Kosken kohinaa ja historian lehtien havinaa 21.5.21

Kosken kohinaa ja historian lehtien havinaa  

Perjantaina 21.5.21 kokoontui kolmekymmenpäinen joukko yhdistyksen jäseniä ulkoilemaan Nukarin koskialueen monipuolisille lenkkipoluille. Tutustuttiin reheväkasvuiseen jokiluontoon, jossa tuomet ja rentukat kukkivat parhaimmillaan, sekä kuultiin Pentin selostusta kylän monivuosisataisesta historiasta, ja vähän nykyisyydestäkin.

Kuvagallerian kuvia on täällä

 
Pentti Lehmusvaara

Epävakainen sää runsaine sateineen uhkasi todella vesittää koko tapahtuman, ja ehkä hieman vähensi osallistujamäärää, mutta mukavankokoinen joukko oli paikalle saapunut. Näitä rohkeita myös säänhaltija suosi, sateessa ja tuulessa oli juuri tapahtuman keston mittainen tauko. Koski tosin kuohui kuin runsaimpien kevättulvien aikaan, vesi oli poikkeuksellisen savisameata ja pauhu vanhalla Tammella korviahuumaavaa.

Nurmijärven kunta omistaa lähes kaikki koskialueen rantamaat. Sinne oli helppoa suunnitella ulkoilureittejä, keskuspaikkana oli Nukarin urheilukenttä. Suunnitelma valmistui 1985 ja sen jälkeen alkoi vääntö sen toteuttamisesta " eihän nyt Nukarille voida noin paljon rahaa antaa lenkkipolkuihin ja niiden tarvitsemiin kevyisiin siltarakennelmiin". Muutamien supistusten jälkeen suunnitelma hyväksyttiin, ja koskialueen polut valmistuivat 1991.

Alueella on useampia eri lenkkivaihtoehtoja valittavana, niin pituuden kuin maaston vaativuudenkin kannalta. Sinne joukko suuntasi, kukin omalla vauhdillaan. Muutamat ehtivät myös paistamaan makkarat laavun nuotiolla. Arki-iltapäivä on sopiva ajankohta tämän tyyppiseen liikuntaan, koska koronan myötä ulkoilevan ja kalastavan porukan määrä on lisääntynyt huomattavasti, ja tällä hetkellä viikonloppujen kävijämäärä on jo hyvin lähellä mukavan ulkoilun ylärajaa. Kaikilla Vantaanjoen koskialueilla on sama tilanne, ovathan ne 1,5 milj. asukkaan lähiulkoilualueita.

Lenkkipoluilta on komeat näkymät myös varsinaiselle koskialueelle, se onkin pituudeltaan ja putouskorkeudeltaan selvästi Vantaanjoen suurin koskijakso. Helmenä voi pitää vanhaa, 1890-luvulla Raalan kartanon rakennuttamaa Adlerhofin sahan patoa. Sen päällä olevalta sillalta on mykistävät näkymät kosken kuohuihin. Tällä vesimäärällä padon yli syöksyvän veden jyminä peittää alleen kaikki muut äänet.

Luonnonnähtävyyksien ohella voitiin seurata innokkaiden perhokalastajien työskentelyä, kosken kirjolohien nappaamiseksi saaliiksi. Tuntui vain siltä, että eipä taida Ahti olla kovin suotuisalla tuulella, kun vettä on noin paljon ja virtaukset liian voimakkaita. Nykyisin meritaimenet voivat nousta syksyisin kutupaikoilleen koko Vantaanjoen alueelle, ja Nukarinkosket on koko Suomenlahden alueen tärkein taimenen poikastuotantoalue. Tähän on päästy koskien entisöinnillä ja kutusoraikkojen rakentamisella sopiviin kohtiin kaikilla koskialueilla.

Reipas luonnossa liikkuminen aiheuttaa kahvihampaan kolotusta, ja tähän vaivaan tarjosi helpotusta Nukarintien sillan kupeessa sijaitseva Cafe Penger, josta oli saatavana niin kahvia, jäätelöä kuin grillimakkaraakin. Vanha kestikievariperinne siis elää vieläkin, vähän uudemmassa muodossa tosin.

Monista tuntui varmaan siltä, että ihan kaikkea ei vielä nähty. Kesän mittaan maisema ja kasvillisuus muuttuu, Matilda Adlercreutzin v. 1873 perustamassa koulussa sijaitseva Nukarin koulumuseo jäi vielä näkemättä, ja paljon muuta jokivarren elämää jäi seurattavaksi seuraavalle kerralle.

Kiitokset Margitille, kun taas kerran järjestit helpotusta koronakaranteenilaisille!