Aleksis Kiven päivänä 10.10.24 "Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää"

Pentti lehmusvaaran mainio juttu vie 1950-luvun Taaborille 

Tänään, 10.10. on jälleen Aleksis Kiven päivä. 160 vuotta sitten julkaistiin hänen näytelmänsä Nummisuutarit, joka on todellinen aikaa kestävä ikiklassikko.  Vahinko, että Lahden Teatterimatka meni puihin, olisi ollut mielenkiintoista vertailla eri aikakausien versioita toisiinsa. Krapin kesäteatterissa esitettiin 2013 sovitus, jossa teksti oli alkuperäinen, mutta ympäristö ja asut sekä näyttelijöiden elekieli nykyaikaa. Yllättävän hyvin toimi sekin. 

"Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää" 

EL-Nurmijärven peruuntunut matka Lahden Kaupunginteatterin Nummisuutarit-näytelmää katsomaan palautteli mieleeni pari aikaisempaa esitystä, ja taidanpa ensimmäisestä hieman kertoilla:

Nurmijärvellä, Palojoen kylän Taaborinvuoren ulkoilmanäyttämöllä, Aleksis Kiven lapsuuden leikkipaikoilla esitettiin ensimmäisen kerran kesällä 1953 Kiven näytelmä Nummisuutarit. Sen hän oli kirjoittanut v.1864, ja sai siitä ensimmäisen valtion kirjallisuuspalkinnon  v.1865. Alun perin Kivi-juhlaa järjesti Nurmijärven Nuorten Opintorahastoyhdistys, ja juhlien tuotosta annettiin  lahjakkaille ja vähävaraisille opiskelijoille stipendejä.

Päätös juhlan järjestämisestä tehtiin vain noin vuotta aikaisemmin. Aivan pystymetsään lähdettiin kirjaimellisesti raivaamaan näyttämöä, ja henkisesti ideoimaan tapahtumaa, keräämään näyttelijöitä avustavine joukkoineen, perustamaan sen ajan pop-up ravintolat henkilökuntineen, huolehtimaan liikenteenohjauksesta järjestysmiehineen ja lipunmyyjineen sekä monista muista vasta H-hetken kynnyksellä esiin tulleista asioista. Näyttelijöitä ja avustajia oli noin 100 henkeä, muissa tehtävissä viikonlopun aikana noin 400 henkeä. Kaikki nurmijärveläistä talkooväkeä. Haluttiin olla mukana rakentamassa yhteistä juhlaa ja näyttämässä myös vieraille, että osataan. Ei siinä paljon katsottu nuttua eikä aatteen väriä, yhdessä ja aika hyvässä sovinnossa tehtiin - vieläpä parhaaseen heinäntekoaikaan.

Sunnuntaina 12. heinäkuuta 1953 Taaborinvuorella ilmassa oli enemmän kuin suuren kulttuurijuhlan tuntua, juhlavuutta ja jännitystä. Koko pitäjän suuri yhteinen yritys oli toteutumassa. Kaikki valmiina, näyttelijät rooliasuissaan, Eskosta aina Heikki Kedon hevoseen saakka. 
Näytelmäharjoituksia oli pidetty syksystä alkaen 100 kertaa, soppatykit porisivat ravintoloiden takana, luvassa oli tasan puolen tunnin mittainen väliaika toisen näytöksen jälkeen. Katsomossa istui varsin arvovaltainen joukko kulttuurielämän vaikuttajia Nobel-kirjailija F.E. Sillanpäästä Aku Korhoseen, Eeva-Kaarina Volaseen ja moniin muihin maamme merkkihenkilöihin asti. Katsojat olivat parhaat päällään, kuten häissä kuuluukin, ja väkeä riitti jopa seisomaan katsomon takaiselle takarinteelle asti. Sää oli helteinen, aurinko porotti ja hikeäkin pukkasi.

Kaikki kunnon juhlat alkavat soittokunnan torvisoitolla, niin nytkin. Avauspuheen piti juhlatoimikunnan puheenjohtaja, pastori Åke Launiala. Sen jälkeen Sairasen Kalle puhalsi leppätorvellaan Vilho Siivolan ohjaaman näytännön alkavaksi, kuten niin monina vuosina sen jälkeenkin. Meno ja mekastus suutari Topiaksen tuvassa ja pihapiirissä, kuten myös Karrin häissä alkoi.

Vuonna 1956 viikonvaihteen näytöksissä kävi yhteensä 7832 katsojaa, joista sunnuntain päivänäytöksessä 3708 henkeä. Kaikkiaan näyttelijät ja muu talkooväki mukaan laskettuna pitkälti yli 8000 henkeä. 
Näitä lukemia lähellekään ei nykyisin päästä edes koko kesän aikana. Kivijuhlan alkuvuosina ei vielä ollut henkilöautoja kovinkaan paljon. Katsojat kuljetettiin näytöksiin pääosin linja-autoilla varsin laajalta alueelta ympäristöstä. Aikamoinen logistinen voimannäyte sekin. Tämän lisäksi polkupyöriä oli pysäköintialueilla lähes samaan tyyliin kuin taannoin Suomen itärajalla.

Kun noin suuri väkimäärä on tuntikausia koolla, tulee nälkä, jano ja vessahätä. Kunnollisia pysyviä rakennelmia ei ollut, kutsuvieraat saivat kahvia ja pullaa Karrin talon vieressä, muita ravintoloita oli kolmisen kappaletta. WC-kyhäyksiä oli muutamia Taaborin rinteillä. Tarjolla nakkeja, kahvia ja pullaa , jäätelöä ja jotain muuta pientä purtavaa. Kahvit keitettiin ja nakit kuumennettiin jo paljon elämää kokeneissa kenttäkeittimissä. Samoin kuumaa vettä tarvittiin paljon astioiden tiskaamiseen, kaikki tarjoilut hoidettiin eri puolilta pitäjää yhdistyksiltä lainatuilla astiastoilla, ja tuollaisten väkimäärien käyttöön niitä piti tiskata välillä. Ei eletty vielä kertakäyttökulttuurin aikaa.

Martat, Maatalousnaiset ja muutamat muut järjestöt vastasivat vuorollaan ravintoloiden toiminnasta. Raalan Marttojen puheenjohtaja, naapurin emäntä, Raalan kartanon Lempi Palho ja Maatalousnaisten puheenjohtaja, Röykän Ali-Korven emäntä maisteri Else Mattila olivat omasta mielestään vuorollaan itseoikeutettuja kutsuvierasravintolan vetäjiä. Toimintaympäristö oli varsin vaatimaton, ei ollut kylmätiloja tai muitakaan säilytystiloja. Kirkonkylän Elannosta saatiin täydennystä myös viikonvaihteen aikana. Muistini mukaan pahempia valituksia ei kuitenkaan katsojien taholta tullut. 

Ravintolatoiminnan sujumista varmaan auttoi se, että osa mukana olevista oli kokeneita sota-ajan lottia tai kotirintaman vaikeissa oloissa toimimaan tottuneita naisia. Äidit hoitivat ravintoloita, tyttäret tiskasivat ja me pojat raahasimme mäen alta takarinteen kautta ravintoloihin vettä ja muita tarvikkeita. Samalla tietysti seurasimme mahdollisuuksien mukaan näytelmän kulkua. Sen ainoan ja oikean. Pätkiä rooleista osataan vieläkin. Helposti tulee uudemmista sovituksista ja ohjauksista todettua, että eihän se noin ollut. Väärin meni. 

Kaikesta tästä jäi alakoululaiselle pysyvä muistikuva, joka palautuu mieleeni vahvasti kesäisenä sunnuntaina yhtenä soittajista Taaborinvuoren jumalanpalveluksessa, tai vaikkapa autolla mäen ohi ajaessani. Se on osa kotomaamme koko kuvaa, sen ystävällisiä äidinkasvoja.

Näyttelijäkunta oli yhtä poikkeusta lukuun ottamatta koottu nurmijärveläisistä harrastajista. 
Tuo yksi oli Esko, Helsinkiin muuttanut Juhani Nuotto. Hän kävi kansakoulua Raalan Hynnänkorvessa, jossa asui vaatimattomissa oloissa tuohon aikaan, ja kävi sieltä myös jonkin aikaa Nurmijärven Yhteiskoulua. Sota-ajan jälkeen hän kouluttautui äidinkielen opettajaksi, näytteli ja ohjasi näytelmiä. Hän oli tuossa joukossa vähintään puoliammattilainen. 

Eskon piti naida Karrin Kreeta, mutta eihän se niin mennyt. Näytelmän eri vaiheissa Esko ja Topiaksen hoitolapsi Jaana olivat poissa näyttämöltä, hämärässä eteiskomerossa tähyilemässä seuraavaa esille tuloa.  Siellä sitten lempi leimahti, ja Juhani Nuotto ja Nukarin kyläpoliisi Edvin Weckströmin tytär Ruth vihittiin v. 1954 avioliittoon, joka kesti aina Juhani Nuoton kuolemaan asti v.2002. Esko saikin Jaanan! 
Juhani Nuotto on kuvannut nuoruuttaan ja koulunkäyntiään Nurmijärvellä karulla, mutta varsin totuudenmukaisella tavalla v. 2000 ilmestyneessä muistelmateoksessaan "Tuulten kasvatti". ESKOJEN ESKO!

Taaborin katsomo pullistelee 1950-luvulla ja ESKOJEN ESKO, Juhani Nuotto 

Marttaa esitti Irja Salmi, monien mielestä kuin luotu siihen rooliin. Hän oli Nurmijärven nimismiehen kanslian konttoristi, joka tarvittaessa marttamaisesti johti toimistoaan, pitäen asiakkaat ja konstaapelit järjestyksessä. Melkeinpä polveni tutisivat, kun menin hakemaan ensimmäistä aseenkantolupaani ja metsästyskorttia. Irja Salmi teki asian pikakäsittelyn, leimasi paperit leimasimen nimikirjoituksella : "R. Mikkola, Nurmijärven piirin nimismies" . Ei siihen vallesmannia vaivattu.

Lukkari Sepeteuksen rooli on keskeisimpiä koko näytelmässä. Se edellyttää esittäjältään uljasta ulkomuotoa, kuuluvaa ääntä ja tuon ajan kirkonmiesten jyrkkää arvovaltaa. Maanviljelijä ja autoilija Viljo Takasella oli kaikki nämä ominaisuudet. Kun hän asteli Topiaksen mökin pihapiiriin, sen todellakin huomasi. Kun hän aloitti puheensa ja varsinkin pidemmät nuhtelut ja melkeinpä saarnat, niin osalla kuulijoista oli vaikeuksia pysyä vakavana: siellähän on meidän kirkkoherramme äänenpainoineen, maneereineen ja suorasanaisine mielipiteineen seurakuntalaistensa elämänmenosta, kylä kerrallaan. Jotenkin se tuli vaan mieleen. Viljo Takanen esiintyi Sepeteuksen roolissa myös Seitsemän veljeksen esityksissä. Hän oli Taaborin näyttämöllä mukana 35 vuotta. Ennätys sekin. 

Näytelmän muutkin roolihenkilöt olivat saaneet sopivat, taitavat esittäjät, jotka me tietysti tunsimme myös arkielämän tehtävissään. 1950- luvulla aika monilla oli vielä tietoutta elämästä ennen vanhaan Nurmijärvellä, se oli heidän tukensa roolihahmona, ja ohjaaja Vilho Siivola osasi käyttää sitä hyödyksi esityksessä.

Alkuvuosina kuulutettiin suora valtakunnallinen radiolähetys Taaborilta alkamaan tähän tapaan: "Radioimme nyt Aleksis Kiven näytelmän "Nummisuutarit" Nurmijärven Taaborinvuoren Kivi-juhlasta". Kun näyttämöllä oli vähän suvantokohtaa tapahtumissa, niin radion selostaja kuvaili tapahtumia kuulijoille. Jos ei oltu paikanpäällä jotain tekemässä, niin sitten kuunneltiin kotona lähetystä korva melkein radiossa kiinni. 

Nykyisin tämä ei olisi enää mahdollista, kuulijakunta on pilkottu niin moniin eri segmentteihin, radiokanavia on lukuisia ja YLE supistaa koko ajan kulttuuri- ja asiaohjelmien osuutta.

Kivi-juhlat on maamme vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut kesäteatteritapahtuma. Sen vahvuus on edelleenkin halu tehdä laadukasta teatteria talkootyönä, yhdessä. Myös kyky uudistua ohjelmistossa ja näyttämöllä vetää uutta, nuorta esiintyjäjoukkoa mukaan toimintaan. Aleksis Kiven perintö antaa  elinvoimaa toiminnalle niin Taaborilla, kuin koko Nurmijärvelle.

"Tilulii, tilulii,  tilulilu lilulii !"
Kirkonkylässä, Aleksis Kiven tiellä, Aleksis Kiven päivänä 2024

Pena

Lähdeteokset:
Aleksis Kivi: Nummisuutarit,1864
Juhani Nuotto: Tuulten kasvatti, 2000
Markku Jalava: "Minä selkääni siivet saan", Nurmijärven Kivi-Juhlat 1953-2002