan.

Hysteriasta – mielenrauhaan.

”Tankkaamassa” Taisto Väyrynen

 

Minun ajokortti 

Elokuun alkupuolenpäivänä , paperikädessä, niin kuin potilas kuunaan, astelin uljaan Tikkamäensairaalan ovista sisälle ja luukulle. Siitä, neuvonnasta ohje ”käyt toisella

luukulla ja sitten sinistä kaistaa”. Työtä käskettyä, paperikädessä, kuinkas muuten.

Sinisentien päässä ovi, josta sisään, ”paperi kädessä”. Terveydenhoitaja, ”naispuolinen” otti vastaan, puhui ymmärrettävästä, joka sinällään harvinaista, tuntui välillä, kuin puhuisi lapselle.

Sitten alettiin askartelemaan, palikoita laitettiin oikeaan järjestykseen, ”kuka lienee sotkenut”. Piirrettiin kuvia, ”ei tuhmia” ja tämä terveyshenkilö kyseli asioita, jotka hän saman tien unohti ja kysyi minulta mitä hän oli sanonut.

Se paperikädessä, niin tietenkin, mihin olisin sen laittanut. Tämä terveydenvaalija huomasi paperin, annatteko sen paperin, katsotaan, annoinhan minä, eihän siinä salattavaa, joutavanpäiväisiä kysymyksiä.

Voitte mennä käytävään odottamaan, teitä kutsutaan, tietenkin kutsutaan, mihinkä minä ilman kutsua olisin osannut mennä, vai luuliko tuo terveyden asiantuntija , että minä oma-aloitteisesti...

Aikani istuttuani, tosin kävin kanttiinissa kahvilla, huomaamatta tietenkin, sitä sinistä viivaa pitkin, kuulin tutun nimen, sitä mielessäni pyörittelin ja ymmärsin minähän se.

Nuorimies, valkoinen takki, teki minuun vaikutuksen, jääköön sanomatta minkälaisen.

Koputteli, käänteli, väänteli ja kävelytti, niin kuin ei olisi ennen nähnyt vanhan-miehen kävelevän, minäkin olen... Kyseli, kuulenko minä, näenkö minä,. Siinä vaiheessa aloin epäillä kumpi meistä on hoidon tarpeessa, minä vai tuo ”terveyskuru”.

Niin kuin minun itsetuntoa ei olisi jo tarpeeksi koeteltu, kaivoi ”hoitoilija” paperin ja lyijykynän esille, ”veteleppä pappa viivoja numerosta numeroon”.. Ja minä vetelin, välillä katsoin vieläkö on vetämättömiä numeroita ja olin tyytyväinen suoritukseeni, kunnes viimeinen naula minun arkkuuni lyötiin. Sitä kynää ei olisi saanut nostaa välillä paperilta, sanoi tämä ”terveysintoilija”. Suorituksenne hylätään ja AJOKORTTINNE OTETAAN POIS.

Tuntemattoman sotilaan rintamakohtauksissakaan en olisi järkyttynyt niin pahoin, kuin ”laastarikallen” lausunnosta.

Minulle, joka kuusikymmentä vuotta olen istunut ja autonratissa, minunko pitäisi opetella kävelemään, ”ei tuu mittään”, sano Rokan Antti.

Kaikki painokelvottomat sanat mielessäni lausuttuani ja ilman sinistä viivaa ulos marssittuani autonrenkaita vihapäissäni potkittuani autonrattiin istumaan ja paanalle.

Ajokortti, miehuuden ”sympooli” tärkein asia jota mieheltä ei saa viedä, ajattelin.

Kylmä totuus, ajokortin hankinta oli edessä. Hattu kädessä auto-kouluun, joka sinällään on jo nöyryyttävää. Ennen kaikkea , huomata kuinka huonosti sitä on ennen ajanut ne monet vuodet ja monet kilometrit. Et ole Kimi Räikkönen, eikä nyt olla Ferrarin ratissa, sanoi vieressä pelkäävä ajo-opettaja. Ja ne jalankulkijatkin, jotka normaalisti pelotellaan henkihieveriin, nekin piti päästää menemään, tosin tämän tein pitkin hampain.

Inssiajo: Kaksi on miehellä kovaa paikkaa. Tyttären käden pyytäminen ja inssiajo, jos niistä selviää kunnialla, on miesten mies.

Onneksi ajotutkinnan vastaanottaja oli oikea herrasmies, eikä ”paukapää simputtaja, pilkun...”. Myös tämä ”inssi” antoi ymmärtää, kuinka liikenteessä ajotaidon lisäksi

yhteispeli ja toisten huomioiminen on tärkeää, myös niiden jalankulkijoiden.

Nyt minulla on ajokortti enkä aio luovuttaa sitä koskaan pois, olen sen piilottanut niin hyvään piilopaikkaan etten löydä sitä itsekkään, eikä ainakaan mitkään kirjaviisaat ”Naurulookit”

”Matkamies” Taisto Väyrynen

 

Kiire? 2020

Nyt minun pitää joutua, kiire, pitäisi olla, en jouda nyt, olen jo myöhässä, nähdään.

Onko tuttua sinulle edellä kirjoitettu sananparsi, vai pistätkö paremmaksi, ehkä tehostat

lausumaasi, voimasanoilla; minä teen niin.

Ihminen kuuluu ”liikkuvaan kuntaan”, niin kuin eläinkunta ja ihmiskunta ovat, tai eläin-kuntaanhan ihmiset kuuluvat, vai kuuluvatko, no oli niin tai näin, yhteistä on, kiire.

Aatami ja Eeva loikoilivat puunvarjossa, eivät ottaneet aurinkoa, ei ollut tarvis näyttää paahtunutta edustusnaamaa, saivat olla ja nauttia vilvoittavasta varjosta.

Siinä Eedenissä oleillessa Eevan silmiin pisti ”mollukka”, siellä se oli oksassa lehtien suojassa, mutta Eeva, naisena, tarkkasilmäisenä, kuten aina, huomasi sen ja otti, otti kysymättä lupaa keltään, Aatamiltakaan. Maistoi, maistoi toisen kerran, totesi hyvän makuiseksi. Ota, sanoi tuo nainen ja ojensi kätensä, sen käden, jossa tuo hedelmä oli. Mies, se Aatami otti, maistoi, hyvää on, sanoi mies se Aatami.

Siitä alkoi ”kiire”.

Nyt on saatava kehon päälle suojaa, ei tällainen alastomuus vetele, tulee vaikka naapuri käymään, ”sokeri loppu”, tai ”ulosottomies”. Siitä alkoi kiirehtiminen, piti juosta parhaita varjottomia aurinko paikkoja, rusketusta on saatava ja paljon.

Kilpailu, on se hienompimuoto jota käytetään puhuttaessa ”ylpeilystä”. Ihmisillä, ainakin, on tarvis olla parempi, kuin toiset, naapurit. Uskomaton on se määrä asioita joissa voidaan olla parempia, kuin kanssa-sisaret. Kiire, eli nopeus, on laji, joka sopii ihmisille, kuin nyrkki.... Kiire kilpailuja järjestetään erilaisia ja erinimikkeiden alla, on kylä-, pitäjä-, maa-, maanosa- ja kokomaailmankisoja. Kiirehtijöitä, niitä on paljon ja kaikkein kiirein on sillä, joka on ensin perillä, ”maalissa” niin kuin hienosti sanotaan.

Aatami kiirehti ”auringosta aurinkoon” rusketusta saadakseen ja törmäsi muurahaiskekoon, pysähtyi, katsoi ja ihmetteli, miten paljon ja miten kiire niillä otuksilla oli. Ei arvannut Aatami, että kaukana tulevaisuudessa, planeetalla, Maa, on samanlaisia ”kekoja” joita kutsutaan kaupungeiksi, joissa on paljon muurahaisia, ei, kun ihmisiä, Aatamia ja Eevoja joilla on kova kiire, ei minnekään.

Joku päivä pysähdyin ”vaikka en olisi joutanut” pihamaalle katsomaan, mitä ihmeen juovia joku oli piirrellyt taivaankanteen. Juovat taivaankannessa olivat kiirejuovia. Lentokoneet lennättivät tosikiireisiä Amerikasta Aasiaan, heillä oli niin kiire, ettei äänikään pysynyt matkassa, vaan tuli minuutteja perässä. Kiireellä ajateltuna, miten siellä koneessa voi keskustella, kun ääni tulee vasta seuraavalla koneella?

Asia sinänsä, kiire työpaikalla, sehän on mieluisa puheenaihe ollut varmaan niin kauan, kuin työtä toisen palveluksessa on tehty. Minulle ei ole selvinnyt miksi sama työ toiselle tehtynä tuntuu ”kiireeltä”, kun se työnantajan itsensä tekemänä tuntuu korkeintaan ”paljolta”?

Kiireellä olen ihmetellyt, erityisesti yhtä työmaata ja ennen kaikkea sitä, kun se ei valmistu koskaan. Nimittäin ”formula-ajoja”. Formulakilpailuissa nuoret, parhaassa työkunnossa olevat miehet yrittävät ja yrittävät, aivan voimiensa ja taitojensa rajoille, joskus jopa ylikin, eikä vain valmistu, olen tuuminut, pitäisikö itsensä lähteä näyttämään, josko se sitten.

Olen ollut eläkkeellä kohta kolme vuosikymmentä ja ihmetellyt kiireellä, miten sitä työaikana ehti: Ehti tehdä kahta työtä, pitää kesälomat ja harrastaakin jotakin. Eläkkeelle jäätyä tuli ”kiire”, täytyi olla siellä ja täällä, mennä ja tulla, oli kaikenmaailman harrastukset, oli kiire.

Nyt minä, ”orava” hyppäsin pyörästä pois, onko sekään hyvä, miten osaa ilman ”kiirettä”.

Mikä on ”kiire”.

Kiire on olotila, jossa ei ole valmiiksi laadittua pakollista aika-taulua jokaiselle päivälle, jokaiselle minuutille. Silloin, kun elämässä jää aukkoja ihminen alkaa tuntea tarpeettomuutensa, ja hakee tehtäviä, niitähän löytyy, kyllä tekevälle työtä on, sanoi vanha kansa ja taas ollaan ”kiireessä”. Mitä opimme tästä; emme mitään.

Taisto Väyrynen

Jussi

Jussin paikka on nyt tyhjä

Jussin maallinen taival päätyi kirkkomatkalle, näin se piti päättyäkin. Kirkkomatka oli hänelle viikon kohokohta, niin myös tämä viimeinen matka.

Tiedettiin Jussin lähteneen eräästä talosta, jossa hän oli yöpynyt, matkaan kirkolle aamulla neljänaikaan, Matkaa talosta kirkolle oli vajaat kymmenen kilometriä se oli vanhalle miehelle liikaa. Hänet löydettiin tienvarren istumakiven vierestä johon hän oli kiveltä tuupertunut.

Jussi istui kirkossa aina samalla paikalla, pääovesta mentäessä takaapäin kolmannen penkkirivin päässä keskikäytävän vieressä. Se penkki rivi oli kirkonsuunnittelijan ”kömmähdys”, kuoroparvea kannatteleva pilari oli sattunut juuri penkin kohdalle ja yksipaikka oli jäänyt erilleen muista. Tämä erillinen paikka ei kelvannut kenellekään, se kelpasi Jussille. Vain ani harvoin joku vieraspakkakuntalainen tietämättään istui sillä paikalla, silloin Jussi seisoi oven pielessä, takana.

Jussi ei koskaan myöhästynyt kirkosta, vaikka kirkkomatka oli joskus melkoisen pitkä, pitäjän laidoilta jopa kolmekymmentä kilometriä. hän lähti kirkkomatkalle, jo perjantaina ollakseen sunnuntaina ajoissa kirkossa.

Kirkkomatkat tämä ”pyhämies” teki jalkaisin, ellei sattumoisin samaan suuntaan menevä hevos- tai joskus jopa automieskin, tarjonnut kyytiä ja viimeisinä vanhuuden-vuosina kyyti kelpasi, jalat olivat menneet häneltä huonoon kuntoon. Aina ei Jussille kyyti maistanut, hän halusi taivalta jalan ja olla omissa mietteissään.

Mäkelän lapset

Heitä sisaruksia syntyi Mäkelän tilalle neljä, yksi tyttö ja kolme poikaa. Jussi, toiseksi vanhimpana sai lähteä maailmalle, olihan kirjoittamaton sääntö, vanhin poika peri tilan, jos sitä palstaa voi tilaksi sanoa, pari peltotilkkua kallioiden välissä.

Jos ei Mäkelän lapsilla elämä riemujuhlaa ollut, oli kuitenkin kaikki tarpeellinen, pellot kasvoivat leipää, pari lehmää antoi maidon ja voin.

Pojat, jo pienestä pitäen, isän kanssa talvet savotassa, sieltä tuli joku markka vaate rahaa, eihän silloin merkki vaatteita ollut, äiti se ompeli ja neuloi niin arki, kuin pyhä vaatteet.

Jussin vanhemmat olivat tulleet, mistä lienee, perustivat korpeen torpan, myöskään heidän jälkeen ei suku jatkunut, tila jäi autioksi, tuli korveksi jälleen.

Näin lähti nuorukainen maailmalle

Nuorimies, melkein poikanen käveli kylätiellä, näytti lähinnä kulkurilta, reppu selässä, reppu jossa ei juurikaan ollut mitään.

Matkasta tuli pitkä, niin ajallisesti, kuin matkallisesti. Jussi jätti kodin, jota hänellä oli ikävä.

Tästä alkoi Jussin, ”hiljaisenmiehen” tarina, tarina josta puuttui monia tuntemattomia vuosia. Kerrotaan huhuna, että Jussi olisi joskus herkkänä hetkenä jollekin kertonut:

Kuhmo, johon tukkijätkän tie kuljetti, oli kaukana kotoa. No, silloin koti-ikävän kyyneleet pyyhkäistiin puseron hihaan ja kirves iskettiin entistä kovemmin puun kylkeen.

Mieshän oli nuori riuska, oikea ”jätkä”. Leipä oli tiukassa, mutta, kun oli voimaa, pärjäsi hyvin, oli rahaa ja rahalla sai. Nuori jätkä laittoi rahan kiertämään ja se huomattiin.

Kämppä-emäntä, nuori ja kauniskin, miesten mieleen, moni tavoitteli ja loput haaveili. Tämä tavoiteltu neitonen oli huomannut ja valinnut ”Jussin”, Nuoret seurustelivat, salaa tietenkin, ettei syntyisi ”mustasukkaisuutta” ja pahaa mieltä toisissa ”sulhas -skanditaateissa.”

Jussilta loppui rilluttelu, tilipussin otti nuori morsian, näinhän he olivat sopineet. Neitonen tiesi pienen maapaikan kotipuolessaan Etelä - Suomessa, joka ostettaisiin yhteisillä rahoilla ja siihen asti rahat olisivat nuoren kämppä- emännän takana.

Pari kesää ja talvea Jussi teki töitä enemmän, kuin jaksoi, hän laihtui, ruoka ei maistunut kunto huononi, mutta mökki rahat olivat koossa, oli aika lähteä perustamaan omaa kotia.

Lähtöpäivä oli kesän kaunein, myös lähtöjuhla oli kesän riehakkain, jätkät tekivät kaupunkireissun ja tuomisia nautittiin. Emäntä oli elementissään, olihan hän kaiken huomion keskipiste, kaikki ”kuolasivat” hänen peräänsä.

Jätkät muistivat moni sanaisesti ja monieleisesti kaunista emäntää.

Vaan kukaan ei muistanut ”Jussia”.

Liiat muuttotavarat eivät haitanneet kahden nuoren matkantekoa Kainuusta Helsinkiin, missäpä niitä olisi kertynyt, ei ainakaan kämpällä, korvessa.

Se yhteinen koti

- Jussin tiedusteluun nuorikolta, missä mahtaa olla se mökki johon heidän piti koti perustaa, oli vastaus.

- Sinä hupsupoika, ei hän lähde maalle, hän on kaupunkilainen.

Tähän oli Jussin tyytyminen.

Eikä Jussi, ensikertaa kaupungissa, osannut kuin ihmetellä, ihmetellä katuja ja ihmisiä, heitä oli monin verroin enemmän, kuin savotalla konsaan . Ihmetystä oli, kuinka ahkeria kaupunkilaiset olivat käymään ”kylässä” ja kuinka jaksoivat ”juhlia” joka ilta. Tai eivät naiset vaan miehet ja viipyivät usein aamun asti, ”ilojuomista” sitä tuntui riittävän. Usein Jussin nuorikko lähti heidän mukaan, ”jatkoille”, palasi aamupäivällä ja oli kovin kipeä, valvomisesta, kai.

- Sinun on mentävä työhön, ei ole rahaa ruokaan, sanoi ”koti hengetär” eräänä aamuna yö reissulta palattuaan ja ilmoitti kysyneensä yö vartijan paikkaa Jussille. Siitä alkoi Jussin työt oudossa ympäristössä. Oikeastaan hän oli tyytyväinen, eihän tarvinnut valvoa joka yö kuunnellen humalaisten möykkäämistä. Ei kyllä ollut tilistäkään huolta, ”hengetär” korjasi sen, jos Jussi pyysi rahaa, oli vastaus.

- Ethän sinä tarvitse, ethän sinä osaa juhliakaan.

Jussi tykkäsi työstään yövartijana, siinä sai olla yksin, ei kukaan pilkannut; ”juntti, turvenuija”.

Vähänkerrassaan alkoi Jussi kypsyä, rahat eivät riittäneet, vaikka hän ei saanut tiliä itselleen, kaikki meni, minne lie.

- Ota toinen työ, onhan päivät vapaata, tai saat muuttaa muualle asumaan sanoi tilipussin” haltija.”

Maailmalta paluu

Viimeinen tilipussi piilotettuna povitaskuun Jussi toteutti ajan kanssa suunnitelleen paluun kotiseudulleen.

Hiljainen mies käveli kylätiellä reppu selässä, Jussi tuli kotiin, kotiin jota hänellä ei ollut.

Jussi oli tehnyt päätöksen; hän vielä maksaa maailmalle kärsimykset ja pettymykset.

Ja niin Jussi maksoi, maksoi särjetyn elämän, petetyn rakkauden, kaiken, hän maksoi moninkertaisesti.

Miten tämä elämän hylkäämä tyhjäreppuinen mies maksoi maailmalle?

Jussin reppu oli täysi, Jussi maksoi hyvällä

Jussi kiersi talosta taloon, keräten reppuunsa, henkistä pääomaa, rakkautta, anteeksi antoa, auttamisen halua, ystävällisyyttä ja elämän tarkoitusta.

Hänen repusta löytyi aina, jokaiselle sopiva elämän neuvo, lohdutukseksi, Jussi muisti kanssaihmisiä, joka ilta hän polvistui yökortteeri talon lattialle ja rukoili siunausta talolle, karjalle, talonväelle ja kaikille maailman ihmisille.

Vanhentunut Jussi eleli vaatimatonta elämää, kulki kylillä, poikkesi taloon, kun alkoi väsyttää, pyysi ruokaa ja yösijaa. Yösija ja ruokaa hänelle löytyi niin talosta kuin torpasta, Jussi oli odotettu vieras.

Jussilla oli takin alle vyötetty suurikokoinen Raamattu, ja hän luki sitä itsekseen, mutta jos talon väki pyysi, luki hän myös ääneen ja hän hyvin mielellään selitti mitä lukemansa kappale tarkoitti.

Se näkikö tuo ”pyhämies” tekstiä ollenkaan vai osasiko hän kirjansa ulkoa, jäi arvoitukseksi, oli nähty joskus , että kirja oli hänellä lukiessa väärinpäin.

Jussillahan ei ollut silmälaseja koskaan ollutkaan, eikä muitakaan ”kapistuksia”, niin kuin hän apuvälineitä nimitti.

Yö kortteerin, hän maksoi tekemällä pieniä askareita, mitä kulloinkin sattui talossa olemaan.

Jussi tiesi koko pitäjän asiat ja ainakin naisväki oli kovin kiinnostunut kuulemaan näitä kuulumisia mitä kulku-miehellä oli. Mutta, kuulumisia Jussi ei mielellään kertonut. Oli sattunut niinkin, kun häneltä oli oikein kovasti tivattu, mitä kylältä kuuluu, oli Jussi laittanut hatun päähänsä ja lähtenyt yönselkään.

Kerrotaan Jussin olleen lapsirakas; jos talossa sattui olemaan pieniä lapsia, oli hän jopa leperrellyt lasten kanssa, olipa taskusta löytynyt ”namupussikin”.

Isompien lasten kanssa Jussi oli varauksellinen, ainakin poikien kanssa hän ei oikein suhtautunut.

Jussi tunsi ”isonkirjan” kannesta kanteen ja noudatti sen ohjeita viimeisen-päälle, jopa ylitarkasti, minkä takia tuntemattomat pitivät häntä yksinkertaisena.

Esimerkiksi, Jussi ei mennyt tien poikki vedetyn viivan yli vaan kiersi metsän kautta. Raamatussa kirjoitetaan ”suolapatsaasta”, sitä pelkoa ei ollut, ei Jussi katsonut taakseen. Tätä pikkupojat ”hyödynsivät”, kujeillen selän takana. Punainen väri tuotti ongelmia, Jussi vältti kaikissa mahdollisissa tilanteissa punaista, jos jossakin talossa oli ollut punaraitaiset matot, ei hän mennyt toista kertaa tähän taloon.

Jussin maallinen matka oli kilvoittelua hyvän puolesta ja siinä tämä kaikkia lähimmäisiä rakastava ”hengenmies” onnistui viimeistä matkaa, ”kirkkomatkaa” myöten, toiveensa mukaan.

Taisto Väyrynen

 

Korona & Covid-19

Aikoihin on eletty, tulee lapsuusmieleen. Siis, aika jolloin ei ollut televisiota, radiokin vain joka toisessa mökissä. Silloin niin kuin nykyisin, ihmisillä meillä itse kulakin oli ja on tarve viettää vapaa-aikaa, sitä sanotaan, ”rentoutumiseksi”. Työpäivän jälkeen on vapaa ilta-aika ja työviikon jälkeen, vapaaviikonloppu.

Ihminen on outo-olento, se kaipaa tekemistä myös ajalla jonka voisi viettää leväten, olla vain tekemättä mitään, mutta ei.

Silloin, kun ei ollut televisiota, ravintolaa eikä ”bubia”, oli ”Essonbaari”, siellä jossakin kymmenienkilometrien päässä. Niin olihan maamies-seurantalo, jossa yhdet elokuvat talvella ja kesällä juhannusjuhlat.

Tämän päivän televisiosta tuleva ohjelma on kilpailua. On kilpailua itsesi kanssa, toisia vastaan, joukkueittain ja kaikenkukkuraksi ”halutaan miljonääriksi”.

Pelattiin sitä ennenkin, mutta vain vapaa-ajalla ja sen täytöksi, ”ratoksi”. Pelattiin korttia, ”sököä”, ”pokkaa” ”paskahousua” ja...

Entäs lautapelit, sakki, talollisten peli, biljardi, no sitä ei ollut joka mökissä, vain hienosto- kartanoissa. Mutta, KORONA, mökkiläisten lauta- tai oikeammin pöytäpeli, niin kuin biljardi, mutta mahtui pieneenkin torppaan, siis kansan ”piljartti”.

Koronapöytä oli noin metri kertaa metri, siis neliskulmainen, laudasta tai vanerista tehty, siinä oli matalat laidat ja kulmissa isohkot reiät. Pelivälineinä pyöreät litteät nappulat joissa oli reiät. Näitä nappuloita oli neljää eriväriä, kahdeksan kutakin.

Peliä pelattiin tökkimällä metrinmittaisella kepillä lyöntinappuloita jotka olivat vähän suurempia, kuin varsinaiset pelinappulat.

Koronapelin juoni oli, saada omat nappulat tönittyä sillä kepillä ja isommilla pelinappuloilla niistä nurkka reistä alla olevaan laatikkoon ennen kansapelaajia.

Peliä pystyi pelaamaan, jopa yksinkin, silloin itse oli sekä voittaja, että hävinnyt. Parhaillaan peli oli silloin, kun pelaajia oli neljä ja heillä muutama ”takapiru”. Voi sitä metakkaa mikä hallitsi pelintiimellystä aina, kun tuli kunnon osuma.

Koronapelinsäännöt: Vaikka olisi lukenut kaikki asetukset ja maailman lakikirjat, ei mistään selvinnyt oikeita sääntöjä. Säännöt kyllä olivat joka pelissä ja niitä noudatettiin pilkuntarkalleen. Melkein poikkeuksetta säännöt saneli, torpan isäntä, vanhin-, vahvin-, humalaisin- tai viimeksi vankilasta ehdolliseen päässyt pelaaja.

Peliin mukaan pääsyn edellytykset olivat selvät, piti olla mies, täytyi osata kiroilla, ainakin kolmella tavalla ja kolmella kielellä, Suomeksi, Savoksi ja Saameksi. Lisäksi, ei saanut olla pulloon sylkijä, tupakanpoltto oli itsestään selvyys, vain alle kouluikäiset saivat vapautuksen kahdesta viimeisestä ehdosta.

Koronapeli alkoi sillä, että ensin juotiin kahvit, miehet sekakupit ja toiset sekakupit, käytiin nurkan takana, sitten ”akat” keitti uudet kahvit, kun se entinen loppui kesken, piti tehdä ”sekakupit”.

Sitten olikin pirtti tupakansavua puoliseinään asti täysi, kuului savun seasta: ”Pelattaisko koronaa”?

Tupaan kannettiin ulko-kuistilta pöytä, rapsuteltiin luudalla enimmät lumet tuvan lattialle, orressa olleella eukon alushameella kuivattiin pöytä ja pelaamaan. No ei se nyt niin yksinkertaista voinut olla, piti sopia aloittajasta, pelijärjestyksestä, voittajan palkinnosta ja tietenkin tärkein, kuka hoitaa ”tarjoilun”, kenen vuoro?

Sitten suuri koronapeli pääsi alkamaan. Lopputuloshan oli jo selvä: Peliriidasta alkanut tappelu päättyi vahvimman voittoon ja akat keitti kahvit, otettiin ”sekakupit”.

”Viruspirulainen. ”

Niin, piti kertoman, että Suomeen on vyörynyt koronaviruspandemia, muutamia vanhuksia on kuollut, tartuntoja on joku tuhat. Kiinassa ja muualla maailmassa kuolleita on muutamia kymmeniätuhansia... Sitä onnii kahelaist koronaa, parempaa ja huonompaa, nyt olli tätä ”huonompaa”, sanos Roka Antti.

Näin mennään pääsiäisenaikaa. Palataan asiaan kunhan aikaa jää.

Taisto Väyrynen

 

Piiloitettu pala elämää 1961

....ei minun tarvinnut kääntää päätäni tietääkseni, että takaa lähestyvä moottorinääni on lähtöisin traktorista, joka pian ohittaa minut mennen samaan suuntaan. En nostanut peukaloa kyytiin päästäkseni, niin kuin olisin tehnyt jos moottorinääni olisi kuulostanut joltakin vauhdikkaammalta menopeliltä.

Sinä päivänä olin taivaltanut pitkänmatkan, olihan minulla päämäärä, ”koti”. Ajatusmaailmani sai sokin, traktori pysähtyi, siinä ohjaajan paikalla istui mies, ”vanha-mies.”

Monenlaiseen kyytiin olin matkallani pääsyt, mutta en traktoriin, kuormanpäälle, jonne mies viittoili minua nousemaan, näin ainakin ymmärsin.

Minun ei tarvinnut vaivata ajatusmaailmaani miettimiseen mitä säkeissä oli, säkeissä, joilla kuorma oli lastattu. Niin monta viljakuormaa olen syksyisin kuivaamolta ajanut.

Siinä lämpimän säkkikuorman päällä, traktorin hiljaa eteenpäin jurratessa, tuli mieleen koti ja Ferguson, elementit joita kaipasin nyt entistä enemmän.

Olin vaipunut muistoihini ja puoliuneen, hätkähdin, traktori muutti suuntaa, vauhti ei hiljennyt, ei tarvinnut, se oli jo hiljainen, käännyttiin vaan. Mutta miksi ei pysähdytty, minunhan pitää jäädä kyydistä, vaikka olisinhan voinut hypätä pois, en hypännyt.

Siinä sivutietä hiljaa jurratessa, ehdin luoda mielikuvituksessani, monenlaisia vaihtoehtoja siitä mihin ollaan minua viemässä.

Matka päättyi niin, kuin olin kuvitellutkin, mäenpäältä pihatielle, vauhtia hiljentämättä oikealle. Siinä illanhämärässä näin pihan, ”puolivarakkaan” maalaispihan. Olin oppinut päättelemään rakennuksista talojen varakkuuden, se näkyi rakennusten ”pituudesta”.

Pihamaalle tultaessa, joka oli avara, isäntä ajoi kierroksen ja pysäytti rakennuksen eteen, jonka tunsin ”aitaksi”. Isäntä, niin kuin oletin miehen olevan, sammutti traktorin, joka ”nykäisi” eteen ja taakse, tekee sen ,kun kytkin ei ole irrotettu, ”vanhanmiehen vaiva”.

Tähän mennessä ei oltu keskusteltu, eikä keskusteluksi voinut sanoa sitäkään, kun isäntä aitanoven avattuaan, säkkejä hipelöidessään sanoi,

”auttaisitko”. Minä en sanonut mitään, tartuin toiseen päähän sitä säkkiä, josta isäntä piti kiinni.

Alussa pelotti, jaksanko nostella vilja säkkejä, tiesin, etten ole voimissani pitkän ”laiskottelu” jakson vuoksi. Pelkoni helpottui, kun huomasin, ”kauraahan” nämä ovat, siis kevyttä viljaa.

Säkit nosteltiin aittaan, keskusteltu ei, ei ollut asiaa ennen, kuin isäntä sanoi; - ”Iitalla on ruoka, lähetään tupaan”.

- ”Sieltähän sitä tullaan”, kaksin miehin, kuka se tämä toinen mies on. En tiennyt oliko kysymys tarkoitettu vastattavaksi, vai ei. En ainakaan ehtinyt vastaamaan, ensimmäiseen- , toiseen-, enkä vielä moneen muuhunkaan kysymykseen. Isäntä, ”Paavo”, kuten nimi myöhemmin selvisi. ei ”hevännytkään” vastata ensimmäiseen tusinaan kysymyksiä, niin, kuin ei olisi kuullutkaan.

- ”Hernerokkaa”, olisin tehnyt kunnonruokaa, vaan en tiennyt harvinaisia vieraita tulevan, ehätti Iita sanomaan, kuin häpeillen ruuan arkisuutta.

Minulle hernekeittokin oli vaarallisen vahvaa, olihan kunnon ruokailusta jo useampi kuukausi aikaa. Tiesin, että minun pitää vain näytellä syöväni, välttyäkseni mahavaivoilta. Nälkä oli, että ”näköä haittasi” ja ruokaa oli pöydässä vielä enemmän. Elämäni vaikeimmassa ruoka-pöydässä ainoa pelastus oli, Iitan ”yliluonnollinen” puheliaisuus, kaikkiin kysymyksiin ei olisi ehtinyt vastata, vaikka ei olisi laittanut suuhunsa mitään.

Onneksi Paavo sai puhelahjansa ja puheenvuoron, selittääkseen emännälle, kuinka oli nähnyt minun taivaltavan tiellä, jo mennessään kuormaa hakemaan ja kun tulomatkalla tapasi minut, oli ajatellut tekevänsä ”päivän hyväntyön” ja antaa ”kulkurin” lepuuttaa jalkojaan. Nähtyään ”kulkuri pojan” uupuneena kuormanpäällä, ei raaskinut yötä vasten tielle heittää, vaan otti mukaansa. Isännän sanoista Iita, kuin rauhoittui, näytti kyyneleet olevan tulollaan.

En muista iltaa milloinka olisin ”valehdellut” yhtä paljon, kuin sinä syksyisenä iltana. Vain etunimeni sanoin oikein, melkein kaiken muun salasin muuntamalla totuutta, mitä ”totuutta”, eihän minulla ollut sillä hetkellä oikeasti mitään, ei edes ”osoitetta.”

Ilta olisi ollut jo ruokailun jälkeen täydellinen, tai se varmaankin näkyi, että olin melkein unessa, lämmin pirtti oli sentään parempi kuin ”puiston penkki”, johon olin saanut tottua.

Herkut eivät vielä tähän loppuneet, ”sauna”. Iita oli lämmittänyt saunan, sellaisen pihanperällä tönöttävän, ei sisään..., vaan uloslämpiävän.

Saunassa Paavo ”isäntä”, muuttui, lämpeni, alkoi puhua, verkalleen, harkitusti, kertoi suvun ja talon historiaa, Eero, oli isännälle tärkeä nimi, se toistui useasti isännän puheessa. Minulle saunapuheet jäivät epäselviksi, sillä enimmäkseen olin nukuksissa, olin niin väsynyt etten jaksanut kuunnella, onneksi sauna oli hämärä, ettei isäntä nähnyt torkkumistani.

Saatuani Paavolta saunatakin, käärin omat vaatteeni myttyyn, ettei risaisuus näkynyt ja pihan yli pirttiin. Ai sitä kahvin ihanaa tuoksua, joka levittäytyi pirttiin, jos en olisi ollut valveilla, olisin luullut tulleeni ”taivaaseen”.

Seuraava unettomampi muistikuva on, ”laipio” leveistä ”tuppeen sahatuista” laudoista, ajan ruskettamat, missä olen?

Loikoilin, selvitin ajatuksiani, olo oli raukea, mutta samalla levoton. Pelko alkoi vallata mielialaani, mitähän minä olen taas kerran, mennyt tekemään, mihin ahdinkoon olen itseni saattanut?

Yritin kohottautua istualleni sängynreunalle ja yritykseksi se meinasi jäädäkin, keho oli kipeä, aivan raihnaisen tuntuinen, se eilinen säkkien kanssa punnertaminen oli tehnyt tehtävänsä.

Vaatteeni; missä minun vaatemyttyni on? Vaatteeni, jotka illalla olin sängyn viereen jättänyt, olivat poissa, kadonneet. Sitä vastoin, tuolilla oli siisti pinkka alusvaatteita ja päällyshousut. Puhtaat, siistit vaatteet, ne olivat minulle ylellisyyttä johon en ollut tottunut sitten kotoa lähdön jälkeen.

Ei ollut helppo tehtävä, oudot vaatteet, oudossa paikassa, mennä outoa ovea kohti, ovea joka vei pirttiin.

Oli varmaan Iitalla ollut pitkäaamu olla hiljaa pirtissä, ettei häiritse minun unta, näin ainakin ajattelin. Heti, kun avasin oven se alkoi, nimittäin emännän puhetulva, jossa ei ollut ”turhia” taukoja.

- Saiko vieras nukuttua, outopaikka, näyttää nuo vaateet olevan sopivat, tuo kahvi, jäätynyt, hellalla lämpiää, aurinkoinen päivä, Paavo aamuaskareillaan. Vasta, kun Paavo, se ”isäntä”, tuli tupaan ja oltiin aamu-kahvilla, joka näytti talonväellä olevan jo toinen, ellei kolmas kerta tänä aamuina, niin aikaisin he olivat nousseet, sain puheenvuoron, tai ei puheenvuoroa, vaan pelkän, vastaus vuoron. Se vastaus jäi enimmäkseen antamatta, en ehtinyt, minunhan piti jokainen vastaus miettiä erikoisen tarkkaan, etten puhunut asioita joita en halunnut paljastaa.

- Tuon traktorin laitoin pyörimään, tainnut hallaa, yöllä, lämpiää, tuumi Paavo, kuin itselleen.

- Se, tuo isäntä, kuivaamolle niitä jyviä, hakemaan, ehti emäntä väliin, eikä Paavo muuta ehtinyt sanoakaan.

Paavo nousi, otti suunnan ulko-ovea kohti, mutta kävelikin ohi ovesta, naulakolle, jossa roikkui miesten arkivaatteita.

- Herranen aika, eihän Taistolla, niinhän se nimi oli, ole sukkia, eikä kenkiä Iita hätääntyi. Sukat löytyi pirtinkomerosta, mutta kengät, ne olivat jossakin ulkovarastossa, tuntuivat yön jälkeen viileiltä. Iita pyöri ja hyöri pirtissä minua vaatettaessa ja sanoi parikin kertaa nimen” Eero ja samankokoinen”, tuo nimi jäi vaivaamaan, mutta unohtui, kun täysissä pukeissa työnnyttiin Paavon kansa ulos.

Auringonkajossa, kirpeä syysaamu, sarkapusakka päällä, nokkaniekat lapikkaat jalassa, saatoin olla melkein isännän näköinen.

- Ajatko, kysyi Paavo?

- Ajanhan minä, näytätte vain tietä, vastasin ja olin olevinaan.

Isäntä istui lavalla tyhjiensäkkien päällä ja sitten lähdettiin. Kurahtihan se pahus, traktori meinaan, äkkinäisyyttä, lohduttelin itseäni, mutta ei nykäissyt, se oli hyvä se. Pihaportista tielle, mutta mitä nyt, ”ukko”, siis isäntä heilui käsi ylhäällä, oliko jotakin unohtunut?

- Käännyin pukilla ja huusin, ”mitä”.

- Tietähän minä vain.

Kyllä hän minä tien muistin, illalla vasta oli tultu, samalla päätin, seuraavissa risteyksissä nostan käteni kääntymisen merkiksi niin aikaisin, ettei isäntä ehdi minua neuvomaan.

Kuivaamo, jonne päädyttiin, oli tutun näköinen ja ennen kaikkea tutun tuoksuinen rakennus, olihan kotona samanlainen. Hetken pyrki mieleen ne monet muistot valvotuista öistä , kuivaamolla.

Paavo otti tyhjiäsäkkejä kainaloon ja meni kuivaamon sisälle.

Kuten arvasin, kuivaamo oli pyörinyt koko yön, siellä oli miehiä ja meidän tulo oli pantu merkille. Aamutervehdykset lausuttiin remakalla äänellä. Kysymykseen ”pitikö se Iita hyvänä”, en kuullut Paavon vastausta, mutta naurunremakasta päätellen, vastaus tyydytti.

Otin kärrynlavalta loput isännän jättämät säkit kainaloon ja menin sisälle samasta ovesta josta isännän näin menevän.

- Huomenta, sanoin.

- Huomenta

- Huomenta

- Huomenta

Kuulin huomenet, mutta en nähnyt kuka ne sanoi. Sisälle tullessani näin neljän miehen hahmot, en rohjennut enempää katsoa, yhden tiesin ja näin Paavoksi, menin luo, kysyin.

- Ne jyvät?

Paavo nousi, meni yhden siilon luo.

- Tästä otetaan, otetaan kaikki.

Paavo näytti miten säkitetään, vaikka olisin minä osannut..

- Osaathan sinä, hyvinhän sinulta käy tuo säkitys sanoi Paavo.

Kyllähän minä ymmärsin mistä ”kenkä puristaa”, isäntä halusi naapurinmiesten kanssa juttusille ja jutun aihe ei ollut vaikea arvata. Minähän se ”kulkijapoika”, jonka isäntä oli eilen tieltä poiminut. Kotona niin hiljainen Paavo oli kuin erimies tuossa vertaistensa, kylänmiesten joukossa, puhetta tuli niin, että ”koti-iita” olisi ihmetellyt.

Päätin, vaikka viimeisillä voimanrippeillä, näyttää kylänisännille, ettei Paavo turhaan kehunut minua, niin kuin mielessäni olin toivonut minusta tehneen.

Nakkelin säkkejä kuormaan innolla, jota isännät oikein pysähtyivät seuraamaan. Ainakin Paavon naama oli tyytyväisen näköinen.

Kuin korostaen, Paavo nousi kuormanpäälle ja minä traktorinpukille ajoimme pois, isäntien jäädessä katsomaan ovenpieleen.

- Lihasoppaa työmiehille, tulittakin sopivasti, alkaa olla valmista ja lihaa on ei tarvitse luita kaluta, sanoi tuo Iita ja laittoi käsienpesuvettä vatiin miehiä varten.

- Siinä ne ovat viimeiset tämän kesän viljat, heitellään nuo aittaan, niin saapi talvi tulla, tuumi isäntä ja jatkoi, olisi tässä hyvä talo elellä vaikka..

Pieni alakulo laskeutui pirttiin, tunsin itseni ulkopuoliseksi ja vaivaantuneeksi, en tiennyt mistä oli kysymys. Pohdin, olisiko minun jatkettava matkaani, toisaalta, eihän minulla ole omia vaatteita, näistä talonvaatteista olen velkaa ja monta avointa kysymystä joihin mielelläni kuulisin vastauksen.

- Kun olet syönyt, otetaan kunnon ”ettoneet”, vieras ottaa tuon leveän ovensuupenkin, minä olen tässä uuninsivulla, sanoi isäntä ja kellahti penkille pusero pään alla.

Käki-kello kukkui puoltapäivää, isännän penkki narahti.

- Pitäisikö purkaa tuo viljakuorma aittaan, siinä ”mänis” mukavasti kahville asti, tuumi isäntä ja laittoi kauhtuneen lierihatun päähänsä, saman tien oli jo ulkona.

- On se tuo ”mamma” kerinnyt, on paistanut tuoreet pullat kahville, isäntä, kuin kehuen, eikä suotta emännän posket punehtuneet.

- Tämän kesän omaa satoa, lisäsi Iita.

- Mitä voisin tehdä iltapäivällä, kysyin lähinnä kysyäkseni?

Paavo katsoi Iitaa ja Iita Paavoa, Pirttiin laskeutui hiljaisuus, sellainen hiljaisuus, kun vanha avio-pari keskustelee ilman sanoja, ilman lauseita.

- Me tässä päätettiin, sanoi Paavo, sato on saatu aittaan, kesänhuolet on ohi, pidettäiskö joutava iltapäivä ja me miehet lämmitetään sauna, mitäs sanot, sitten hän katsoi minuun. Enhän minä sanonut, mitäs minä, eikä kukaan sitä sanomista odottanutkaan, asiahan oli jo päätetty.

Sauna lämpeni sinä päivänä niin aikaisin, että kaikki, Iitakin ehti käydä saunassa ennen ilta-ateriaa. Oli hyvä, kun sauna viivytti iltaruokaa, uunissa muhi karjalanpaisti, jolle hautumineen teki hyvää.

Ruokapöydässä olin omissa ajatuksissani; Karjalanpaisti, Karjala, jospa voisin sanoa; olen Karjalasta, minulla on ikävä omaan kotiin, omien vanhempien luo, oman karjalanpaistin luo. En voinut.

Uusi aamu, moneskohan, en tiennyt, en välittänytkään tietää. Ajan kuluminen oli ulkopuolisten asia, ei minun, eihän minulla ollut edes kelloakaan, olin syönyt sen jo ensimmäiseen nälkääni, se siitä.

Joka aamu sama ajatus, olenkohan vielä ensiyönä tässä sängyssä.

Nytkin koko vartalo on kuin pieksetty, kyllä ”kulkurin” elämä on helpompaa, vaikka se ei muuten ole aina mukavaa. ”Sontaa”, ”paskaa”, ”lantaa”, sama se, jo monta päivää, tuota raskasta, haisevaa voimaa on ”talikoitu” kuormaan ja kuormasta peltoon. Nyt tämä ”paskahomma” on loppunut, vihdoinkin, nyt voin lähteä, olen velkani maksanut.

- Mikä pitää minut tässä talossa, Iita ja Pekka, rakastan heitä, en tiedä miksi, ei sillä väliä, mutta näin on.

Tänään aion ottaa selvää, salaisuudesta ”eero”, mikä se on?

- Jo monena päivänä on keskusteltu kyntämisestä.

- Sinä voit, tietenkin jos haluat, opetella kyntämään, se on kyllä vaikeampaa, kuin tiellä ajo, mutta siihenkin oppii, sanoi isäntä, eräällä kahvitauolla. Tänään on se päivä, eilen asennettiin aurat Dextan perään.

Aamupäivä meni auraa teroitellessa ja niveliä rasvatessa, mutta puoliselta aloitettiin. Isäntä itse, niin kuin pitääkin, pukille ja vakoa tekemään. Auroja jouduttiin säätämään, mutta se oli helppoa, kun minulla oli kokemusta, vaikka eihän Paavo sitä tiennyt.

- Alussa varovasti, en minä suutu jos vaikka ei onnistu, oppiminen vie aikansa, sanoi isäntä ja luovutti traktorin minun kokeiltavaksi.

Tätä, kyntämistä, en ehkä olisi aloittanut jos olisin etukäteen tiennyt, minkä savotan aloitin. Minulle tuotti vaikeuksia kyntää yhtä huonosti, kuin isäntä, onneksi hän kannusti, hyvin menee ja kokoajan paranee.

Aloin viihtyä pellolla, kyntäminen oli minulle leikkiä, olinhan melkein syntynyt traktorinpukille, ajoin vain ja ajatukset sai kulkea omia teitään.

- Olet oppinut hyvin, isäntä ihmetteli ja kertoi naapurinkin ihmetelleen, olipa pyytänyt, josko kyntäisin heillekin.

Melkein viikon ”piirtelin” auralla talon omia peltoja.

Kunnes yhtenä aamuna, kahvipöydässä isäntä ilmoitti; tänään saisin mennä lähinaapuriin kyntämään, naapurin isäntä odottaa. Eihän kyntäminen naapureille tullut yllätyksenä, olihan tästä puhuttu saunanlauteilla isännän kanssa.

Kyntäminen naapureille oli mukavaa, tutustui uusiin ihmisiin ja sai olla avuksi heille, mutta mahanpäälle se alkoi käydä, oli tapana , kyntäjä söi ja joi talossa. Sanonta ”pidettiin, kuin piispaa pappilassa” sopi minulle enemmän, kuin hyvin. Ruokaa oli paljon ja parhaasta päästä. Kaikkein parasta oli, kun talon tytär asteli pellonpientareelle kahvikori käsivarrellaan.

Syksy tuli, pimeys ja ikävä lisääntyi, luntakin oli jo käynyt maassa, olihan marraskuu lopuillaan. Tiesin, aikani on tullut, tehdä valinta, jäädä tai lähteä.

Talon olin tullut tuntemaan, talo ei minua, olin ollut ankara itselleni ja kieltänyt itseäni kertomasta, kaikki ne tärkeimmät, jotka Iita ja Paavo olisivat halunneet tietää. Ehkä he tunsivat mielessään, että minun on palattava juurilleni.

Saunassa on aikojen kuluessa selvitetty hyvinkin tärkeitä, suurenmaailman asioita, niin myös mekin Paavon kanssa. Jo ensimmäisestä saunaillasta mieleeni jäänyt, ”eero” tuli selvitettyä saunan lauteilla.

- Niin tuota, isäntä aloitti, piti pitkän tauon ja alkoi. Tämä tila on sukutila kolmannessa polvessa, meitä oli kaksi veljestä, Aarne kuoli Uhtualla, tekemässä Suur-Suomea. Iitan kävin tuolta naapurikunnan puolelta, siinä sodan alussa, ei ehtinyt ”riiustella”, piti hoitaa maa- ja sotahommat, vaan on tuota aikaa ollut nyt viettää yhdessä Iitan kanssa.

Lapsia olisi haluttu enemmän. Paavo kävi sekoittamassa pesuvettä valmiiksi ja jatkoi.

- Me saatiin yksi poika, Eero. Eero syntyi sota-aikaan 43.

- Minäkin olen syntynyt samana vuonna, sanoin ja säpsähdin, olin kertonut jotain itsestäni.

- Niin me Iitan kanssa arveltiin, kun nuo Eeron vaatteetkin sopivat. Eerosta meinattiin jatkajaa...

Isäntä teki toisen pesuveden, minulle ja jatkoi; Eero halusi kouluun, meidän täytyi se hyväksyä, ”tuomariksi”, mitäs hyväpäineen poika. Dextankin ostin jos olisi...

Lohdutin ja kannustin isäntää, sanomalla:

- Olette tehneet oikean ratkaisun Eerosta tulee viisas ja lukenut virkamies, hän tulee muistamaan teitä hyvällä. On se parempi Eeron olla opiskelemassa. kuin kulkurina niin kuin minä, eikö olekin.

- Meillä on säästynyt hieman varoja, sanoi isäntä ja katsoi ensikertaa silmiini.

- Voisi meillä olla toinenkin poika, virkkoi isäntä, on me kirjoitettu sinusta Eerolle, työmiestä tarvittaisiin, meiltä jo askel lyhenee.

- Kyllä me Iitan kanssa ymmärrämme, jos sinua odotetaan, jos ei odoteta täällä on sinulle aina koti.

Sinä iltana kaksi hiljaista miestä tuli saunasta Iitan ihmeteltäväksi.

- Huomenna lähdemme isännän kanssa metsään talvipuita hakkaamaan ja tempaistaan ne Dextalla pihaan, ei palele pakkasella, sanoin minä ja painuin untenmaille.

- Uutta lunta parikymmentä senttiä, sanoi isäntä alushoususillaan katsoessaan lasista ulos.

- Tempaisen ne pois lähtiessäni, sanoin pukeutuneena päällysvaatteisiin.

Olin oppinut heräämään talonväen kanssa samaan aikaan, samaan kahvipöytään.

- Älähän hätäile, sanoi Iita hellan luota, ei ole päiväkään noussut, se on päivä lyhyt näin joulun alla.

Kaikki yritti näytellä, kuin mitään erikoista ei tässä hetkessä olisi. Vaikka kaikki tiesivät, tässä ja nyt käännetään kolmen ihmisen, kolmen tosilleen tuntemattoman ihmisen elämänkortit ikuisiksi ajoiksi.

- Nyt minä voin sanoa, aloitti emäntä, minä poltin ne sinun omat vaatteesi, ne olivat huonokuntoiset, tiedä, olisitko halunnut mukaasi?

- Risat mitkä risat, saavat mennä, mutta millä korvaan nämä, näytin päälläni olevia vaatteita jotka olin talosta saanut.

- Ne on nyt sinun vaatteet ja lisääkin saat jos vain otat laukkuusi, tarjosi emäntä.

Väenväkisin minulle annettiin laukku jossa oli ainakin kuukauden eväät ja vielä vaatteet.

Rahasta tuli kunnon kiista.

- Kävelemään ei meiltä laiteta, sanoi isäntä, saat matkarahat minne menetkin. Siinäpä se, mihin olen menossa, enhän voinut sitä ilmaista vielä nytkään, siis isäntä sulloi taskuun rahaa summan jolla pääsisin mihin tahansa Suomessa.

Puolisen syötyä koin vielä yllätyksen, iloisen sellaisen. Isännän naapurista minua linja-auto asemalle kyyditsemään kysymä auto kaarsi pihaan, josta olin viimeisen kerran aurannut lumet aamulla. Autoa kuljetti juuri se naapurin neitonen joka kyntömiehelle toi kahvit pellonpientareelle. Olimme ehtinet sen verran tutustua syksyn aikana, että mieli meni yllätyksestä huolimatta, apeaksi.

Lieneekö ollut talonväen ja neitosen viimeinen yritys saada tietää osoitteeni, kun erotessa neitonen sitä pyysi vetoavin kyynel silmin.

Taisto Väyrynen

 

Sukupolvi

Se oli seppä Ilmarinen, takoja tavanomainen, leipoi raudan leiväksi, perheellensä suurukseksi.

Pajassa rautoja takoessa, oli aikaa mutustella mielessään mietteitä, runo muotoon muotoella. Eihän ”seppä Antti” varsinainen runoniekka ollut, vaan aikansa kuluksi sanoja mieleiseen järjestykseen käänteli ja niitä itsekseen puoliääneen pajassaan hyräili. Vaan tyttärensä Liisa, hänestä voisi hyvinkin käyttää nimitystä, runoniekka. Liisalla oli pienessä tavara-arkussaan melkoinen määrä mustakantisia vihkoja, runo-vihkoja.

Runot eivät elättäneet tämän pienen mökin asujia, isää, äitiä, poikaa ja tytärtä, oli etsittävä leivänjatkoa kylältä, sieltä mistä kulloinkin sai. Isä ja poika tekivät sepäntöitä, sen minkä nyt pienessä kylässä oli. Tytär pääsi karjakon-apulaiseksi kartanoon.

Sota kohteli tätä perhettä, armeliaasti. Isä Antti kävi rintamamiesreissun selviten naarmuitta. Olisiko hyvässä tuurissa ollut osasyynä, ettei sepän tarvinnut etulinjassa olla, kalkutteli kauempana taistelukentistä.

Kiireen aika

Sodan jälkeen oli työnperässä kulkijoita ja töitähän oli, Suomea rakennettiin uudestaan, oli siirtolaisia ja heille piti saada katto pään päälle.

Niin myös tänne Vaarankylään oli eksynyt Tauno, kirvesmies, niin kuin hän itseään ”tituleerasi”. Tauno asui talossa, jonka töissä hän kulloinkin oli, talon ruuassa, siis päiväläisenä. Aivan yleisesti nämä päiväläiset olivat kadehditussa asemassa, tekivät päivätöitä, illat ja viikonloput vapaana, toisin kuin talon omaväki, jotka raatoivat ”yötä päivää”.

Liisan ja Taunon sukupolvi

Nuoret, Liisa ja Tauno tapasivat lato-tansseissa ja Liisa otti Taunon, näin se kävi. Ei silloin joutanut, ihastumaan, ei ainakaan rakastumaan, piti ottaa minkä kiinni sai ja Liisa otti Taunon. Tauno oli ”mies”, mutta ei sanansa mittainen, Liisa taas oli oppinut pitämään puolensa, joten, emäntä olikin myös samalla isäntä.

Oma elanto

Sunnuntaina kirkonmeinigin jälkeen, hiihteli nuoripari kolmenkilometrin matkan naapuriin Niinivaaran ”kartanolle”.

- Päivää, sanoi Tauno, sovittaen ääneensä ”miehekkyyttä” jossa onnistui huonosti, omasta mielestäänkin.

- Päivää talohon, mie oun Liisa ja tämä on miun miehein Tauno.

Ei ollut tapana tervehtiä nuorempiaan, eikä nytkään isäntä vaivautunut sanomaan muuta kuin: - Käyvään peremmälle ja laittoi piipun suupielestä tuhkakuppiin näyttäen sitä ennen piipunvarrella vieraille peräseinustan leveää penkkiä, istuttavaksi.

- Mitee sinne salo-kylälle kuuluu, kysyi isäntä ja otti paremman asennon, sängynpäällä, siinä oli hyvä loikoilla, olihan nyt sunnuntai ja se päivä pyhitetään, ainakin näin talviaikaan.

- Pientä pakkasta, niinhän se yleensä näin vuoden vaihteen aikaan. Liisa vastasi, eikä Taunolla ollut siihen lisättävää, hän oli hyvillään, kun Liisa hoiti puhepuolen, hänhän oli tutumpi ja puheen aiheet hallinnassa. Tauno vieraampana tyytyi olemaan kuuntelijana.

- Onhan meillä asiaakin, sellaista, oikeaakin, jos nyt pyhänä passoo huastoo.

- Mitee sitä Liisalla, tahi molemmilla, niin virallista jottei siitä saisi huastoo näin pyhäpäivänä, sen kun vaan asia kuuluville, sanoi Niinivaaran isäntä ja korjasi asentoaan sängynpäällä.

- Kuultiin; sanoi Liisa, tuolta kyliltä, jotta teillä olisi navettaremontti tulossa.

- Tämä Tauno, olisi kirvesmies ja kovaa työtä vailla ja siitä rahasta ainainen ”nuusa”.

Ennen kuin isäntä ehti edes sängynpäällä kylkeä kääntää, tuli Liisalta jo uusi ja vielä ihmeellisempi ehdotus: - Teillä on siellä meijän lähellä se mehtäpalsta. On Taunon kanssa tuumailtu, josko se isäntä myisi sen meille?

- Rahaahan meillä ei ole, mutta jos maksuaikaa?

- Meinattiin, se navetta, jos Tauno, niin kuin rakentais, siitä metsäpalstasta, kävisikö se päinsä.

Liisa nopeakielisenä sai sanotuksi kaikki asiat, jotka he tulomatkalla olivat suunnitelleet sanovansa.

Taunoa jännitti, tuleeko navetta urakka ja jos vielä, vaihtokauppa, se olisi mieluinen ”urakka,” ei tarvitsisi rahaa käsitellä ensinkään. Työtähän se teettäisi, mutta se olisi sen ajan murhe, kaikki aikanaan.

Niinivaaran talossa vallitsi harvinaisen pitkä hiljaisuus, kunnes isäntä, istualleen vänkäydyttyään sanoi:

- Teillä nuorilla on rohkeita suunnitelmia, onko ne tarkkaan mietitty, ei vain tulisi liikaa yhdelle kertaa. Vaikka nuorena se on yritettävä, silloin jaksaa.

- Navetta remonttihan se meillä, tuo vanha tuskin kestää tätä talvea pitempään, sanoo isäntä ja viittaa ikkunasta näkyvää rakennusta.

- Tuo ”peräpalstan” vaihtaminen navettaan, ei huono ajatus, pitää vaan miettiä tarkemmin. Isäntä näytti pohtivan hetken ja sanoi:

- Hyvä mökinpaikka se teille olisi, vaikka korpeahan se vielä, kovalla työllä ja kuokalla, niinhän sitä ennenkin.

- En sitä kokonaan anna, puoletkin on rapiat parikymmentä hehtaaria, sen voisin antaakin.

- Jospa tulisitte keväämmällä pistäytymään, sovitaan tarkemmin, sanoi isäntä ja näytti huojentuneelta, olihan navetta remontti melkein ratkennut.

Ja sopimus tehtiin, keväämmällä. Sattui vain olemaan isännällä kiire, eikä paperia siellä ulkohommissa mukana, sai Saimaa ”lootan” kansi kelvata. Muutamalla vapaalla vedolla tupakkalootan kanteen hahmottui tuleva navetta. Siinä oli samalla; piirustus, kuin kustannusarvio, vain nimikirjoitukset puuttuivat, vahva kädenpuristus vahvisti urakka sopimuksen.

Huono sopimus navetan remontista

- Perkule, pitääkin olla kuuma, nääntyyhän tässä kokonaan, manaili isäntä puoliääneen navetta työmaalla.

- Ota juotavaa, toin kahvia, ota nyt ja huilaa, sanoi emäntä ja ojensi kuppia.

- Se Taunon ketale, ei taaskaan tullut, juopottelee parasta työaikaa, mulkoili isäntä tuohtuneena.

- Oli virhe luottaa tuntemattoman hampparin lupauksiin, itse tämän navetan saa rakentaa ja vielä sen maankin lupasin, kyllä vihaksi pistää.

Ei noussut Taunon taloa sinä kesänä, eikä olisi noussut Niinivaaralle navettaakaan, jonka Tauno oli luvannut rakentaa, vaan enimmäkseen isäntä itse sen sai rakentaa.

Oma mökki

Nuoren parin yhteiselämä alkoi, mökki nousi aikanaan, myös navetta ja sauna, peltoa muutama hehtaari, kuokalla ja kiroillen.

- Hevonen on saatava, joka talossa on hevonen, saneli Tauno. Mutta Taunon pään kääntelijä oli onneksi Liisa, joka oli isäntä ja emäntä tässä huushollissa.

- Vai vielä hevonen, sanoi Liisa äänellä joka kuului piha-piiriä kauemmas.

- Juopottelu reissuja vain ajelisit, ei tule kuuloonkaan. Se äänekäs neuvottelu kuultiin useammankin kerran, vaan omaa hevosta Tauno ei koskaan saanut.

Tila elätti, lehmiä pari, kanoja enemmän, viljaa pellosta, siinä särvin ja lisää kylän tiennesteistä.

Elämä Suonpään mökissä painui uomiinsa

- Tomera tyttö, huusi kylänkätilö, isännälle ulos, jonne Tauno oli joutunut lapsenpäästön ajaksi. Tämä sama huuto kuultiin Suonpään pirtin ovelta vielä kaksi kertaa, sillä poikkeuksella, että viimeinen kerta oli poika.

Isäntä Tauno teki viikot töitä lähialueella, kotoa käsin, tuli perjantaina humalassa kotia. Kuin elokuvissa ainakin, Liisa emäntä otti väsyneen ”kulta-armaansa” jo ulko- ovella vastaan, kaulimen ja pasuuna äänen voimalla, jotta koko kylä varmasti tiesi kuka tuli kotiin.

Emäntä oli suutuksissaan, isäntä oli suutuksissaan, yhtälö oli valmis.

Isäntä otti lauantai aamuna, heti kun jalat alkoivat kantaa, kuokan ja paineli pellon raivaukselle, menipä monta kertaa, että isäntä palasi tupaan vasta sunnuntai-iltana. Toki hänet ruokittiin sinne pellolle ja sen tekivät lapset, he kantoivat isälle ruokaa ja juotavaa.

Kyläläisten hupia oli seurata metakasta päätellen, kuinka kirottua peltoa syntyi kunakin viikon loppuna. Jos sattui hiljainen viikonloppu, olivat naapurit huolissaan, onko sattunut pahakin vahinko, onko isäntä satuttanut itseään. Loppujen lopuksi, kirotut pellot koituivat perheen siunaukseksi, ne kasvoivat runsaan sadon ja ruokkivat Suonpään perheen.

Mutta

Juuri, kun kaikki oli valmista ja elämä alkoi helpottaa, kohtalo puuttui peliin, ukkosen muodossa, iski salama. Mökki paloi ja kaikki tavarat sen mukana.

Kyläläiset arvuuttelivat; jaksaako perhe vielä yrittää, vai oliko se siinä.

Perhe yritti, kyläläiset tulivat apuun ja vuoden päästä kukkulalla oli uusi talo..

Uusi talo oli oikean talon kokoinen, huoneitakin neljä. Siispä oli saatava uusi navetta ja se valmistui seuraavana kesänä, betonista valettu, ehkä liian ”ramea” kahdelle lehmälle, etenkin, karjakeittiö ja kaikki. Passasi Liisa-emännän esitellä vieraille taloa ja etenkin navettaa.

Elämä näytti uudelle talolliselle sen paremman puolensa, kaikkea oli, niin oli myös velkaa, joka ei ollut paha huoli, olihan isäntä lopettanut ryyppäämisen, joten rahaa säästyi velkojen maksuun. 

Kaari umpeutuu

Aikaa oli kulunut kolmekymmentä vuotta ja Niinivaaran tilalla tehtiin jälleen navettaremonttia,

- Siinä se on aika vierähtänyt, on kuin eilen olisi tehty tuossa navetassa edellinen remontti, muistaako Tauno sitä, kysyi kesken kahvinjuonnin vanha-isäntä ja Tauno muisti. Olisiko Tauno muistanut muutakin siitä edellisestä urakasta, kun keskustelua ei syntynyt sen enempää siitä aiheesta.

Eikä Niinivaaran nuorempi isäntä alkanut kaivella vanhoja asioita, ne oli loppuun käsitelty ja unohdettu.

Nyt ei Taunon tekemisissä ollut valittamista, jos ei oteta huomioon vanhentuneen miehen voimien vähenemistä.

Yhtä vaille valmista

Suonpään pihapiirissä näytti kaikki olevan kunnossa, vain sauna oli entinen.

Niinpä Tauno päätti rakentaa uuden saunan. Liisa ei patistanut vanhaa miestä, vaan päinvastoin koitti estellä, peläten miehensä voimia.

- Minkä päätän sen myös teen, oli Taunon päätös.

Myös elämä oli tehnyt päätöksen. Saunan perustukset ilman seiniä kertovat

vielä tänäkin päivänä, kuka tekee ihmisen elämän lopullisen päätöksen.

Koti purkautuu

Lapset olivat lähteneet maailmalle, kuka minnekin. Kokoontuivat saattamaan isäänsä kirkkomaahan ja lähtivät taas, äiti jäi yksin.

Vaikka Liisa näytti, pystypäiseltä, ylpeältä ja kaikesta selviävältä naiselta, oli hänen sisin surusta tehty, sen ovat tulleet tietämään ne jotka ovat nähneet Liisan pöytälaatikko tuotannon. Ne runot: Sydämen tuskaa.

Vuosi ja Liisa seurasi miestään

Suonpään emäntä löydettiin yksin pirtinlattialta, kuolleena, vain suru seuranaan. Emäntä suri mennyttä miestään ja lapsia, lapsia jotka maailma oli nielaissut kauaksi äidinhelmoista.

Suonpään tila hiljenee lopullisesti

Ja, lapset kokoontuivat taas, saattamaan, rakasta äitiään siunattuun maahan ja lähtivät pois. Nyt ei tuttuun pihaan jäänyt, kuin suru yksin.

Hautajaiset olivat pienet. Olisiko naapuritkaan huomanneet Suonpään pihan tyhjenneen, ellei poika siunaustilaisuudesta tulessaan olisi poikennut Niinivaaran pihaan.

- Päivää, sanoi pihaan tulija ja nousi autostaan, muut eivät nousseet.

- Päivää ja otan osaa, se äiti... sanoi Niinivaaran nuori isäntä.

- Me myytäisiin se meidän paikka, ostatko, arveltiin, se on, kuin tästä tilasta

lähtöisin, sanoi mustassa puvussa pihamaalla seisova nuorimies.

- Ostan, sovitaan kaupanteko päivä, ota toisilta valta-kirjat mukaan, tulee virallinen kauppa, sanoi arkivaatteissa kesäpäivää viettävä Niinivaaran isäntä.

- Hyvää matkaa, ja vielä, osan ottoni, sanoi isäntä loittonevan auton perään.

- Pahus, nyt se unohtui kysymättä, paljonko pitää varata rahaa, kun Suonpään tila liitetään takaisin Niinivaaran tilaan, kertoi isäntä, emännälle pirttiin tultuaan.

- Maksoi mitä maksoi, mutta nyt juodaan päivä-kahvit Suonpään tilan ja sen ihmisten muistolle. Hyviä naapureita olivat, tulee ikävä, sanoi emäntä ja kaatoi kahvia, kahteen kuppiin.

Näin sulkeutui elämän kierros, jonka kaksi nuorta rakensivat yhdessä yhteiseksi kodiksi. Elämän kierros kesti neljä vuosikymmentä, vain kertomus on jäljellä heidän elämän kiertokulusta

2020 Taisto