Koronakevään & kesän 2020 tarinoita

KORONAKEVÄÄN & KESÄN 2020 TARINOITA

Koronavirus mullisti arjen maaliskuussa 2020. Yhdistyksen kerhot, retket ja matkat peruttiin, mutta Tarinatupa jatkui netissä. Tämä sivun jutut päättyivät elokuun lopussa. Kiitos kaikille tarinankertojille!
Tarinatupien sivun blogiin voi lähettää juttuja ja kuvia Tarinatupien aiheista, tai aiheiden vierestä  yhdistyksen sähköpostiin elnurmijarvi@gmail.com. Kerro oma tarinasi, se on kertomisen arvoinen! 
Katso KORONAKEVÄÄN  ja  KESÄN KUVIA Kuvagalleriassa.
 

Tulliniemen luontopolku - Suomen mantereen eteläisin kohta

Olin pienen miniloman tarpeessa, joten varasin Hangosta majoituksen kahdeksi yöksi. Elokuun viimeisen viikonlopun perjantai-aamuna suuntasin kohti Tulliniemeä. Tulliniemi on minulle hyvin erityinen paikka, sillä olen syntynyt ja asunut siellä melkein kymmenen ensimmäistä vuottani. Perheemme muutti pois Hangosta vuonna 1962, jolloin äitini työpaikka siirtyi Järvenpään Nummenkylään.

Hangon Tulliniemeä ovat aikojen saatossa asuttaneet myös venäläiset ja saksalaiset, ja alue on ollut merkittävä maamme merenkululle. Tulliniemi on kuuluisa merenkulun lisäksi myös sen sotahistoriaan liittyvästä kulttuuriperinnöstä.

Tulliniemen luontopolku on toteutettu Metsähallituksen ja Hangon kaupungin yhteishankkeena, ja se avattiin yleisölle vuonna 2014. Polku kulkee osittain Uddskatanin luonnonsuojelualueella, joka perustettiin 1990. Uddskatanin vesistöalue rantoineen on arvokkaana lintukohteena rauhoitettu jo vuonna 1933 (luontoon.fi).

Luontopolun alku on pehmeätä hiekkaa, joten sinne on rakennettu jykevät pitkospuut, jotka kulkevat rannansuuntaisesti. Pitkospuiden jälkeen polku kulkee metsänreunaa ja pitkin kovempaa hiekka-aluetta, mutta edelleen rannan suuntaisesti. Alue on merkittävä moninaisesta luonnostaan. Polun ja rannan välissä kasvaa merikaaleja, jotka ovat aivan kaalinnäköisiä ja ihmettelen, kuinka ne viihtyvät karussa hiekkamaassa. Hankoniemen lisäksi merikaalia esiintyy Suomessa vain Ahvenenmaalla ja lounaissaaristossa.


Rantaosuuden jälkeen polku johtaa alueelle, jossa on puita ja matalaa merenrantakasvillisuutta. Luen retkipaikkasivustolta, että havumetsäosuudella esiintyy uhanalaista niittylaukkaneilikkaa. Kasvien kerääminen, tulenteko, maihinnousu ja leiriytyminen on kielletty.

Elokuun viimeisenä perjantaina ei luontopolulla ole enää ruuhkaa, vaikka päivä on aurinkoinen ja tuuleton. Meri väreilee vain hieman. Tiedän, että myrskyisenä päivänä vesi nousee helposti rantavallin yli ja ulottuu polulle ja pidemmällekin. Nyt sen voi vain kuvitella.

Tapasin heti luontopolun alussa hankolaiset Tompan ja Aijan, joten kulku oli rattoisaa jutustelua ja sain heiltä paljon paikallistietoa. Tompalla oli mukana kamera, jossa oli todella pitkä objektiivi. Hän kertoi kuvaavansa paljon erilaisia kohteita - sekä luontoa, että mm. ruokakuvia, joten minulla olisi nyt ehkä mahdollisuus saada juttuni tueksi oikein ammattikuvaajan otoksia.

Viimein avautuvat eteemme kalliot ja kulku hieman vaikeutuu. Onneksi on kuivaa, sillä märillä kallioilla kulku on petollista ja jopa vaarallista. Pidämme juoma- ja ruokatauon ja vietämme muutenkin aikaa ennen kuin käännymme paluumatkalle. Muistelen, että syksyisin rantaan ajautuu paljon meduusoja. Taitaa se syksy olla tulossa elokuun jälkeen, sillä rantavedessä kellui jo muutama meduusa.

Joutsenpariskunta poikasineen uiskenteli matalikolla. Kallioilta avautui avomeri ja Bengtskärin-majakka näkyi pisteenä taivaanrannassa. Tulliniemen luotsiasema rakennuksineen oli lahden takana, mutta sinne ei ollut pääsyä. 

Yhtäkkiä kuuluu huuto ”musta kyy”! Takanamme tullut porukka huomasi kallioilla käärmeen. Varmaan huudosta pelästyneenä se luikerteli kalliolta pusikkoon. Tämän jälkeen katseeni oli vielä enemmän suuntautuneena jalkoihin kuin aiemmin.

Tauon jälkeen lähdimme paluumatkalle samaa reittiä. Mietin, että kävely ja kallioilla hyppiminen tuntuisivat varmaan huomenna lihaksissa. Illalla pitäisi venytellä kunnolla.

Paluumatkalla Tomppa kuvasi harmaahaikaroita, joita taisi parhaimmillaan olla kivillä toistakymmentä.  Alueella on paljon peuroja, ja onnistuimme myös näkemään muutaman. Tomppa sai hienon kuvan ”bambista” valkoisine pilkkuineen. Ilmeisesti peurat ovat jo tottuneet ihmisiin, sillä ne eivät lähteneet heti karkuun, vaan aterioivat rauhassa.

Tulliniemen ja Uddskatanin luonnonsuojelualueen kautta kulkee muuttolintujen syksyinen ja keväinen reitti ja varsinkin luonnonsuojelualue on merkittävä levähdyspaikka saapuville ja lähteville linnuille. Lisäksi Tulliniemen saaristo on merilintujen merkittävää pesimäaluetta.

Luontopolun pituus oli 7,5 km ja aikaa kului 2h 11min. Päivä on ollut mielenkiintoinen, ja voin vain kuvitella, kuinka paljon erilaisia asioita täällä voi tapahtua maalla, merellä ja ilmassa. Näin niistä nyt murto-osan, ja olen taas yhtä kokemusta rikkaampi. Oli mukavaa, että oli patikointiseuraa. Esitän Tompalle ja Aijalle parhaimmat kiitokseni mukavasta seurasta ja valokuvista, jotka sain sähköpostitse. Tänne haluan palata… siis seuraavaan kertaan.

Seija Sariola
30.8.2020
 

Kummilahjat, joiden elämä jatkuu

Kummeinani olivat Vieno ja Sulo. Vieno oli äitini vanhin sisko. Kummini asuivat Helsingissä, he olivat siis stadilaisia, ja heidän sanavarastoonsa kuului kummallisia ilmaisuja. He halasivat ja rutistivat myös niin kovaa, että vielä jonkin aikaa tunsi kehossaan heidän tapaamisensa. Halaaminen oli outoa, koska meillä kotona ei ollut tapana halailla – varsinkaan vieraita.

Olimme kummieni kanssa paljon tekemisissä. He tulivat mm. kesäisin meille Nastolan Villähteelle mustikkaan. Me lapset saimme mustikkaretkille mukaamme Pax-askit, jottemme olisi syöneet kaikkia mustikoita ja niitä olisi kulkeutunut ämpäreihinkin. Keräsimme mustikat mukeihin ja kun ne täyttyivät, kaadoimme sisällön Vienon ja Sulon ämpäreihin. Aikuisena vierailin kummieni luona säännöllisesti heidän elämänsä loppuun asti.

Kummisetäni Sulo oli puuseppä. 1950-luvulla sain häneltä lahjaksi hänen nikkaroimansa pienen pöydän ja tuolin. Ne olivat vahvaa tekoa ja kovassa käytössä. Varsinkin pikkutuoli oli haluttu istuin niin lapsille kuin aikuisillekin.  Kovan kulutuksen jäljet tietysti näkyivät, ja isäni maalasi niitä aika ajoin vuosien kuluessa.

Isälläni oli automaalaamo, ja niinpä hän käyttikin maalauksiinsa usein automaalia. Kun vihdoin sain lapsena itselleni käytetyt kaunoluistimet, ne olivatkin ruskeat. Siitäkös poru syntyi! Niinpä isäni maalasi luistimetkin valkoisiksi, ruiskulla ja automaalilla.  

Kummisedän tekemä tuoli sai jossain vaiheessa pehmustetun päällisen, joka oli vahvasti kiinni naulattu. Nämä pienet huonekalut kulkeutuivat myös omaan kotiini ja ne olivat omilla lapsillanikin kovassa käytössä.

Myöhemmin sain kalustukseeni lisäosana astiakaapin.
Kummitätini Vieno teki pitkän työrupeaman Arabian tehtaalla. 1960-luvun alussa alettiin Arabialla valmistaa Raija Uosikkisen suunnittelemaa Satukenkä-lastenastiastoa, johon kuului matala ja syvä lautanen sekä muki. Kummitätini teetätti minulle tällaisen omalla nimelläni varustetun käsinmaalatun astiaston. Seuraava lahja oli kahvikuppi ja teevati. Näille astioille oli räätälöity tuo astiakaappi.

Näitä astioita ei ole koskaan käytetty, ne ovat aarteita, joista on pidetty hyvää huolta. Paitsi kerran on mukia käytetty, kun olin ensimmäisellä/toisella luokalla koulussa (kaksi vuosiluokkaa oli yhdistetty). Laskiaisena olimme luokan kanssa mäenlaskussa. Äitini kutsui koko luokan kotiimme mehulle ja pullalle.  Meitä oli aika paljon, ja mukeja oli vähän. Äiti oli laittanut pöytään myös tämän satukenkämukin, tarkoittaen sen minulle.  Muuan tyttö ehti kumminkin ottaa mukin itselleen ennen minua – kyllä harmitti!

Vielä on yksi kummilahja, jonka haluan mainita. Sain 10-vuotis syntymäpäivälahjaksi kirjeen, jossa oli kaunis kortti ja kolme yhden markan täysin sileää seteliä. Saatekirjeessä luki ”Tässä on sinulle leijonaruusuja syntymäpäivälahjaksi.” Juoksinko heti kauppaan karkkiostoksille? En juossut, nuo kyseiset setelit ovat minulla edelleen tallessa yhtä sileinä kuin saadessani ne, ja samassa kirjekuoressa.

Näistä lahjoista tunnen suurta kiitollisuutta vieläkin.  Ne ovat lahjoja, joiden elämä jatkuu.

Lahjahuonekalujen tuunaus

Tuli minun vuoroni kunnostaa kummisetäni 50-luvulla tekemät pieni pöytä ja tuoli.  Isäni käden jälki sai väistyä. Irrotin tuolin pehmusteen ja hioin huolellisesti vanhat maalit pois. Tein niin hyvän pohjatyön kuin vain taisin – ja kova homma olikin, jotta sain kaikki maalikerrokset pois. Maalasin kalusteet uudestaan mukaillen isäni maalauksia, valkoista ja nyt helakan sinistä - isäni oli käyttänyt räväkämpiä värejä. Ja tuoli sai uusiin väreihin sointuvan tilkkutyönä ommellun pehmusteen.

Pöytä ja tuoli lähtevät nyt tyttäreni perheeseen, ne saa Samuel 1v. Nyt niissä näkyy mummin käden jälki. Aika näyttää, jatkavatko pöytä ja tuoli kulkuaan sukupolvien ketjussa.  Astiakaappi astioineen jää vielä minulle odottamaan tarvitsijaa.

28.8.2020
Margit
 

Muistojen kultaa

Vaikka olen muualla, juureni ovat Vetelissä Keski-Pohjanmaalla. 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämpää on kuulua jonnekin.  Veteli on minulle monella tavoin tärkeä.  Se on muodostanut lapsuuteni ja nuoruuteni kehikon.  Koti, vanhemmat, sisarukset, kylä.  Siinä kasvupohja, jonka varaan elämän eväät ovat rakentuneet. 

Kun nyt viidenkymmenenkahden vuoden poissaolon jälkeen katselen kotikylääni Isokylää ja Veteliä laajemminkin, huomaan, että kehitys on ollut valtaisaa.  Uusia taloja näkyy siellä ja täällä, tuolla tutun Peipposen tien varrellakin, ja talot pihapiireineen ovat kauniita ja hyvin hoidettuja.  Lienevätkö paluumuuttajia niiden asukkaat?

Mutta luonto pihlajineen, tuomentuoksuineen on sama kuin lapsuuteni aikaan, järvi välkkyy yhtä kirkkaana kuin ennenkin.  Ja mikä parasta, voin yhä kuulla täällä Vetelin murretta, niin vahvaa ja värikästä, että yhdessä lauseessa tulee sanotuksi monta asiaa.  Kunpa tämä murre säilyisi tuleville polvillekin, mutta mistä löytyy sen vaalijoita? Edesmennyt taiteilija Leena Salmela, pilapiirtäjä vertaansa vailla, oli murteen suuri taitaja, ei toista samanlaista taida tullakaan. 

Olihan lapsuuden kodistani Isokylältä melkoisesti matkaa Vetelin kirkonmäelle, mutta sekös meitä, talollisen lapsia, olisi estänyt sinne pääsemästä.   Hevosella mentiin, kesällä kääseillä, talvella reellä.  Myöhemmin Ahon Armaksen linjabussilla. 

Oli muuan sunnuntaiaamu sekin, joskus kesän korvalla, kun Tuta ja Tummu tekivät lähtöä kirkkoon, mustissa vaatteissaan, juhlallisesti.  Hevonen ja kääsit olivat valmiina pihamaalla.  Miten ollakaan, siskoni ja minä saimme luvan nousta takaistuimelle.  Nopeasti kesäkussat päälle ja uudet hatut päähän, semmoiset kauniit, siniset hatut, joiden reunat nousivat ylös ja leuan alla oli kuminauha, pieni ruusukin reunaa koristamassa. 

Ja sitten mentiin niin että hevosen harja vain hulmusi ja tien varren puut ihan vilisivät silmissä! Teki mieleni hihkua, niin iloinen oli mieli, ja kesätuuli pyyhki ihanasti kasvojani.  Klaavunkankaalle kun saavuttiin, ajattelin, että onko tämä Veteliä lainkaan, niin ihmeelliseltä ja suurelta näytti maisema silmissäni. 

Kirkonmäellä sanoi isoisäni, että tämä on arvokas paikka.  On kirkko, johon saamme vapaasti mennä, on sankarivainajien haudat ja raivaajapatsas, ja Perhonjokilaakso, noiden raivaajaesi-isiemme työn tulos – kaikki tämä on tässä silmiemme edessä. 
 

Veteli muodostuu kylistä, jotka ovat pitäjän perusta ja voima, kuten maakuntalaulussakin mainitaan: ”Kylät suuret kansoineen mi’ maasta pitää huolta”.  Kylien merkitys ei saa heikentyä, vaikka maaseutua nyt pääkaupungista käsin koetetaankin autioittaa.  Mitä tahansa herrat Helsingissä päättävätkin, mitä tahansa tulevaisuus tuokin tullessaan – toivoisin, että synnyinpitäjäni väki lannistumatta vaalisi omaa maataan, esi-isiemme perintöä, sukupolvesta toiseen, keskipohjalaisella sinnikkyydellä.

Mielessäni väikkyy kuva kesäillasta Vetelin kirkonmäellä, kun aurinko painuu mailleen ja työn äänet hiljenevät kylällä.  Raivaajan kuokka laskeutuu saappaan viereen, käsi nousee otsalle ja katse tähyää laaksoon.  Päivän työt ovat päättyneet.  Viimeiset auringon säteet pyyhkivät tapulin latvaa – kohta kylä nukkuu.

Sanastoa:
Tuta - isoisä
Tummu - isoäiti
Kääsit - hevosvetoiset ajelukärryt
Kussa - mekko

Anna-Liisa Pyynönen
26.8.2020 Nurmijärvi
 

LAPSUUS- JA NUORUUSMUISTOJA ETELÄ-POHJANMAALTA

Haastateltu 1927 syntynyttä mummaa

Lapsuus oli köyhää, ruokaa oli niukasti ja se oli yksinkertaista. Ei juurikaan osattu käyttää luonnonantimia kuten sieniä ruoan lisäksi, kalaa kyllä säilöttiin tiinuihin ja puolukoita kerättiin. Kasvimaata ei ollut, kun ei tunnettu eikä osattu käyttää vihanneksia. Kerran istutettiin keräkaalia, mutta nekin syötettiin lehmille.

Töitä tuli tehdä pienestä pitäen kykyjen mukaan. Työ oli raskasta ja käsityövoittoista.

Sota-aikana piti luovuttaa osa pientilan, entisen torpan, pienestä tuotosta valtiolle. Koulukin jäi kesken sotien takia, kun kouluvuosia vähennettiin. Kerrankin valvojat kävivät laskemassa lampaita, kun osa piti luovuttaa valtiolle. Niitäkään ei saanut teurastaa kuin luvan kanssa. Pimeässä navetassa oli musta lammas, sitä eivät huomanneet, ja siitä saatiinkin hetken helpotusta ruokapulaan.
Ihmisiä kävi kerjuulla, kaikille annettiin aina jotakin omista vähistään.

Sodan jälkeen piti majoittaa luovutetun alueen evakkoja. Karjalasta tulikin kolmen sukupolven perhe. Aluksi ristiriitaa aiheutti erilaisten tapojen yhteentörmäys. Yksinkertaistenkin ruokien valmistustapojen erot, tavat ja ruokalajit hyödyttivät kuitenkin ajan mittaan molempien osapuolten keittotaitoja. Tulijoilta saatiin myös siemeniä ja oppia kasvimaan pitämisessä. Eläminen saman katon alla kehitti ymmärtämistä ja sopeutumista.

Evakkojen nuorin poika kutsuttiin vielä linnoitustöihin ja mumma muisti huvittuneena pojan kotiinsa lähettämän kirjeen yksityiskohdan: ”En tietä, elämä on kovaa, aseet on luovutettu, vapaus on riistetty, näenkö enää koskaan juhannusta.”

Sosiaalinen elämä oli kuitenkin vilkasta.  Metsätyömiehiä ja kulkukauppiaita poikkesi usein matkoillaan, mm. ”Veljekset Keskisen” Vesan isoisä, ja vieraat maksoivat yösijasta ja vähäisestä ateriasta, ja samalla kuultiin ”maailman tapahtumista”. Yleensäkin iltaisin käytiin kyläilemässä, tai kyläläisiä ja naapureita tuli käymään.

Nuoret osallistuivat innokkaasti Maamiesseuran rientoihin, ja mummakin näytteli kyläteatterissa useita rooleja. Lopuksi oli aina tanssia, koska iltamalupa vaati muutakin ohjelmaa. Sota-aikana oli tanssikielto, ja silloin pidettiin puskaradion kautta salatansseja ja piirileikkejä.

Maataloissa töitä tehtiin naapureiden kanssa kökkähengessä, siis talkoilla, porukalla. Nuorilla tytöillä oli myös kysyntää talojen kiireapulaisiksi esim. hääjuhliin, sadonkorjuuseen tai sairaustapausten vuoksi, ja tytöt saivat niistä töistä jonkin sortin rahapalkkaakin, reilujen isäntien taloihin mentiinkin mielellään.

Mumma osallistui myös Kulttuurirahaston perustamiseen ottamalla osaa varojen keruuseen paikkakunnalla.

Ystävä- ja tuttavapiiri muodostui varsin laajaksi yli kylän ja kuntarajan, tunnettiin ja tiedettiin lähes joka talon ihmiset, kohtalot ja tarinat. Perheet olivat yleensä runsaslapsisia, joten kavereita ja sukulaisia riitti. Aviopuolisokin löydettiin yleensä lähitaloista.

Muutto Etelä-Suomeen ja avioliitto oli mummalle iso muutos, ja suurin osa tutuista ja ystävistä jäi vain muistoina elämään.

Täytyy vain ihmetellä, miten suuren määrän ihmisten nimiä, syntymäaikoja ja tarinoita mumma vielä muistaa yli yhdeksänkymppisenä.

Mumma seuraa edelleen tarkasti syntymäpaikkakuntansa uutisia ja tuttujen kuolinilmoituksia sanomalehdistä (Suomenselän Sanomat ja Viiskunta). Taannoisen postilakon aikana ei lehtiä tullut, ja tarjouduin lukemaan hänelle netin näköislehdistä kuolinilmoitukset ym., mutta mumma kielsi, koska halusi jännittää siihen asti, kunnes lehdet sitten joskus tulevat.

Pertti K. Raalasta
23.8.20
 

Elokuinen sadepäivä ja vaihdokastomaatti

Aamulla herätessäni oli oudon pimeää ja höristelin korviani – ei epäilystäkään, sade rummutti ikkunapeltiin. En erityisesti pidä sateesta, koska silloin emäntä pistää lenkille lähtiessä päälleni sadehaalarin, ettei turkkini takkuuntuisi kastuessaan.  

Pujahdin aamiaisen jälkeen nojatuolin alle piiloon ja kökötin siellä hiiren hiljaa, mutta eikös emäntä taas keksinyt piilopaikkani, ja sadehaalarin lahkeet pujoteltiin käpäliini. Kyllähän minä sitten ulos päästyäni kipitän sateessakin ihan mielelläni, mutta se pukeminen ja lähteminen..

Eilen oli kesän viimeinen hellepäivä, sanoi emäntä, syksy lähenee. Tänä kesänä emäntä on pysynyt enimmäkseen kotona, eikä ole kulkenut yhtenään ties missä, niin kuin tavallisesti.
Emännän reissut ovat kyllä aina mukavaa vaihtelua, koska silloin pääsen johonkin kivaan hoitopaikkaan, naapuriin tai Nurmijärvelle, missä on toinen reviirini. Siellä minulla on pieni pihakin, jonka aidan takana asuu ihana pieni chihu-tyttö. Hänen kanssaan leikkiessäni tunnen itseni aina tosi suureksi ja vahvaksi!

Meillä on iso parveke, missä olemme kasvattaneet kesäisin kukkien ja yrttien lisäksi milloin mitäkin, perunaa, kurkkua, erilaisia tomaatteja.  Tänä vuonna kylvimme vain viimekesän parhaan, tummanpunaisen kirsikkatomaatin siemeniä. 

Kesän edetessä emäntä alkoi ihmetellä tomaatinvarsien rotevaa kasvua ja outoja kukkia jupisten,  että siemenet ovat varmasti menneet sekaisin. Raakileet ovat paisuneet paisumistaan, ja nyt meillä on pienien terttutomaattien sijaan kypsymässä suuria pihvitomaatteja, joiden siemeniä emäntä toi joskus Georgian matkalta. Tomaatit ovat kyllä mehukkaita ja maukkaita, eikä sellaisia kaupasta saa, mutta satoa pitää odottaa melkein syksyyn saakka.
Eipä sitä voi nähdä pienistä siemenistä päällepäin, mitä niistä lopulta tulee. Onneksi istutimme keväällä ostotaimiakin, ja pieniä keltaisia ja punaisia kirsikkatomaatteja on voitu napostella jo monta viikkoa.

Lähimetsässä on hauskaa lenkkeillä. Nyt kesällä on voinut vielä noukkia polun varrelta mustikoitakin suuhunsa, ja tänään löytyi taas kantarelleja. Meillä ei ollutkaan kikkarepussia mukana, ja emäntä pisti sieniä pusakkansa taskuihin.

Minulla on tarkka sisäinen kello ja sen mukaan on kohta iltalenkin aika. On pilvistä ja hämärää, ihan toisenlaista kuin eilen aurinkoisen hellepäivän iltana. Taas kuuluu sateen ropinaa.

Bichoninpoika Kamu
Rajamäki 22.8.20

Motoristi on aina motoristi

Tapahtuipa muutama vuosi sitten Nurmijärven hautausmaan parkkipaikalla:

Ajelin moottoripyörällä lähelle hautausmaan pääporttia ja pysähdyin, riisuin silmälasit ja kypärän. Pyyhkäisin hikeä otsaltani vilkaisten ympärilleni. Silloin näin vaalean hahmon tulevan ulos portista hitaasti minua kohti kuin siivet levällään.

Laitoin nopeasti lasit takaisin päähän ja tarkensin katseeni. Minua lähestyi rollaattorilla hyvin iäkäs, vaalea rouva hartiahuivi liehuen. Nainen pysähtyi eteeni, katsoi silmiin, katsoi pyörään, ja uudestaan silmiin, ja tokaisi vapisevalla äänellä:

• Hieno pyörä!
• Niin joo, kiitos, sanoin.
• Onko se kuinka iso?
• Joo iso on, raskas pyörä, vastasin.
  En käynyt kuutioita selvittämään ajatellen ettei vanha nainen kumminkaan sellaisia ymmärtäisi. 
  Rouva katsoi pyörää tarkemmin ja kysyi:
• Ilmajäähdytys?
• Joo on, tokaisin.
  Rouva kumartui vähän, katsoi tarkemmin:
• Keppiveto ?
• Joo kardaaniveto niin, on joo, heräsin
• Ei ole ruisku?
• Joo ei ole heh, tavallinen kaasari, ihmettelin puhekumppanin asiantuntemusta.
  Lopullisesti rouva vetäisi minulta maton alta selittäessään:
• On minullakin ollu pyöriä... Olen maatalon tytär ja isä olisi ostanut rippilahjaksi hevosen, mutta en minä sellaisista välittäny - minä halusin moottoripyörän (nimeä en muista) ja sen sain. Osallistuin minä sitte Eläintarhan ajoihinkin, mutten minä niille ulkomaan pojille pärjänny.

Sitten nainen huitaisi kädellään ja lähti könyämään rollaattorilla eteenpäin.

No mitä minä tästä opin on se, että motoristi on aina MOTORISTI, vaikka haudasta nousisi, tai rollaattorilla kulkisi.

Pertti K. Raalasta
20.8.20
 

Metsä ottaa suojaansa

Ensimmäinen kosketukseni metsään on niinkin kaukaa kuin vuoden 1952 keväältä, lapsuuteni maisemista Vetelistä, kylästä järven rannalla. Pieni kyläkoulumme valmistautui Metsämarssiin. Se oli valtakunnallinen tapahtuma, jonka tarkoituksena oli innostaa koululaisia istuttamaan puun taimia. Metsämiehet olivat katsoneet kohteen, kuokat ja taimet valmiiksi. Vuorotellen suoritimme istutuksen pienillä voimillamme. Tunne oli suorastaan juhlava. Männikkönummi huokui toukokuun lämpöä ja tuoksua.

Täällä Nurmijärvellä metsä on lähellä. Minulla on siellä lukuisia polkuja, joilla kuljen. Hienoja kohtaamisia aina silloin tällöin sattuu. On vain liikuttava hiljaa. Erään kerran lähestyin tummaa kuusikkoa. Kuulin edestäni suhinaa ja kuhinaa, painuin kyykkyyn ja tuijotin. Mäyräemo oli tuonut koko pesueensa telmimään sammalikkoon. Mikä näky! Matalajalkaiset karvapallot olivat veikeitä leikkiessään. Aikansa painiskeltuaan pesue sukelsi kuusikon suojaan.

Minulla on metsän reunassa penkki, jossa istun usein huokaisemassa ja kuulostelemassa. Kuinka ollakaan, pellon takaa lähestyi jokin eläin. Sen tultua lähemmäksi tunnistin metsäkauriin, metsän eläimistä kauneimman ja siroimman. Se lähestyi ja lähestyi. Istuin hievahtamatta, uskalsin katsoa vain nurkkasilmällä. Kauris ohitti minut aivan vierestä ja askelsi kaikessa rauhassa läheiselle kalliolle.

Eläimet elävöittävät metsän. Metsä on nimenomaan eläinten koti. Mutta ilman puita ei olisi metsää, olisi jotain muuta. Eri puulajit tekevät metsästä elävän. Siellä voi olla jokin erityinen puu, josta pitää enemmän kuin toisista. Minulle se on haapa, monin tavoin hyljeksitty. Se on jotenkin salaperäinen. Kun muu metsä on hiljaa, haavanlehdet ovat liikkeessä. Sen lehdet vastaavat pieneenkin tuulenhenkäykseen väristen. Vähänkin voimakkaamman tuulen noustessa koko puu havisee. Kesällä sadepisarat sen lehdillä ovat kuin kultaa. Syksyllä ruska-aikaan koko puu loimuaa liekin lailla.

Metsä on niin monimuotoinen eläimineen, puineen, marjoineen, sienineen. Se antaa suojaa myös ihmiselle. Kun sinne astelet, ole vain oma itsesi, metsä ottaa suojaansa. Sinne täytyy vain mennä. Siksipä kohtaamiset metsässä ovat tervehdyttäviä ja vertaansa vailla.

Anna-Liisa Pyynönen
Nurmijärvi 10.8.20
 

ELMOT MC Motoristiajelu 2. - 4.8.20

ELMOT MC on Eläkeliitossa toimiva vapaamuotoinen moottoripyöräkerho kaikille sen toiminnasta kiinnostuneille Eläkeliiton jäsenille. Elokuun alussa joukko motoristeja kokoontui jälleen Lehmirantaan Oitin hurjapäiden johdolla.

Nurmijärven yhdistystä edustava pienehkö ryhmä kokoontui hyvissä ajoin sunnuntai-aamuna 2.8. Seijan pihalle hiomaan strategista reittisuunnitelmaa Lehmirantaan lähtöä varten. Ajatuksena oli ajella pikkuteitä hiljakseen, ja poiketa välillä huikopalalle ja tankkaamaan. Sääennuste povasi puolimatkaan vesisadetta. Elmojen eräs motto onkin "sateen sattuessa ajamme sateella", joten niillä mentiin.

Reittivalinnan tehtyämme lähdimme matkaan, ja minut valittiin kärkimieheksi, koska minulla oli navigaattori. Vaikka valikosta löytyy "vältä moottoriteitä" -moodi, niin siitä huolimatta laite oli useimmiten eri mieltä suunnasta. Kun kaksi yhdistyksen hallituksen jäsentä päättää, että navigaattori on väärässä, niin silloin se on VÄÄRÄSSÄ.

Koska kaikki eivät olleet tutustuneet KASVIHUONEILMIÖÖN aikaisemmin, parkkeerasimme pihalle. Kohta alkoi sitten tuhti vesisade. Kahviteltuamme sämpylöin ja moponrenkaan kokoisin munkkirinkilöin ja tutustuttuamme kohteeseen loppui sade kuin tilauksesta.

Bensa-asemat olivat vanhalla Turun tiellä vähissä, ja jos jossain olikin, etumies pörhälsi intoa puhkuen ohi.

Matkalla pidimme pitkiä turvavälejä, ja loppuvaiheessa väliin pääsi etumiehen huomaamatta jostain liittymästä ylimääräinen motoristi, mikä sekoitti laskelmat. Niinpä hämmästys olikin perillä suuri, kun Seijaa ei näkynyt eikä kuulunut. Seija oli juuttunut tietämättämme ruuhkaan ja oli vähällä eksyä. Vaistolla hän kuitenkin löysi perille, ennen kuin ehdimme lähteä etsimään.

Lounaan jälkeen kokoonnuimme, tutustuimme ja kouluttauduimme. Kävimme läpi uudistetun tieliikennelain Raimon valaisevin esimerkein höystettynä. Erityisen mielenkiintoista ja tarpeellista olivat pyörän käsittelyyn, jarrujen käyttöön ja ennakoivaan ajoon liittyvät keskustelut ja esimerkit.

Rentouttavaan kylpylään pääsimme lopulta iltapäivän ollessa jo pitkällä. Sieltä siirryimme nauttimaan  karaoketaitureista. Henkilökuntakin piti luomastamme tunnelmasta ja siirsi valomerkkiä tunnilla.

Maanantai-aamuna 3.8. oli sovittua lähtöaikaa sateen takia siirretty myös tunnilla. Innokkaimmat päristelivät jo alkuperäisen aikataulun mukaan täysissä varusteissa, tai sitten tieto ei ollut kulkeutunut kaikkien korvaan.

Jonossa lähdettiin ja päästiinkin heti tankille Perniössä lisäämään menovettä. Se huoli oli nyt poissa ja aurinkokin näyttäytyi. 

Suuntasimme kohti Kemiön saarta, joka on laskentatavasta riippuen joko Suomen suurin, tai toiseksi suurin saari.

Ensimmäinen pysähdys ja maisemien ihailu suoritettiin Strömman vanhalta kääntösillalta, josta oli näkymät vanhaan kanavaan ja luotsitupaan. Kanava rakennettiin vuonna 1844 rautamalmin kuljetusreitiksi Teijon ruukille. Se on ainoa paikka Suomessa, jossa voi havaita vuorovesi-ilmiön ilman apuvälineitä.

Seuraava etappimme oli Kemiön vanha kirkko eli Pyhän Andreaksen kirkko. Nykyisen kirkon paikalla oli alun perin puukirkko, josta löytyy maininta vuodelta 1445.  Alueelta on kuitenkin löytynyt rahoja 1300-luvulta. Nykyinen kivikirkko on vuodelta 1469. Kirkkoa kunnostutti Amos Anderson 1920-luvulla, jolloin lasimaalaukset syntyivät. Alue on luokiteltu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi ympäristöksi.

Matka jatkui Angelniemen lossin tai oikeammin Kokkilan lossin kautta takaisin majapaikkaamme. Kokkila on kylä ja entisen Angelniemen kunnan keskusta, joka nykyään kuuluu Salon kaupunkiin. Kuuluisa Angelniemen ankkuri -suunnistusporukka on täältä kotoisin.

Kaikenkaikkiaan tutustuminen ELMOT MC:n porukkaan oli mukavan rentoa, välitöntä ja aikataulutus mukautuvaa.
Lehmiranta paikkana oli myös iloinen yllätys. Kahden yön pituisen tapaamisen aikana ehdin tutustua lisäksi ulkopeleihin, pihaympäristöön ja 2.6 km lenkkipolkuun, joka nousuineen olikin sopivan haastava. Käytössä olisi ollut veneitä, polkuvene ja kävelysauvoja mm. Asenäyttely jäi tosin katsastamatta, ehkäpä ensikerralla.

Loppukeskusteluissa todettiin leikillisesti, että motoristi on MOTORISTI, vaikka haudasta nousisi ja rollaattorilla kulkisi.

Kiitos Nurmijärven yhdistyksen puolesta Elmolaisille tapahtuman järjestäjille Sirkalle, Raimolle ja Reijolle!

Pertti Korpi
6.8.20

Muistoja Kuusamon hillaretkiltä

Marjakausi on taas parhaimmillaan, ja sain viestiä pohjoisesta, että siellä on nyt erityisen hyvä hillavuosi. Pääsisipä taas sinne keräämään tuota soitten kultaista satoa... Nyt ei pääse, mutta mieleen tulee muistoja vuosikymmenten takaisilta hillaretkiltä.

Kotiseudullani Kuusamossa kesän sykähdyttävimpiä aikoja on hillakausi. Siihen valmistaudutaan jo kevätkesästä alkaen. Tarkkaillaan, kukkiiko hilla hyvin? Toivotaan, ettei tulisi hallaöitä, jolloin kukat voisivat paleltua, tai myrskytuulia ja raesateita, jotka murskaisivat armotta hennot kukkaset. Sitten tarvitaan tietysti hyönteisiä ja pörriäisiä, jotka hoitavat pölytyksen. Kun kaikki menee nappiin, päästään ryntäämään soille kupit ja kipot käsissä. Oi, mikä näky se onkaan, mättäät keltaisenaan herkullisia hilloja, lakkoja, suomuuraimia, kuinka nyt itse kukin haluaa.

Lapsuudenkotini lähellä oli useita hillasoita. Paras niistä oli nimeltään Porosuo. Sinne lähdettiin aina aamulla varhain reput selässä ja sangot kädessä katsomaan, onko uusia hilloja kypsynyt. Varhain piti lähteä siksi, etteivät vain toiset ehtisi ensin, kilpailu oli kovaa. Melkein ainahan sieltä poimittavaa löytyi, ja äiti oli hyvillään pienestäkin saaliista. Jos nyt kuitenkin sattui niin, ettei kypsiä hilloja löytynyt, mentiin suon laitamille ja poimittiin mustikoita. Kosteassa paikassa mustikat olivatkin isoja mollukoita. Siitä vaan astiat täyteen terveellistä herkkua, ja marjareissu oli pelastettu.

Pidempiä hillaretkiä tehtiin koko perheen voimin. Kerran päätettiin naapureitten kanssa lähteä oikein yönseudun reissulle kuorma-autolla, ja lavalle otettiin kolme saavia marjasaalista varten. Naapurin isäntä sanoi, että sitten ei ole missään marjoja, jos ei siellä hänen tietämässään salaisessa paikassa.
Sää oli leuto, hieman pilvinen ja mieli korkealla. Lopulta saavuttiin tien päähän, johon auto piti jättää, ja jatkaa matkaa jalkaisin. Jotenkin aivan huomaamatta oli kuitenkin taivas synkentynyt, ja vettä alkoi tulla kaatamalla. Kiipesimme auton lavalle pressujen alle suojaan. Meistä lapsista se oli jännää, ja oi miten hyvältä maistuivatkaan äidin tekemät voileivät!
Lopulta vanhemmat päättivät, että kun ei ilma näyttänyt selkenevän, oli turha jäädä lasten kanssa suolle rämpimään. Olihan se pettymys, kun auton keula kääntyi takaisinpäin. Ratkaisu oli oikea, sillä sade jatkui koko päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän.

Mutta me olimme käyneet hillassa, vaikka ei saatu yhtäkään marjaa - vesi vain lotisi saavien pohjalla. Saalis ei ole niin tärkeä, mutta retki on. Ehkä joku toinen löysi sen hyvän apajan, mikäli siellä sitten oli hilloja, sillä sitähän meistä ei kukaan varmasti tiennyt. 

Minkä lapsena oppii sen vanhana taitaa. Hillareissut ovat kuuluneet kesän ohjelmaan myös aikuisena. Hillassa käydään joka kesä, olipa huono tai hyvä hillavuosi. 
Eräänä kesänä ajelimme mieheni kanssa idän suuntaan, missä on paljon erämaita ja soita. Löytyikin oikein hyvä hillasuo. Varsinkin suon laitamilla oli runsaasti isoja ja meheviä hilloja.

Kuljeskellessa tuli vastaan tiheikkö, jossa oli suuria kuusia ryppäänä. Pitkien oksien alla oli isoja, raakoja hilloja. Niitä sanotaan korpihilloiksi. Varjoisasta paikasta johtuen ne kypsyvät myöhemmin. Jätimme ne rauhaan ja kuljimme edelleen polkua pitkin ja siinä se oli – aivan tuore, iso läjä ulostetta. Arvelimme, että se oli karhun jätös. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä kuulunut. Puhelimme, kalistelimme astioita ja poimimme ne pikaisesti hilloja täyteen.

Minulle tuli tunne, että pitää lähteä pian pois, ja päätin oikaista keskeltä suota. Ja hupsis – toinen jalkani upposi suon silmäkkeeseen ja saapas jäi suohon. Onneksi en ollut yksin, ja saimme kiskottua saappaan ylös. Palasin kiltisti takaisin suon reunassa kiemurtelevalle polulle. Saappaissa litisi vesi ja suomuta, otsaa hakkasivat itikat.

Karhusta emme tienneet, oliko se lähistöllä vai ei. Tuttu metsämies kertoi, että karhu saattaa olla lähistöllä ja ettei se tee mitään, jos se ei koe itseään tai pentujaan uhatuksi. Karhu näkee ja haistaa ihmisen, mutta ihminen ei näe sitä. Näin luonto toimii, olkaamme osa sitä.

Kuusamon torilla kuultua:

• No mitästä kuuluu?
• Mitäpä tässä, helteitä pukkaa..
• Jokosta on tullu hillassa käötyö?
• Tiiä häntä , vähä jossai kierrelly..
• Missä päin kiertelit, löysitkö apajie?
• Eipä nuita ollu apajie, etelä-Kuusamon puolessa..
• Oiskoon siellä sen vertaa.. mulla kun tuo emäntä haluais?
• No sen vertaa – siellähän on nähty karhu liikuskelemassa..
• Elä helekutissa – pittääpä vihjasta emännälle jos.. kerrohan tarkka osote!                                        

Rajamäellä 3.8.2020
Ulla-Maija

 

Siankärsämön valkoiset kukat peittävät tienvarsia. Siankärsämöä pidetään harmillisena rikkaruohona, mutta ennen sitä on käytetty myös monella tavalla hyödyksi. 

Luontoporttia lueskeli Tuulikki
1.8.20
 

Maassa kiinni

Kuka kertoisi lasteni lapsille latojen tarinaa,
kuka kertoisi riihien ja vilja-aittojen merkityksen?
Kuka kertoisi sodan jälkeisen ajan elämästä maaseudulla?
Voisin sen tehdä, itse koettuna ja elettynä.

1. Ladot

Siellä ne seisovat vieläkin kotikyläni heinämaiden ja hämyisten niittyjen laidoilla. Ne ovat pyöröhirsilatoja, auringon ja tuulen raidoittamia, kauniin harmaita. Ne ovat taidokkaasti tehtyjä, nurkat loveuksella toistensa päälle liitettyinä. Räystäät ovat pitkät, ja raot seinissä takaavat, että ilma vaihtuu. Lattiat ovat hoikista rangoista.

Ladot edustavat talonpoikaista kulttuuria ja kädentaitoa parhaimmillaan. Latojen merkitys maatalouden historiassa perustuu karjatalouteen. Latojen ansiosta talonpojilla oli omasta takaa heinää ja karjaa ja siten kyky kestää paremmin sortoa ja pakotusta. Kun tietää latojen merkityksen, ymmärtää maatalouden merkityksen meidän pohjoisella vyöhykkeellämme. Sitä kautta voi myös ajatella, millainen Suomi on, ja miksi olemme niin lujasti maassa kiinni. Siksikö Suomi on tasavalta?

Ladot kuuluivat olennaisena osana lapsuuteni kesiin kotikylässäni Isokylässä Vetelin kunnassa Keski-Pohjanmaalla. Elettiin 1950-lukua. Latojen seutuvilla kävi vilske. Poutapäivät olivat kiireisiä ja heinätöissä hikoiltiin. Pienimpien osana oli polkea ja sulloa heinät ladossa. Mutta puolisella helpotti, kun juostiin Hannilan rantaan uimaan.

Kun maatalous modernisoitui hevosten vaihtuessa traktoreihin, niittylatojen merkitys väheni. Niitä katsellessa tulee ikävä vanhoja aikoja ja työn ääniä latojen ympärillä. Latoja ei suojele kukaan. Onhan se sääli. Toivoisin silti, että jokainen maatila säästäisi yhden hirsiladon menneiden polvien työn muistoksi.

2.  Riihet

On lämmin kesäinen päivä. Kuljen lapsuudenkotini  riihipihassa aistit avoimina.  Kun astun riiheen hatarasta oviaukosta sisään, vanhoista hirsistä huokuu savun tuoksu vieläkin.

Keskellä tätä rakennusta on tila, jossa on keltainen puimakone ESA.  Molemmin puolin tätä keskiväylää on kiukaallinen huone eli riihi, viljaa varten. Näihin tiloihin elokuulla ohra ja kaura ajettiin sisään. Riihessä on parret, joihin lyhteet ladottiin, ja lattiatasolla oli seipäillä kuivatettua niittoviljaa. Iso kiuas lämmitti riihen kuin saunassa olisi. Oljet olivat paukkuvan kuivia ja jyvät, jotka puimakoneesta säkitettiin, olivat valmista viljaa aittaan vietäväksi.

Riihet, nuo jykevät savun ja kuumuuden tummentamat sisukset pysäyttävät kyllä kulkijan. Riihet olivat sen ajan tuotantolaitoksia, niiden kautta elo kulki pellolta aittoihin ja sieltä lopuksi myllyyn ja jauhoiksi leipojan pöydälle. Joka talossa oli riihi. Aamuvarhaisesta puimakoneet ulvahtelivat, kun koneen sisään työnnettiin liian iso tukko. Hevoset ajoivat uutta viljaa sisään ja kun ilta koitti, riihen räppänästä levisi leppeä savu, joka täytti hämärtyvän elokuisen illan. Puimapäivät olivat kovia ja pölyisiä. Nyt ne ovat vain muistojen kultaa.

3.  Vilja-aitat

Kun tulen alas Mäkitörmää riiheltä, pilkottaa tien varressa punainen rakennus. Se on vilja-aitta. Sievä kuin mikä, hirsistä tehty, kaksikerroksinen ja punamullalla maalattu.  Aitan porrastasanteella on leveä lankku, siihen oli tukeva astua, kun jyväsäkkejä kannettiin sisään.  Ovi on tavallista matalampi, täytyy vähän kumartua ettei pää kolahda ylälautaan. Oven alaosassa on kissan kolo.

Ovi narisee moniäänisesti, kun pistän pääni sisälle. Täälläkin viipyy vielä viljan tuoksu. Aitta on hyvin säilynyt. Peräseinällä on kaksi laaria, jyrkät raput nousevat yläkertaan, jossa on myös kaksi laaria. Niihin jyvät laitettiin, kun ne riihikuivana tänne tuotiin.

Isä on toisenkin kerran lähtenyt jyväkuorman kanssa Heikkilän myllylle. Mitä lienee isä miettinyt istuessaan heinäsäkin päällä reen etuosassa.  Ehkä hän ajatteli, ”ajomies älä kiirehdi suotta”, vaikka myllylle oli aika matka.

Kun näin maan antimet on saatu latoihin, viljat puitua ja vilja-aittaan, ollaan elokuun lopussa. Vanhempien kiitollisuus ja tyytyväisyys ei jää meiltä lapsilta huomaamatta. On aika vähän huilata ja mennä halunoita (vadelmia) poimimaan.

Piirtyy mieleeni kuva kaukaa vuosien takaa, mutta niin elävänä:
On elokuinen päivä. Isä niittää suoniityllä kauraa, Jukka ja Eero ovat mukana. Äiti kiiruhtaa navettapolulla, lehmät jo odottavat. Kurkiaura lentää korkealla kaulat ojossa. Ne muuttavat mielellään, mietin.  Lehmät makaavat laitumella ja märehtivät. Niiden ei tarvitse lähteä. Mutta minun täytyy lähteä kotoa. Vaikeaa se on.  Menen navetan taakse ja itken sydämeni pohjasta. Edellinen itku tapahtui, kun piti lähteä oppikouluun ja jättää rakas kyläkoulu.

Tänään on kaikki hyvin, olen saavuttanut arvokkaan kahdeksankymmenen vuoden iän. Oma perhe on voimavara ja lahja, josta vain aikoinaan haaveilin.

Vilja kypsyy pellolla, kurjet lentävät yli.

Niittymaan talossa  elokuussa 2019
Anna-Liisa Pyynönen
Nurmijärvi
(Anna-Liisa antoi hienon tarinansa nettiin 23.7.20)
 

Heinäkuun hellettä ja mattopyykkiä

Aamupapanoiden jälkeen emäntä rullasi keittiön matot ja sanoi, että Tänään tulee hellepäivä, nyt mennäänkin Kamu mattopyykille!  Mukaan  pakattiin  mäntysuopapullo ja juuriharja, sekä vesipullo ja minun juomakuppini.

Matot jätettiin paljuun mäntysuopaveteen likoamaan siksi aikaa, kun kiersimme urheilupuiston. Edellisen kerran tassuttelimme siellä keväällä, ja silloin oli vaikka mitä lintuja äänessä, nyt ei lauluja enää kuulunut. Linnunpoikasia lennähteli puissa oksalta oksalle. En ihan ymmärrä sitä lentämistä, mutta joskus on hauskaa antaa vaikka naakalle kyytiä niin, että se lehahtaa ylös siivilleen.

Joku oli jättänyt pitsalaatikon jämineen penkin viereen maahan, ja olisin halunnut mennä sitä tutkimaan, mutta emäntä kiskoi pois. Se-on-sitten-ikävä-joskus!!

Asetuin varjoon vesikupin kanssa valvomaan matonpesua. Osallistun aina kaikkiin emännän askareisiin – mitäs niistä nyt tulisi ilman minua?!  Matonpesu on mukavaa, siinä voi aina miettiä niitä näitä - kunhan varoo, ettei saa vesisuihkua päälleen.

Keittiöhommat ovat lempipuuhiani. Seuraan aina valppaana, putoaako lattialle jotain, mikä pitäisi siivota pois. Ihmisten ruokaillessa pyrin aina pitämään lattian puhtaana. Varsinkin lapsilta putoaa usein jotain, kurkunpalasia ja sellaista.

Muita tehtäviäni on haukkua, kun ovikello soi. Jos siellä on joku vieras, niin tietääpähän, että minä olen oven takana! Haukkuani on kehuttu, että se on möreä kuin isommallakin koiralla.  Turhaan en kyllä hauku. Kun emäntä sanoo lähtevänsä asioille tai kauppaan ja palaavansa kohta, saan hammasluun ja menen nakertamaan sitä vakkaani.  Radion emäntä jättää aina auki, enkä tunne oloani yksinäiseksi, eikä tarvitse turhanpäiten haukkua.

Ulos mennessä pitää joskus haukkua ohi ajavat autot, samoin taloyhtiön pihalle kääntyvät vieraat autot tai ihmiset (oman väen kyllä tunnen). Saavatpahan tietää, että Tämä on kuulkaa minun reviiriäni!  Valppaana pitää aina olla.
Nämä hommat olen ottanut hoitaakseni nyt vanhemmiten (täytin juuri 9 vuotta), eikä emäntä aina tunnu ihan ymmärtävän, että omaa piha-aluetta ja naapureita täytyy puolustaa ulkopuolisilta tunkeilijoilta.

Viereiselle paljulle tuli joku emännän tuttu, ihan mukava ihminen olikin, sain rapsutuksia.
Pois lähtiessä meidän automme viereen tuli auto, jossa oli suloinen pieni bichon havanese -vauva, vasta 4 kk vanha Helmi, ja sain tutustua siihen, nuuhkia ja sanoa muutaman sanasen. Pidän kyllä paljon ihmislapsistakin ja minulla on paljon lapsiystäviä, muitakin kuin emännän lastenlapset.

Minun rotuni on bichon frisé, ja juureni juontavat Välimerelle, missä kaltaisiani pieniä valkoisia koiria kuuluu olleen vähintään 2 000 vuoden ajan. Jotkut esi-isistäni toimivat rottakoirina satamissa sekä kauppa- ja merirosvolaivoissa, mutta oli meikäläisiä myös hoveissa sylikoirina. Olen ylpeä juuristani, ihmiset ovat aina tarvinneet meitä. 
Lempileluni on Ikean harmaa hiiri, jollaisen sain mukaan jo lapsuudenkodistani Turusta emännän hakiessa minut. Syvältä kurkustani lähtee kumeaa murinaa, kun röykytän lempihiirtäni ja riepotan sitä ympäriinsä. Se on varmaan geeneissä, on emäntä sanonut.

Lingotut matot jätettiin puomille kuivumaan. Haetaan ne sitten illalla. Emäntä tuumi, että yöksi ei kyllä jätetä, ja olen samaa mieltä.

Alkaa ramasta, kun aamunokoset jäivät väliin. Taidan mennä vakkaani, kun emäntäkin lukee lehteä.

Bichoninpoika Kamu
Rajamäestä
17.7.20

Metsä tekee onnelliseksi

Metsä ja luontokokemukset lisäävät ihmisen hyvinvointia ja onnellisuutta. Se on jo ihan tieteellisissä tutkimuksissakin todettu, mutta olen tiennyt sen aina. Metsässä kulkeminen tuottaa minulle suurta iloa vuodenajasta riippumatta.

Kevään tuloa on aina sykähdyttävää havainnoida. Mustikan kukintaa pitää seurata – onko hallaa, onnistuuko pölytys? Onko sateita, että sienirihmastot elpyvät?

Tänä vuonna on Nurmijärvellä kaikki mennyt ainakin mustikan osalta niin sanotusti putkeen: kostean kevään jälkeen mustikka kukki runsaasti ja pölyttäviä pörriäisiä riitti, ja kesäkuun ennätyshelteet vauhdittivat kasvua. Nyt heinäkuun alun viilenneinä päivinä sadekuurojen ja auringon vuorotellessa odottavat ensimmäiset mustikat poimijaansa suurina ja mehevinä.

Metsä tekee onnelliseksi. Sen saatoin taas tänään todeta käydessäni tyttäreni ja hänen kolmen lapsensa kanssa metsäretkellä. Tytär poimi mustikoita tuttuun tapaansa käsin ja valikoiden, minä poimurilla ”puoli metsää” roskineen. 4-vuotias Paavo hyppeli mättäillä lauleskellen ja pisteli mustikoita antaumuksella suuhunsa. 6-vuotias Pihla "seilasi mustikkameressä" ja poimi marjoja pääasiassa koriin, eikä korin kaatuminenkaan kompastumisen vuoksi tytön hyvää tuulta vienyt, vaan kerääminen alkoi uudestaan. 12-vuotias Pinja taas keräsi mustikoita poimurillaan jo hyvin määrätietoisesti – hän aikoo tänä kesänä ensimmäisenä kesätyönään myydä niitä, ja tilauksiakin on jo tullut. 
Muutama sateiden nostattama kantarellikin jo piileskeli vanhassa paikassaan.

Nautin kulkiessani yksin metsässä, mutta vielä enemmän silloin, kun mukana on tyttäreni ja lastenlapsia kuten tänään, jolloin luontokokemus välittyy myös lapsille. Jos ei lapsena opi kulkemaan luonnossa, keräämään marjoja ja sieniä, jää se ehkä aikuisenakin väliin.

Metsäterveisin
Tuulikki Rajamäestä
9.7.20
 

Isoäiti kerro minulle

Aluksi ”muistelin” syntymääni, josta lapsena kuulin monet kerrat. Synnyin Alavudella Etelä-Pohjanmaalla sodan aikana kotitaloni kamarissa. Oli varhainen, kuiva kevät. Isä muokkasi jo peltoja hevosella, äiti oli tehnyt hapanleipätaikinajuuren leipoakseen ruisleipää vielä ennen synnytystä.

Mutta minä synnyin yöllä, ja leipominen jäi kahden nuoren tytön tehtäväksi. Talossa oli ajalle tyypillinen pärekatto. Yhtäkkiä neljä vanhempaa sisarustani juoksi kamariin ja huusi:  ”Äiti, katto palaa ja vauvakin palaa!” Äiti kantoi vauvankorin navetan seinustalle ja ryhtyi pelastustoimiin. Isä oli viemässä kätilöä hevosella kirkonkylään, näki savun nousevan kotoa päin ja aavisti pahinta.

Pihapiirissä oleva pikkutupa oli tuulen alapuolella ja sekin syttyi palamaan. Äiti huomasi asian ja pyysi apulaista katsomaan, onko sisällä jotakin pelastettavissa. Apulainen tuli ulos vauvan koria kantaen. Se oli minun pelastukseni ja suuri kiitoksen aihe vieläkin – joku oli kantanut vastasyntyneen korin tupaan tuulelta suojaan.

Sitten kirjassa kysytään: Oliko sinulla joku supersankari, joka olisit halunnut olla?
Olin noin 10-vuotias, kun vetelin kahta pikkusiskoani, Eevaa ja Aunea,  sekä naapurin Olavia kaksipyöräisillä puukärryillä  pitkin pihaa ja totesin: ”Voi, kun olisin hevonen, että saisin oikein vetää!”

Kysymykset jatkuvat: ”Mitä teitte lomilla?”
Kaikki lomat kuluivat kotona maatilan töissä. Alkukeväällä perattiin kasvimaita, harvennettiin lanttu- ja sokerijuurikasmaita. Heinäkuu kului heinätöissä: aluksi tappikopan kantajana, sitten haravoiden, joko käsin tai haravakonetta hevosella ajaen. Heinäkuormien teko ja heinän polkeminen ladossa olivat kovaa työtä!

Sukuselvitykset kirja kysyy tarkasti, ja ne on helppoa kerätä sukukirjasta. Sitten ovat vuorossa muistot isovanhemmista.
Kumpaakaan isoäitiä en ehtinyt nähdä, mutta isoisät muistan.

Isän isä, jota kutsuimme Isoksi, asui pikkutuvassa, perheen yhteydessä. Minä siivosin siellä usein ja sain palkaksi Amerikan paketissa tulleita rusinoita. Sain myös kuunnella Ison soittorasiaa, jossa oli ihana melodia.

Iso eli pitkän, värikkään elämän vuosina 1876-1956. Suomen suurruhtinaskunnan sotaväenoton arvonnassa 1890-luvulla hän veti sellaisen arvan, että hän joutui kolmen vuoden mittaiseen sotaväkipalvelukseen Helsingin Vanhan Kaartin pataljoonaan. Siellä hän sai tark’ampuja- ja aliupseerikoulutuksen, johon kuului myös marssi Helsingistä Pietariin ja takaisin, harjoitusleiri Tsarskoje Selossa sekä matkan huipentumana Venäjän tsaarin katselmus Pietarissa.

Kun vanhin veljeni hankki metsästysaseen, Iso innostui näyttämään aseen kanssa ”äksiisitaitojaan”. Hän karjui venäjänkielisiä komentosanoja ja teki aseen kanssa rytmikkäitä paraatikuvioita. Tämän muistan hyvin – Isolla oli hyvä ryhti, sotilaskoulutuksen perua.  1950-luvulla hän osallistui viimeiseen Suomen Vanhan Kaartin paraatiin Helsingissä.

Ehkä nämä kokemukset olivat tärkein syy siihen, että Iso lähti vuonna 1900 Amerikkaan rakennustöihin, ja kävi siellä 4 eri kertaa. Siirtolaisuus Amerikkaan oli siihen aikaan yleistä varsinkin Etelä-Pohjanmaalta. Lienevätkö lähtijät työnhaun lisäksi aavistaneet tulevan maailmanpalon ajat?

Amerikasta löytyi myös suomalainen puoliso ja siellä, Superiorissa, syntyi isäni v. 1903. Isäni oli 3-vuotias, kun perhe tuli Suomeen. Hän ei ehtinyt käydä syntymämaassaan.

Koulusta: Vanhempani eivät olleet ajatelleet minua oppikouluun, mutta opettajani Rakel Lehtonen tuli meille elokuun sunnuntaina ja kehotti minua menemään syksyn pääsykokeisiin, toukokuussa en yrittänytkään. Äiti ja isä olivat ehkä ajatelleet minua karjanhoitajaksi kotiin. Kolme minua vanhempaa sisarusta olivat jo oppikoulussa. Olen ikuisesti kiitollinen opettajalle, joka sanoi äidille ja isälle, että Liisa pitää laittaa oppikouluun.

Koko kouluajan autoin äitiä navetassa aamuin illoin, lypsin muutaman lehmän käsin, ja kun lypsykone hankittiin, jatkoin työtä vielä.

Olin 2. luokalla oppikoulussa, kun laulutunnilla takanani istuva  tyttö kuiskasi: ”Liisa, sulla on sontaa korvassa”.  Lehmä oli huiskinut korvalle ja 1950-luvulla pesupaikat olivat vaatimattomat, ja olisiko tullut kiireinen lähtö kouluun? En ollut ainoa luokallani, joka hoiti karjaa kouluaikana.

Koulutie ja kohtalo toivat minut sitten maatilan emännäksi Nurmijärvelle.

Kirjan täyttäminen on vielä pahasti kesken, mutta jo nyt se on vienyt suureen muistojen maailmaan niin henkilökohtaisesti, kuin maamme historian tasolla. Toivon ja uskon, että Neela ja muut lapset tämän kirjan joskus lukevat.

Suosittelen tätä WSOY:n julkaisemaa kirjaa muillekin eläkeläisille, isoisille on omansa.

Liisa Pekkala Nukarilta
6.7.20
 

Vuokramökissä Vehkajärven rannalla (2. viikko)

Juhannuksen jälkeen minulla oli vielä viikko mökkilomaa jäljellä. Sain uusia vieraita, tai oikeastaan he eivät olleet vieraita, vaan ystäviä.  Onpa omituinen sanonta tuo ”Minulle tulee vieraita” - eikö vieras ole sellainen, joka ei ole tuttu?  Kuka sitä tuntemattomien kanssa haluaisi lomaviikkoa viettää? Ihmetyttää tuo suomen kieli joskus.

Edellinen lomailija oli tehnyt grillipaikalle loimulaudan, ja sille tuli nyt käyttöä. Ensimmäistä kertaa katselin, kun tehtiin loimulohta. Kala kiinnitettiin tikuilla lautaan, ja lauta kasteltiin vedellä. Kalan kypsyys oli juuri niin kuin piti, hieman siis kaksivärinen, ja maku herkullinen.

Toinen mökkiviikko oli vielä edellistä kuumempi ja mittari hipoi jo +30C astetta. Järvivesi oli pesuvedenlämpöistä.
"Tervettä rusketusta" ihannoitiin aikaisemmin, mutta sitähän ei ihotautilääkärien mukaan ole olemassakaan.  UV-indeksi on nyt ollut kutosen luokkaa, mutta jo indeksin ollessa kolme pitäisi välttää aurinkoa tai käyttää auringonsuojakertoimia. Olen joka aamu laittanut kasvoihin suojakerrointa 50 ja muulle keholle kolmekymppistä. Hattu on ollut päässä satoi tai paistoi.
Eipä ollut lapsuudessa aurinkovoiteita ja kaikkien iho helotti alkukesästä punaisena. Iho muistaa kaikki vuosikymmenten takaiset palamiset ja auringonotot, ja aurinkokeratoosi on meillä ikääntyvillä yleistä. Ihomuutoksia kannattaa tarkkailla.

Ella-koira tykkäsi myös, kun laitoin sille märän rätin päähän – se viilensi hetkellisesti. Kaikki koirat eivät osaa tai halua hakeutua varjoon, mutta Ella kyllä onneksi osaa.

Serkku tykkää kalastaa. Pakkohan siitä kalastamisesta on tykätä, jos istuu kovassa helteessä veneessä keskellä järveä.. Eikä tullut mitään, ei kuulemma edes napannut onkeen eikä tarttunut virveliin. Kiinnostuin kalastusluvista ja serkku kertoi, että yli 65-vuotiaan ei tarvitse maksaa erillistä kalastonhoitomaksua eikä kalastuslupaa. Asia saattaa olla kuitenkin toinen hoidetuilla virkistysalueilla.
Kalastajan mieliala koheni vuokraisännän kertoessa, ettei kala yksinkertaisesti liiku, hänenkin katiskansa oli ollut täysin tyhjä. Nyt ei kalaonni ollut kiinni kuvista eikä vieheistä, vaan oli yksinkertaisesti liian kuuma myös kalojen liikkua, vaikka järvessä asustavatkin.

Mennyt kaksiviikkoinen mökkiloma oli hieno. Olen aina sanonut, että loma-aika on akkujen latausta pitkää pimeätä talvea varten. Talvella on mukava muistella rantasaunan lämpöä ja tyyntä  järvenpintaa, käen kukuntaa, kuikan keskikesän huutoa.

Vuokramökki on mainio tapa vain nauttia mökkeilystä, ilman kaikkia omistamisen tuomia huolia vakuutuksineen, remontteineen sun muineen. Netistä voi kätevästi valita mistä, milloin ja millaisen mökin haluaa.

Kesäterveisin,
Seija 28.6.20
 

Vanamot ja Suviserenadi

Herkät, sammalikossa nuokkuneet vaaleanpunaiset vanamot toivat mieleen Kauko Käyhkön säveltämän ja laulaman Suviserenadin, minkä voi kuunnella tästä.

Luontoportti kertoo vanamosta: Vanamon suvun tieteellinen nimi on omistettu kasvien ja muiden eliöryhmien nykyaikaisen luokittelun kehittäjälle Carl von Linnélle. Vanamon tiedetään olleen tämän kukkien kuninkaaksi sanotun suuren luonnontutkijan suosikkikasvi. Monissa maissa biologisia seuroja on nimetty Linnén kunniaksi – Suomessa perustettiin vuonna 1896 nykyinen Suomen Biologian Seura Vanamo. Joka vuosi myös moni pikkutyttö saa nimekseen Linnea tai Vanamo. 
http://www.luontoportti.com/suomi/fi/kukkakasvit/vanamo

Suviserenadi
Taa metsien
kerä auringon vaipui kuin etsien
saturantoja oudomman maan,
saturantoja oudomman maan.
Vanamoiden ja mataran tuoksu
suvenraikas nyt yllä on haan,
suvenraikas nyt yllä on haan.

Yön ruskojen
hämytietä käyn lempeesi uskoen
tutun hiljaisen ikkunas taa,
tutun hiljaisen ikkunas taa.
Sinut löytäen lauluni hellä
yli koivikon kaikua saa,
yli koivikon kaikua saa.

Taa lehvien
tämä kutsu soi luoksesi ehtien.
Univerhossa silmäskö lie
Univerhossa silmäskö lie?
Tänä yönä jos naurusi helkkää
minut pilviin se riemullaan vie,
minut pilviin se riemullaan vie.

Sävellys Kauko Käyhkön, sanoitus Aune Haarlan.  
Levytysvuosi 1953

Suviterveisin,
Tuulikki
26.6.20
 

Juhannusruusun tarina

Rajamäen kirjaston edustan puistikossa Tykkimäentien reunassa kukoisti kookas juhannusruusu.  Paikalla kuuluu  aikoinaan olleen talo, jo aikoja sitten purettu, jonka väki varmaankin pensaan istutti vuosikymmeniä sitten - pitihän pihalla juhannusruusu olla.

Iso juhannusruusu oli aina alkukesästä hieno näky, kun sen nuput avautuivat täyteen kukkaansa, vaikka kukinta enimmäkseen olikin juhannuksena jo ohi.

Pari talvea sitten sattui murheellinen tapaus, kun putkirikko ja kaivinkone veivät vanhan juhannusruusun.
Sen ystävien ilo olikin suuri, kun nurmella huomattiin poikanen, pikkuinen ruusunalku, joka sitten pikku hiljaa kasvoi ja vankistui. Kunnan puutarhatyöntekijätkin näyttivät pikkuruusua suojelevan.

Tänä vuonna oli kylmä kevät, ja pieni juhannusruusu avasi kukkansa vasta juuri  parahiksi juhannuksen aikaan. Suloinen pieni pensas täynnä valkoisia kukkia herätti ihastusta ohikulkijoissa, ja monet kännykät sen ikuistivat.

Pari päivää juhannuksen jälkeen mummoa ja bichoninpoikaa kohtasi iltalenkillä murheellinen näky: pieni juhannusruusu oli poissa.

Oliko pieni, jo kukkinut juhannusruusu kenties jonkun ruohonleikkuutraktoria ajaneen kesätyöntekijän mielestä vain tiellä, harmillinen rikkaruoho, joka jouti tulla jyrätyksi?

Mutta toivo elää – ehkä kesän edetessä nousee maasta jälleen uusi pieni ruusunalku!

Rajamäen mummo
24.6.20
(oikeana juhannusaattona)

 

Tanssin pyörteisiin saattelee Sinfonia Lahden juhannustanssit
Georg Ots ja Saarenmaanvalssi

Juhannusajan viettoa Vehkajärven rannalla

Pakkailin laukkuja ja kauppojen kestokasseja jo pitkin viikkoa. Vuokramökin varaus alkoi juhannusviikkoa edeltävänä sunnuntaina iltapäivällä, ja olemme mökkilomalla kaksi viikkoa, minä ja Ella-koira. Minä olen eläkkeellä ja Ella on 12-vuotias saksanpaimenkoira, joten hänkin on siis jo eläkeikäinen. Meillä molemmilla on myös nivelvaivoja. Minun lonkkani tosin on leikattu, ja molempiin lonkkiin on laitettu tekonivel, mutta kuntoutuminen leikkausten jälkeen ei ole sujunut aivan suunnitellusti. Ella ei edes ole leikkausjonossa..

Kirjoitin keväällä tälle tarinapalstalle Nukarinkosken lyhyestä jokilenkistä, ja oli tarkoitus jatkaa pidemmän luontopolun kuvauksella, mutta se jää jalkojen kipeytymisen vuoksi myöhemmäksi. Ajattelin sen sijaan kertoa meidän lomastamme ja juhannuksesta.

Sunnuntaipäivä oli kiireinen, sillä kävin vielä kaupassa, opastin naapuriani Tuulaa kukkien kastelussa sekä pakkasin auton. Mitähän oikein ajattelin pakatessani, onkohan autossa ollut koskaan enempää tavaraa??  Lomahan kestää vain kaksi viikkoa. Mukaan tuli mm. puinen voiveitsi, oma kattila, tyyny sekä pehmeä, paksu petauspatja, ja Ellalle lempilelut nalle ja kettu. Joitain asioita en vain vaihtaisi, mietin.

Päivä oli ollut helteinen ja kasseja kantaessa tuli hiki. Pian pääsisin kuitenkin uimaan. Suuntasin auton keulan kohti Pälkäneen Vehkajärveä. Olimme olleet aiemminkin saman mökkiyrittäjän vuokramökillä Vehkajärven rannalla, mutta nyt meillä olisi eri mökki kuin aikaisemmin. Hieman jännitti, onko ranta riittävän matala Ellalle, sillä hän kahlaa kyllä mielellään, mutta ei ole vielä koskaan näyttänyt minulle uimataitoaan.

Perille päästyämme alkoi tavaroiden purku autosta, eikä siitä meinannut loppua tulla. Vielä kerran ajattelin, oliko kaikki tarpeellista,  ja  oliko kaikki tarpeellinen nyt mukana.

Ella löysi nopeasti tien rantaan, ja kohta märkä koira tassutteli terassille turkkiaan ravistellen. Piti katsoa, ettei se vain pujahda märkänä sisälle.

Kävin itsekin kastautumassa, mutta olen sen verran arka, etten vielä rohjennut irrottautua laiturin läheisyydestä. Loppu päivä sujui tavaroiden järjestelyssä.

Maanantai oli helteinen. Heti aamusta mittari näytti yli +20C astetta varjossa. Ennusteiden mukaan on tulossa vuosisadan lämpimin juhannus - pianhan se nähdään. Mökin pihassa kasvaa juhannusruusu, jossa on todella paljon nuppuja. Pieni vesisade saisi nuput varmaan aukeamaan juhannukseksi, ja muutenkin luonto kaipaisi vettä helteen jälkeen.

Lämpötila kohoaa hellelukemiin ja ylikin, mikäli mittariin on uskominen. Mittari on vanhanajan elohopeamittari, ja ehkä digitaalinen näyttäisi tarkemmin, mutta kyllähän lämmön tuntee jo luissaan.

Otin mukaan aurinkorasvoja, suojakertoimet 30 ja 50 sekä täysin peittävä voide. Heti aamusta voitelin itseni, mutta nyt istun kuitenkin varjossa hattu päässä. Kuumuus on tukahduttava, ja järvi aivan tyyni.

Tykkään dekkareista, ja nytkin on mukana yksi juuri ilmestynyt. Päivä kuluu leppoisasti, aloitan lukemisen ja sitä on vaikea lopettaa, kirja tempaa mukaansa.                  

Järvivesi oli kuin linnunmaitoa, niinhän sanotaan kun se tuntuu oikein lämpimältä. Laiturin päässä kelluu vedessä noin 30 senttimetrin syvyydessä vesimittari. Hämmästyin, kun mittari näytti +24 C astetta.

Mittariin ei paista aurinko, mutta se on melko pinnassa. Mietin, että mittarivirhettä on ainakin +2 C astetta,  mutta joka tapauksessa vesi on lämmintä, oli virhettä tai ei.

Googlasin Vehkajärven tabletiltani ja wikipedia kertoo, että järven keskisyvyys on n.5,5 m ja syvin kohta n. 20 m, lisäksi järvi näyttää olevan melko suuri. Olin ihmetellyt, ettei vastarannalla ole mökkejä, mutta kartta kertoo, että vastapäätä onkin ison saaren rantaa.

Tiistai kului lähes maanantain tapaan, paitsi että se kaivattu sade tuli kohinalla, ja päivän aikana satoi useampaan kertaan. Juhannusruusu aukaisi ensin muutaman nuppunsa, mutta pian se oli jo täydessä kukassa.

Lähin kauppa on Luopioisissa ja sinne on matkaa parikymmentä kilometriä. Otin kotoa lähtiessä mukaan kolme kylmälaukullista sekä pari kestokassillista ruokaa, joten olemme syöneet Ella-koiran kanssa hyvin. Onneksi mökissä on pieni pakastin ja sain Ellan erikoisruuat pakkaseen.

Odotan jo huomista keskiviikkoa, sillä ystäväni Maija tulee Enonkosken mökiltään viettämään juhannusta kanssamme. Olemme sopineet, että Maija käy aamulla Savonlinnan torilla ja ostaa sieltä uudet perunat sekä raikkaita torivihanneksia. Minulla on mukana ruukullinen basilikaa, jonka olen itse siemenestä kasvattanut. Ruukku oli päällimmäisenä auton tavaratilassa, kun tulimme mökille. Basilika sopii hyvin vaikka leivän päälle, ja minusta se on yksi parhaista yrttimausteista.

Olemme päättäneet savustaa kalaa aattona ja Vääksyssä on Supermarket, jonka kalatiskille Maija tullessaan poikkeaa. Savustimen pakkasin kotoa lähtiessä auton tavaratilaan, eikä se ole ihan pieni kapistus. Savustuspuru jäi kotiin, mutta soitin Luopioisiin ja varmistin, että kaupassa on myynnissä savustuspurua. Maija lupasi tuoda muutaman sokeripalan. Istuessani saunan jälkeen terassilla huomasin metsän reunassa suuren katajan. Pieni katajan oksa ja pari sokerinpalaa tuovat kalaan makua ja väriä. Ymmärtääkseni nämä ovat kalansavustuksen saloja.

Keskiviikkona menin Maijaa vastaan Luopioisiin kaupalle. Oli mukava tavata pitkästä aikaa. Olin jo ehtinyt käydä kaupassa, joten ajoimme peräkkäin mökille. Matka taittui hitaasti. Alkuviikon aikana tietyömiehet olivat jyränneet auki vanhan tien pintaa ja ajaneet uutta hiekkaa tielle. Tietyönpituus oli noin viisi kilometriä. Tuntui, että kilometrin välein meidät pysäytettiin ja odottelimme vastaantulevaa liikennettä, toinen kaista oli suljettu. Osalle tiestä oli asennettu rautaverkko hiekan päälle ja oli hassu, uusi elämys ajaa verkon päällä useita satoja metrejä. Mietin, tykkäävätköhän auton renkaat rautaverkosta. No niin kait sitä tietä rakennetaan, hiekkaa, vettä ja rautaverkkoa.

Liikenteenohjaushenkilöillä oli sellaiset puna-keltaiset liikennemerkit, joilla he pysäyttivät autoja. Satuin taas sellaisen kohdalle, mutta mies huitoi merkin kanssa niin hurjasti, että en tiennyt pitikö minun peruuttaa vai tulla lähemmäksi. Ei mennyt tietä vasemmalle eikä oikealle, vaikka henkilö selvästi huitoikin molemmin puolin metsää hetken aikaa. Olin aivan hölmistynyt kunnes ymmärsin, että hän huitoi paarmoja, hyttysiä tai muita kiusankappaleita. Kuumakin hänellä varmaan oli, mutta minua tilanne nauratti. Nauroin ääneen melkein kaupalle saakka.

Mökille päästyämme laitoin saunan lämpiämään. Saunan lämmitykseen kuului veden ja puiden kanto - ei ollut siis sähkönappulaa, josta sauna lämpenee, ei juoksevaa vettä, eikä edes pumppua. Sauna on erillinen nk. rantasauna, vain parikymmentä metriä järvenrannasta, ja se lämpenee riittävästi kahdella puupesällisellä. Saunomisen aikana pitää tietysti lisätä puita. Istuimme saunan terassilla, käki kukkui, kuikka huusi nimeään. Järvi oli täysin tyyni ja vesi lämmintä.

Maija nukkui aitassa ja minä Ella-koiran kanssa mökissä. Heräsin yöllä kovaan ukonilmaan ja kaatosateeseen. Muistelin, että Maija pelkää todella ukkosta, joten odottelin, koska ovi käy ja Maija jättäisi aitan ja tulisi mökkiin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Käänsin kylkeä ja nukahdin, on hyvä ettei Ella-koirakaan pelkää ukkosta.

Juhannuksen aatonaattona keitin kesäkeiton Maijan tuomista perunoista ja muista vihanneksista. Kesäkeitto on ihan paras kesäruoka – perunoita, porkkanoita, kukkakaalia, kesäsipulia, herneenpalkoja, tilliä, sitä itse kasvatettua basilikaa, hieman pippuria ja suolaa. Minulla ei ollut jauhoja suurustamiseen, mutta olin lukenut, että saman asian ajaa sulatejuusto. Keitosta tuli hyvää, eikä sitä jäänyt seuraavaan kertaan.

Vietimme ihanaa kesäpäivää. Istuimme mökin katetulla terassilla, joka onneksi oli osan päivää varjossa. Juttelimme, luimme, kuuntelimme musiikkia ja ihmettelimme säätä – vuoroin satoi ja paistoi, mutta oli lämmintä. Päivän muutama sadekuuro aiheutti sen, että illalla myös hyttyset viihtyivät terassilla. Onneksi meillä oli mukana hyttyssavuja, ja ainakin Pälkäneen hyttyset pysyivät savujen ansiosta terassilta loitolla. Hyttyssavut ovat oiva keksintö. Myöhään illalla kävimme vielä saunassa ja uimassa.

Mökillä olo näin juhannuksen aikaan tuntuu olevan yhtä syömistä ja saunomista. Niinhän sen loman pitäisi ollakin, ei mitään turhaa stressaamista tekemättömistä töistä. Mökki on etelä-lounas –suuntaan, joten aurinko paistaa koko päivän etupihalle  hellien meitä lomalaisia.

Aattona päätimme saunoa aikaisemmin ja syödä hieman myöhemmin. Aamuinen kaurapuuro piti hyvin nälkää niin, että lounaaksi riittivät kahvi ja ruokaisat voileivät. Illalla savustaisimme lohta ja keittäisimme uudet perunat lisukkeineen. Minulla oli mukana pieni Suomen lippu, jonka laitoin näkyville juhannuksen kunniaksi.

Saunomisen jälkeen pääsimme valmistamaan savukalaa. Pieni kotoa tuomani sähkösavustin on savustanut jo monet maukkaat kalat. Laitoin kirjolohifileen folion päälle, että savustin pysyisi mahdollisimman puhtaana. Kalan päälle hieman karkeata merisuolaa myllystä, kolme sokerin palaa ja katajan oksa. Savustusaika onkin ehkä kaikkein kriittisin asia, nyt riitti noin 23 minuuttia. Valmiin savukalan suola ja kypsyys olivat ihan kohdillaan. 
Suolaan kalan ennen savustusta, mutta eräs ystäväni suolaa sen vasta savustuksen jälkeen ja käärii kalan sanomalehteen vetäytymään hetkeksi, ja hyvää sekin on.

Söimme ulkona grillikatoksessa, jossa oli massiiviset halkaistusta puusta tehdyt pöytä ja penkit. Savukalan lisäksi menussa oli uudet perunat, salaattia ja lisukkeita. Tuntuu, että ulkosalla ruokakin maistuu aina erilaiselta ja tulee syötyä hieman liikaa.

Joutsenpariskunta lensi lahdelle juhlistamaan juhannusta. Myöhemmin huomasimme, että joutsenia olikin kolme, ja jossain aattoillan vaiheessa lintujen kielenkäyttö oli jo hieman häiritsevää. Niillä oli selvästi erimielisyyksiä. Liekö reviiri- vai heilaongelma, mutta lopulta kolmas joutsen antoi periksi, nousi komeasti siivilleen ja jätti lahden taakseen katsomatta. Harmi etten saanut otettua joutsenista kuvia, sillä olivat sen verran etäällä.
Myöhemmin kaislikossa ui  sorsaemo poikasineen.

Pihasta olisi helposti löytynyt seitsemän kukkaa tyynyn alle niin, että olisimme voineet katsella sulhasia, mutta päätimme antaa asian pysyä vielä salassa. Kaivoonkaan emme lähteneet kurkistamaan. Vehkajärven juhannusaatto oli rauhallinen. Yksi pieni kokontapainen näkyi kauempana vastarannalla.

Juhannuspäivänä saunoimme taas, söimme uusia perunoita ja silliä. Uusi tuttavuus oli mustaherukkasilli, joka ennakkoluuloistani huolimatta maistui tosi hyvälle. Aina kannattaa kokeilla jotain uutta. 

Istuimme terassilla ja katselimme, kun ihmiset viettivät juhannuspäivää järvellä meloen, suppaillen ja uistinta vetäen. Piti taas katsoa googlesta - eli SUP-lauta on joko ilmatäytteinen tai kova lauta, jossa ei ole istuimia ja sillä kuljetaan meloen. Suppailusta on tullut villitys ja mietimme, että sitä olisi ihan kiva kokeilla. Jollei siinä laudalla pysy seisten, niin voihan siinä vaikka istua tai jopa maata, jos se tuntuu helpommalta. Makuuasennossa melominen on kyllä hankalaa. Kyllä sitä pitäisi päästä itse kokeilemaan!

Juhannusterveisin Seija
21.6.20

Juhannus on meillä herttainen - lapsuusajan muistoja Kuusamon Rukatunturilta

Juhannusviikko on alkanut aurinkoisena ja lämpimänä. Tulee aivan väkisinkin mieleen lapsuuden juhannukset Kuusamossa ja erityisesti Rukalla, joka oli 50-luvulla koko perheen kokoontumispaikka aattoiltana ja juhannusyönä.

Keskiyönaurinko Rukatunturin laella.  Huikaisevat näkymät metsineen ja järvineen. Ne voi vieläkin nähdä ja kokea, mutta ei samalla tavalla kuin lapsena.

Juhannusviikko oli jännittävää ja kiireistä odotuksen aikaa. Tupa, navetta ja kellarikin oli pesty. Isä toi aatonaattona työstä tullessaan kokonaisen tangon lauantaimakkaraa. Se oli herkkua, jota harvoin saatiin.

Aattona tuotiin juhannuskoivut portaanpieliin ja laulettiin:

Juhannus on meillä herttainen
kirkas taivas on sininen
pirtti on jo pesty puhtoinen
pihamaakin laastu on.

Sitten kärvisteltiin ja odoteltiin, että koska päästään lähtemään Rukalle!

Naapurin Matilla oli kuorma-auto, jolla hän juhannusaattona kuljetti väkeä Rukatunturille. Auton lavalle oli laitettu penkit, joilla istuttiin. Lavalle pääsy ei ollutkaan ihan helppo juttu: ensin piti kavuta autonrenkaan päälle, ja hilautua siitä edelleen lavan laidan yli. Minä onnistuin siinä, olinhan jo toisella kymmenellä kotvan matkaa, mutta pienemmät lapset Matti nosteli lavalle.

Niin sitten köröteltiin mukavasti kuorma-auton lavalla suvituulen pörröttäessä hiuksia. Vastapäätä minua istui nuori nainen ja mies, jotka alkoivat halailla ja pussailla. Mitä ihmettä nuo tekevät? Ajattelin tuijottaessani heitä suu auki, en ollut koskaan aikaisemmin moista nähnyt. Minua hävetti hirveästi enkä uskaltanut kysyä äidiltäkään mitään. Käännyin istumaan selin pariskuntaan.

Autolla pääsi Rukatunturin juurelle, mutta siitä piti kiivetä jalan ylös rinnettä pientä kinttupolkua pitkin. Rinne oli jyrkkä ja kivinen, ja välillä piti pysähtyä huokaisemaan.

Tunturin laella odotti juhlapaikka. Sinne oli rakennettu tanssilava, jonka toisessa päässä oli koroke teatteri-esitystä ja soittajia varten. Kuusamon Näyttämöläiset esittivät ensin kepeän kesäisen näytelmän, ja sitten oli soittajien vuoro.
Tässä voisin mainita, että vähän myöhempinä vuosina Rukalla kävi kuuluisiakin muusikoita soittamassa, mm. harmonikkamestari Paul Norrback, joka niitti mainetta niin kotimaassa kuin Amerikassa ja Venäjälläkin.

Tanssin alkaessa lava täyttyi pyörähtelevistä pareista. Voi miten minä haaveilin, että kunhan vartun, on minullakin pallokuvioinen kellohelmainen mekko!
Mutta sitten kaiken huomion vei äidin avaama eväspaketti, ja varsinkin harvinainen herkku lauantaimakkara. Missään ei ruoka maistu niin hyvälle kuin luonnonhelmassa.

Puolenyön jälkeen alettiin pikkuhiljaa tehdä lähtöä kotiin. Oli nähty keskiyön aurinko ja pidetty hauskaa koko perheen voimin. Paluumatka sujui helpommin alaspäin mennessä. Minua kuitenkin ihmetytti, kun monenkin kuusen juurella istuskeli miehiä, ja joku oli pitkälläänkin. Sanoin  Ne on varmaan jo väsyneet, johon äiti totesi, että Niinpä justiin, onhan nyt yö.

Olimme kaikki ihmisiä suviyössä.

Alhaalla Matti jo odotteli, ja kapusimme lavalle. Unikin alkoi jo silmäluomia painaa.

Oli JUHANNUS -  keskikesän ja valon juhla!

Ulla-Maija Rajamäestä
16.6.2020
 

Viisikoita sireenimajassa ja Saimaalla soputeltassa 

Aurinkoinen lämmin kesä hellii meitä kolean ja oikukkaan koronakevään jälkeen, ja sääennuste lupaa hienoa säätä juhannukseksikin. On kuin luonto olisi nyt tavanomaista vehreämpi, puiden lehvistö vihreämpi, omenapuiden ja mustikan kukinta runsaampi, puhumattakaan kieloista, joita tuntuu nyt olevan mattona joka paikassa.

Lapsuuden kesät olivat aina aurinkoisia. Jos joskus ryöpsähti sadekuuro tai jyrisi ukkonen, väistyivät tummat pilvet nopeasti ja taivas kirkastui. Kesäloma oli loputtoman pitkä.

Lapsuudenkotini oli Lauritsalassa, joka nykyisin kuuluu Lappeenrantaan.  Rintamamiestalon isohko piha rajoittui pieneen metsikköön, Petäjistöön. Se oli salainen mansikkapaikkani, minkä varjoissa pikkutyttönä poimin suuria, tuoksuvia metsämansikoita heinänkorteen. Mustikoita keräsin pieneen koriin. Varovainen piti aina olla ja piileskellä pensaiden takana, ettei vain kukaan metsikön kautta Tillin kauppaan kulkenut olisi puuhiani huomannut! Kotona puhdistin marjat huolella, ja tein niistä mustikkamaitoa.

Petäjistön kukat ovat lempikukkiani edelleen – kirkkaan sininen hiirenvirna ja sen rinnalla keltaisena loistanut niittynätkelmä, suloinen valkoinen metsätähti, lempeän siniset kissankello ja metsäorvokki, puna-apila syvänvihreine lehtineen. Sini- ja valkovuokkoja ei niillä main kasvanut, näin niitä vasta paljon myöhemmin.
Pieni metsikkö oli myös mainio leikkipaikka, ja sen pienellä puuttomalla alueella pelattiin neljäämaalia naapuruston lasten kanssa.

Vuorelan kaupan kioskissa myytiin ihanaa irtojätskiä, mitä sain joskus käydä ostamassa. Jos myymässä oli Palmruutin isoja tyttöjä, maleksi kioskin edustalla aina heidän äänekkäitä kavereitaan, ja pientä tyttöä ujostutti mennä joukkion välistä tiskille, mutta pakkohan se oli. Mansikkajäätelö oli parasta, ja rapea vohvelitötterö - sellaisia ei enää saa, vaikka aika kultaakin tietysti muistot.

Pihalla oli sireenimaja, jonka siimeksessä saatoin kuumana kesäpäivänä istua tuntikausia puutarhakeinussa lukemassa matkaten kirjojen viemänä muihin maailmoihin. Lauritsalan sivukirjaston ahkeran lainaajan lukemisina olivat ainakin Enid Blytonin Viisikko- ja Arvoitus -sarjat, Anni Polvan Tiina-kirjat, Louisa May Alcottin Pikkunaisia, Frances Hodgsonin Salainen puutarha, Rauha S. Virtasen Selja-sarja, Väinö Riikilän Pertsa ja Kilu -kirjat, Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjat ym., lisäksi vielä isoveljen Lännensarjat ja Jerry Cottonit, kaikki kelpasi.

Kadunviertä reunusti sireeniaita. Mamma, isän äiti, vei aina kevättalvella kaikkien sireenien juurelle hellan ja saunan uuneista tuhkaa. Sireenit kukoistivat runsain kukinnoin ja niiden lehdet olivat suuria ja tummia.

Muutama vuosi sitten ajelin lapsuudenystävän kanssa nostalgiaretkellä Lauritsalan tutuilla teillä. Ilmarisenkadun vanha sireeniaita oli ilahduttavasti tallella, mutta voi miten kitukasvuinen se olikaan... Tuhkaa, pistäkää sireenien juurille tuhkaa! Mieli teki jälkeen päin lähettää postikortti talon nykyisille asukkaille – osoitehan oli edelleen visusti mielessä, vaikka olin muuttanut pois jo kymmeniä vuosia sitten.

Saariretket Saimaalle olivat tärkeä osa lapsuuden kesiä. Meillä oli venepaikka lepikossa Luukkaan rannassa. Kaukaan sellutehdas oli saastuttanut ”pienen Saimaan” ja lähirannat olivat siihen aikaan vihreitä ja haisevia. Perämoottori sai puksuttaa hyvän matkaa, ennen kuin päästiin suur-Saimaan puhtaille vesille.

Lapsen silmin Saimaan sininen selkä oli kuin aava meri, missä ei paikoin rantaa näkynyt. Kerran kotiin lähtiessä puhkesi raju ukonilma, ja meidän piti odotella suojaisassa poukamassa parin muun venekunnan kanssa tuulen tyyntymistä, ennen kuin pienellä veneellä uskalsi jatkaa matkaa. Se oli jännittävää, ja hieman pelottavaakin. Silloin ei ollut pelastusliivejä.

Vene vedettiin tavallisesti Listingin saaren rantaan, missä oltiin usein yötäkin. Monena juhannuksena pystytettiin oranssin värinen soputeltta puiden katveeseen.

Järveen laskettiin verkko ja pari katiskaa, joskus pitkäsiimakin. Kotona ennen lähtöä oli kaivettu purkkiin matoja, ja luodolla heitettiin onget veteen. Rystyset valkoisina puristin vapaa kiskoen ylös onkea, jonka koukkuun tarttunut iso ahvenenvonkale sätki ja pisti lujasti vastaan, mutta isän haavi sieppasi sen lopulta veneen pohjalle.

Kivien väliin tehtiin nuotio, missä äiti keitti kahvia nokisessa pannussa. Pieni spriikeitinkin oli, ja sillä saatettiin keittää kalakeittoa. Parasta oli kuitenkin tikun nokassa hiilloksessa paistettu lenkkimakkara. Juhannuksena oli mukana oikein limonaatiakin,  jaffaa tai sitruunasoodaa, mikä kupli jännästi nenässä. Pehmeä pullaviipale maistui ihanalta limun kanssa. Lämpimässä rantavedessä oli sitten kiva polskutella.
Kirja kulki tietysti mukana saaressakin sen jälkeen, kun oli lukutaito hankittu.

Unta ei tarvinnut illalla teltassa kauaa odotella laineiden liplatusta kuunnellessa. Linnunlaulu herätteli uuteen raikkaaseen aamuun.

Hyvää juhannusta!
Tuulikki 15.6.20
 

Kedonkukkien aikaa

Nuoruudessani äitini kanssa meillä oli tapana tehdä kesäisin pitkiä kävelyjä niittyjen reunoilla. Ihastelimme ja keräsimme kedonkukkia – silloin oli myös aikaa jutella yhdessä. Nykyisellään en paljoakaan luonnonkukkia kerää, en raski – mieluummin ihastelen niitä kasvupaikoillaan. Kun tuntuu, että luonnonkukat vähenevät koko ajan.  Kissankellot, puna-apilat ja päivänkakkarat niitetään teiden varsilta pois. Tässä kotipiirissäkin luonnonkukkia on aina vähemmän ja vähemmän. Kissankäpäliä ja kulleroita minulla on suorastaan ikävä.

Oletko koskaan syönyt tällaista herkkua: kurjenkelloista otettiin hede- ja emilehdet pois ja täytettiin metsämansikoilla, nam ! – niin tehtiin lapsena, ja teen vieläkin jos kohdalle osuu.
Tänään kylläkin keräsin ihania kieloja maljakkoon.

Kielojen ihanasta tuoksusta muistui mieleeni kielotarina lapsuudesta. Veljeni kanssa, hän oli minua pari vuotta vanhempi, päätimme hankkia omaa rahaa ja keräsimme kieloja myydäksemme ne torilla. Paljon keräsimmekin, niputimme kukat saunalla ja laitoimme ne isoon saaviin veteen yöksi.

Aamulla oli tarkoitus lähteä torille.  Kuinkas sitten kävikään! Veljeni olikin aamulla kuumeessa eikä päässyt lähtemään mukaan, joten minä yksin matkaan.  Ani varhain oli lähtö, Lahden torilla piti olla jo aamukuudelta, kun myyntipöydät jaettiin.

Linja-autoraha minulla oli menomatkaa varten, mutta ei paluumatkalle.  Olin vielä alle kouluikäinen, en osannut lukea enkä kirjoittaa. No matkaan vaan isojen kielokantamusten kanssa. Sain ostettua myyntipaikan, laudanpätkän pöydäksi ja istuinpenkin.  Myyntipaikan sain maksettua, kun muutama kielokimppu tuli myydyksi. Samanlaisella myyntipaikalla oli vieressäni täti, joka myi vihtoja. Muistan hänen auttaneen minua, kun tuli vessatarve ja vaikeimmissa tapauksissa, kun piti antaa rahasta takaisin. Nälkä kun tuli, niin ostin nakkikioskilta lihapiirakan.

Kaikki kimput sain myytyä ja nyt oli linja-autorahakin kotimatkaa varten. Kotiin tultuani loppu myyntivoitto jaettiin tasan puoliksi veljeni kanssa. Se oli ensimmäinen kesätyöni, hoidin sen itsenäisesti ja ilman perehdytystä, ikää oli kuusi vuotta. Voi niitä aikoja…

Lähestymme keskikesän yöttömän yön juhlaa. Toivotan teille kaikille mitä ihaninta kesää ja
Hyvää Juhannusta - juhannuskoivujen, juhannuskokon, juhannustanssien jne. kanssa tai ilman, rannoilla tai kotosalla ehkä kedonkukkakimppu seurana.

Hyttysen hyrinä
ukkosen jyrinä.
Perhosen lento
vanamo hento.
Purojen juoksu
mataran tuoksu.
Matojen tonkija
onnekas onkija.
Hehkuva katu
kuutamosatu.
Mansikkamaito
- KESÄ ON AITO!
(Kaija Pakkanen)

11.6.2020
Margit
 

Lue Ylen juttu 11.6.20 ja katso mustarastasliven tähtihetket videokoosteena täältä
 

Pinkopahvia ja kyykkyhaastetta

Saatuani kotona rempan ja lattialaminaatit pitkälle valmiiksi jätin kahden huoneen lattiat tauolle, kun jalat kipeytyivät jatkuvasta kyykkimisestä, ja lupauduin lähisukulaisen mummonmökin tapetointiin.

Haasteena: viisikymmentäluvun mökki, seinät purutäytteiset, päällä puukuitulevy, pinkopahvi ja 3 kerrosta vanhaa tapettia.

Osa seinien pinkopahveista oli pullistunut. Löin huopakattonauloja pulleimpiin kohtiin, jolloin pullistuma puolittui, ja löin taas siihen naulan. Se olikin aika iso homma, eikä ihan tasaista tullut, mutta johonkin oli lopetettava. Kaikki naulan kannat piti vielä kitata, etteivät ne näkyisi tapetin alta.

Verhotangot oli lyöty reilusti nauloilla kiinni, ja niiden poistaminen jätti melkoiset ruhjeet pehmeään puukuitulevyyn ja rikkoi pinkopahvia - kittiä koloon ja päälle.

Olipahan seinissä nauloja ja naulanreikiä. Niitä ei heti huomannutkaan tapetin vahvan ruusukuvioinnin vuoksi.

Katon holkkalistat oli maalattu kiinni, eikä niitä pystynyt poistamaan, että olisi saanut tapetin listan alle. Tapetti oli siis leikattava kuivuttuaan tarkasti yhtymäkohdista, mikä linjaarin kanssa sitten hyvin onnistuikin. Samoin menettelin  jalkalistan ja ikkunasmyykien suhteen.

Sitten tapetin hankintaan. Vanhat ovat paperitapetteja. Vinyyli ei käy, koska siinä liisteri levitetään seinään, jolloin vanha pohja tässä tapauksessa turpoaisi ja kuivuttuaan vetäisi vinyylin rypyille.

Paperitapetti taas liisteröidään ja annetaan vetäytyä – se on oikea menetelmä tässä tapauksessa.
Missäs muualla voi liisteröidä kuin lattialla, ja jalat olivat tietenkin taas kovilla (kyykkyhaastetta kerrakseen).

Kaupoissa tapetit ovat nykyään valtaosin vinyyliä, ja paperitapettien valikoima on vaatimaton, joten jouduimmekin "valitsemaan" sellaiset tapetit, joissa jokainen naulanreikä varmasti näkyy.

Sähköjohdot ja pistorasiat toivat oman hidasteensa. Johdot ja kiinnikkeet oli irrotettava, ja kun rasiat olivat pinta-asennettuja, oli niidenkin irrottaminen seinistä väliaikaisesti turvallista.

Reipas viikko, ja mökki sai uuden ilmeen ja perusteellisen siivouksen.

Sitten olikin aika siirtyä veneen kunnostukseen ja huoltoon.

Hyvää kesää kaikille!

Pertti Raalasta ja Etelä-Pohjanmaalta
5.6.20
 

Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen 30.5.20

Kuuntele Suvivirsi -  Lauluyhtye A-men  johdattelee kesään Klaukkalan kanttorin Mikko  Peltokorven johdolla. Lue  Nurmijärven Uutisten juttu tästä

Kumpi on oikea jalka?

Tytär kertoi 4-vuotiaan Paavon aamusta, kun tämä oli sängystä kömmittyään kysynyt:
- Kumpi on oikea jalka? 
Vastauksen saatuaan poika oli todennut iloisena:
- Nousin oikealla jalalla sängystä! 
Paavolla on kuulemma ollut vähän känkkäränkkää viime aikoina ja häeltä on kyselty, onko hän noussut ylös väärällä jalalla?

Tuulikki
18.5.20
 

 

TAPAHTUI 100 VUOTTA SITTEN 15.5.20

Sata vuotta sitten Picasso ja Stravinsky seikkailivat Italiassa huhtikuussa 1917 ja joutuivat pidätetyiksi virtsattuaan seinään. Ystävyyden seurauksena molempien tyyli muuttui  ja syntyi käänteentekevä teos: 15.5.1920 sai Pariisin oopperassa kantaesityksensä Igor Stravinskyn säveltämä baletti Pulcinella.
Lue mielenkiintoinen Hesarin juttu musiikkipätkineen.
 

Kädestäennustus - mistäs tiesit?

Olin syntymäpäivillä ja halusin ennustaa sankarille kädestä (tämä tapahtui  ennen korona-aikaa).
Aloitin:

"Vauvana olet sinä syntynyt,
itkulla olet elämäsi aloittanut.
Kaikesta päätellen äitisi on naispuolinen ihminen, 
eikä isää sinultakaan ole puuttunut.
Housuihisi olet penskana pissannut.
Koulusi olet aloittanut, ja sen olet myös läpikäynyt.
Aikuiseksi olet varttunut ja elämää paljon nähnyt…”

Tässä vaiheessa päivänsankari kysyi hämmästyneenä, että mistäs tiesit ?
Jatkoin kädestä katsomista:

"Elämässäsi on ollut surua, mutta on ollut myös iloa.
Rahaa on tullut, mutta on sitä myös mennyt.
Haaveillut olet monista asioista, isoista ja pienistä.
Jotkut asiat ovat toteutuneet, ja jotkut eivät.
Aina kun olet sairastellut, olet myös parantunut,
ja se on terveen ihmisen merkki."

Elämäniloa jatkossa toivomme me!
Pertti Raalasta
12.5.20

Lumisia hiirenkorvia ja kohti "uutta normaalia” 

Aurinkoisen äitienpäivän jälkeisenä aamuna pesi rankkasade ikkunoita. Vetenä alkaneen sateen olomuoto sakeni  ja tienoot muuttuivat äkkiä talvisen valkoisiksi vihreän ruohon ja vasta puhjenneiden hiirenkorvien peittyessä lumeen. Suurin osa lumesta on sulanut päivän aikana, mutta yöpakkanen säilyttänee lumiläntäreitä nurmikoilla vielä aamuksikin. Onneksi tämä hyytävä sääilmiö sattui tänään, eikä pilannut eilistä äitienpäivää.

Maailmalla höllennetään pikkuhiljaa koronarajoituksia, ja Suomessakin mennään kohti ”uutta normaalia”. Peruskoululaiset palaavat tällä viikolla pulpetteihinsa loppukevääksi.
Kirjastoon voi palauttaa luettuja kirjoja, verkkokirjastossa voi tehdä varauksia  ja noutaa ne kirjaston varauskärrystä ja lainata  itsepalveluna lainausautomaatilla 11.5. – 31.5., mikä on hieno asia. Kesäkuun alussa kirjastot avautuvat muiltakin osin.

Valtiovallan asettamia kaikkia yli 70-vuotiaita koskevia tiukkoja rajoituksia on viime aikoina kritisoitu voimakkaasti. Sosiaalinen eristäytyminen  on vahingollista. Yli 70-vuotiaat ovat suuri joukko hyvin erilaisissa tilanteissa olevia ihmisiä, eikä heitä voi niputtaa samaan lokeroon. Viimeisin ohjeistus lupasi sentään ikääntyneille jo hieman harkintavaltaa omiin tekemisiinsä, ja ohjeistusta uudistetaan lähiaikoina. Järjen käyttö on sallittua.

En ikäni puolesta vielä kuulu tuohon diskriminoituun ikäryhmään, mutta koronahässäkän alkaessa pari kuukautta sitten aloin minäkin kiltisti ”pitää etäisyyttä” ja ”rajoittaa kontakteja”. Monet ovat sittemmin päätyneet tapaamaan läheisiään ulkona, ja minäkin olen käynyt eväsretkillä metsässä lastenlasteni kanssa. 

On hauskaa kulkea keväisessä luonnossa lasten kanssa, ihmetellä kaikkea lasten silmin - kukkia, muurahaisia, pupun papanoita,  pahkaa suuren koivun kupeessa, jättikokoista kantoa (joka on pilvenpiirtäjäluokkaa oleva ötökkähotelli), kuunnella lintujen ääniä, tuulenpuuskan synnyttämää puiden huminaa. Lasten kanssa on ihanaa heittäytyä hulluttelemaan, antaa mielikuvituksen lentää. Vihdoin istahdetaan kiven päälle ja kaivetaan eväsleivät ja pillimehut esille – se on aina retken kohokohta. 

Lastenlasten tapaaminen on aina  suuri pirstysruiske, lasten ehtymättömästä energiasta ja ilosta saa voimaa.

Äitienpäivälounasta kävin nauttimassa tyttären perheen aurinkoisella terassilla säällistä etäisyyttä noudattaen ja käymättä sisällä talossa.

Kahden tyttären syntymä 80-luvulla keskellä antoisia työvuosia oli suuri ilo, mutta lastenlapset ovat tuottaneet vielä suurempia onnentunteita. Tyttärilläni on yhteensä 5 lasta, joista vanhin  on 12-vuotias, sitten on kaksi 6-vuotiasta ja kaksi 4-vuotiasta. Ensimmäisen  lapsenlapsen syntyessä olin vielä töissä ja silloin tuntui, että olin edennyt "elämän organisaatiossa" ylimpään laatikkoon päästessäni mummoksi. Eläköitymisen jälkeen se tunne on vain vahvistunut  lastenlasten määränkin vielä kasvaessa.

Mikä onni tässä koronatilanteessa onkaan, että elämme valon ja kevään aikaa! Marraskuun pimeydessä kaikki olisi paljon  vaikeampaa. Koronatapauksia tulee lisää vielä Nurmijärvelläkin ja varovaisuutta on syytä noudattaa, mutta ei se virus kuitenkaan puusta kenenkään niskaan hyppää.

Tuulikki
11.5.20

 

• Lohjan kaupunginorkesterin äitienpäiväkonsertti 10.5.2020 – jousikvintetin solistina Jyrki Anttila
• Äideistä parhain -  YL:n karanteenikvartetti Yleisön Pyynnöstä toivottaa niin omille kuin muidenkin rakkaille äideille hyvää äitienpäivää! 
• Charles Aznavour - Ave Maria

 

Nurmijärveläisen taloyhtiön pihalla pidettiin pieni kevätkonsertti, kun Pasi ja Arto halusivat ilahduttaa äitejä
ja kaikkia muitakin talon asukkaita keskellä pitkään kestänyttä poikkeusaikaa.

Asukkaille etukäteen jaetussa konserttikutsussa oli kappaleluettelo ja laulujen sanoja, niin että parvekkeillakin voitiin yhtyä lauluun.

Tätä konserttia ei ikävä kyllä striimattu nettiin, mutta alla on laululuettelo youtube-linkkeineen, mistä vanhoja hienoja lauluja voi kuunnella ja päästä tunnelmaan.

1. Sunnuntaiaamuna (On kesän kirkas huomen ja suvi sunnuntain)
   Georg Malmstén · R.R. Ryynänen
2. Saimaanrannan laulu – Erkki Junkkarinen
3. Kostervalssi – Henry Theel
4. Kultainen nuoruus – Olavi Virta
5. Onnelliset - Mika Pohjonen
6. Anttilan kevähuumaus – Tapio Rautavaara
7. Karjalaisten laulu -  Kansallis-Kuoro
8. Säkkijärven polkka – Viljo Vesterinen ja Dallapé-orkesteri v.1939
9. Kevätsointuja -Ylioppilaskunnan Laulajat (1965)

Arton lähettämästä aineistosta jutun kokosi
Tuulikki
10.5.20.

 

ÄIDEISTÄ PARHAIN SÄ OOT

Miks leivo lennät Suomehen
Sä varhain kevähällä,
Et viihdy, lintu riemuinen,
Sä maalla lämpimällä?

Sen tähden Suomeen kiiruhdan
Ja lennän korkealla,
Kun tahdon nähdä kauneimman
Mä rannan taivaan alla.

Useimmilla meillä varmaankin on ihanat kansakoulumuistot Äitienpäiväjuhlasta. Esitettiin lauluja ja runoja. Äideille laitettiin rintapieleen pieni valkovuokkokimppu.Äitienpäiväjuhlaan sai mennä polvisukissa, vaikka olisi ollut auringonpaiste tai satanut räntää! Juhlaan kuului ehdottomasti nämä kaksi laulua, Leivo ja Orvokkini tummasilmä. Jälkimmäistä laulua muistan laulelleeni lapsena myös kerätessäni metsäorvokkeja.

Orvokkini tummasilmä
kultasydän pieni.
Katsot aina lempeästi
kun käyn luokses tieni.

Itse hoidin kukkamaani,
rikkaruohot kitkin,
vettä kannoin iltasella
rantatietä pitkin.

Noudan tästä äidilleni
orvokin tai kaksi,
annan kaunokukkaseni
äidin armahaksi.

Äitienpäivä on sikäli tasapuolinen juhla, että kaikilla meillä on oma äiti, jota voimme tavallamme muistaa tai muistella ja kiittää. Oma äitini kuoli nuorena, 43 vuotta sitten yllättäen. Olin silloin muutaman vuoden päälle parikymppinen, nuorin veljeni oli viidentoista. Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon jäi kuulematta, niin paljon jäi yhdessä kokematta!  Pian äidin kuoleman jälkeen silloin 13 -vuotias Jari Huhtala levytti laulun Äideistä parhain, niinpä tämä laulu on minulle erityisen rakas.

Tänään lauantaina on vietetty tahtomattaan lapsettomien päivää. Heille Äitienpäivä voi olla raskas, koska niin paljon puhutaan siitä, miten lapset muistavat äitejä.  Ihanimpia lahjoja varmaan ovatkin lasten päiväkodista ja koulusta tuodut itse tehdyt äitienpäiväkortit – itse saamani ovat kaikki tallessa. Tänään olen ollut kukkapenkin kimpussa koko päivän. Penkki sai uutta multaa ja uusia perennoja vanhojen kavereiksi. Katselin kaiholla hienoa hyvinvoivaa isoa liljaa, joka tekee myöhemmin valkoiset kukat. Sain sen tyttäreltäni äitienpäivälahjaksi päiväkodista, lapset olivat istuttaneet liljan mukulan maitopurkkiin. Ihana lahja, josta on ollut minulle iloa jo lähes 30 vuotta.

Minua on kohdannut suuri lahja, kun olen saanut kaksi lasta – tytön ja pojan. He ovat jokaisen päiväni nouseva aurinko. Lisäksi minulla on kaksi tyttären lasta – pienet ihanat pojat, jotka tuovat iloa ja ovat rakastettavia.

Tyttäreltäni sain jokunen aika sitten tällaisen viestin:

Kun on syntynyt sille, jonka sydän on suurin syli.
Kun on kasvanut sen kämmenen alla,
joka on suruille sateenvarjo.
Kun on saanut sen, joka kantaa vaikka maa katoaisi alta,
vaikka valoon olisi pitkä matka, vaikka tuulisi,
ja tulisi vaikka mitä.
On saanut sen, mitä leijonalapset kutsuvat emoksi
- minä äidiksi
(- Hanna Lind)

Viettäkäämme, Äidit, omaa päiväämme ilolla ja nauttikaamme lapsistamme ja lapsenlapsistamme – kukin tavallaan ja tahoillaan, siten kun nyt on mahdollista. Muistetaan tai muistellaan myös omaa äitiä.

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ

Tästä voit kuunnella laulun Äideistä parhain sä oot.

9.5.2020
Margit
 

Puheenjohtajan mietteitä  3.5.20

Koronapandemian jatkumisen vuoksi päätyi yhdistyksen hallitus 22.4.  pitämässään etäkokouksessa yksimielisesti perumaan kaikki kerhot ja tapahtumat syyskuun alkuun asti, sekä matkat ja retket koko loppuvuodelta Lehmirannan marraskuista pikkujouluretkeä lukuun ottamatta. Jäsentemme terveys on meille ykkösasia, emmekä halua sitä riskeerata.

Kotisivumme kuitenkin toimivat, ja sivuilta löytyy monenlaista vinkkiä ja linkkiä arjen piristeeksi lintukaraokesta ja jumpasta virtuaalireissuihin.

Joudumme edelleen viettämään eristynyttä elämää, mutta johan me olemme tähän saaneet tottua.  Yhteydenpito ystäviin ja läheisiin saatavilla olevin keinoin on tärkeää. Puhelinlankoja kannattaa nyt laulattaa, kaivella puhelinmuistion numeroita ja kysellä jo hieman etäisemmiksi jääneidenkin tuttavien kuulumisia.

Ulkoilu piristää aina mieltä, kunhan vain saa lähdetyksi ulos. Viilennyt sää on vähän hidastanut kevään etenemistä, mutta luonto vihertyy ja kesää kohti mennään. Toivotaan, että saamme kauniin ja lämpimän kesän tähän kevään kylmyyden jatkoksi. 

Toivottavasti koronan aiheuttamia rajoituksia pikkuhiljaa puretaan, ja voimme syksyn tullen aloittaa yhdistyksen normaalin kerhotoiminnan. Elokuun lopussa tiedotamme Nurmijärven Uutisissa sekä kotisivuilla syksyn kerhotoiminnan aloituksesta ja aikatauluista.

Toivotan kaikille yhdistyksen jäsenille hyvää kevättä ja kesää, voikaa hyvin, pidetään itsestämme ja toisistamme huolta! 

Karanteeniterveisin
Eki Henriksson

Kuuntele Sinfonia Lahden vappumatinea 1.5.2020

Kunnanjohtaja Outi Mäkelä toimitti Aleksis Kiven patsaan lakituksen koronavappuna.

Veteraanipäivänä 27.4.20 julkaistuja youtube-videoita

Finlandia-hymni Suomen suurimman Virtuaalikuoron esittämänä. Virtuaalikuoron 1075 laulajaa esittää Finlandia-hymnin kansallisen veteraanipäivän kunniaksi. Kuoroa johtaa director cantus Arto Joutsimäki. 

Veteraanin iltahuuto Kaartin soittokunnan esittämänä. Laulusolisti: Tuomas Lehtinen. Puolustusvoimat toivottaa Hyvää kansallista veteraanipäivää ja paljon terveitä päiviä erityisesti kunniakansalaisillemme!

 

Sinivalkoista Kansallista Veteraanipäivää

Veteraanin iltahuuto -kappale on koskettava sekä musiikillisesti että sanoitukseltaan. Sitä kuunnellessani tunnen kehossani väristyksiä.

Tänäänkin soitin 94-vuotilaalle tädilleni Vihtiin – toivotin hyvää veteraanipäivää.
Tätini harmitteli, että ei tänä vuonna enää saanut nostettua lippua salkoon. Minä harmittelin mielessäni, että hitsi kun en tajunnut mennä nostamaan sitä lippua ja illalla laskemaan – ensi vuonna menen ja toivon, että voin mennä. 

Olen kuullut tätini monet evakkotarinat – monta kertaa, mutta jaksan kuunnella niitä aina uudestaan ja uudestaan. Miten pikkutyttö ajoi avojaloin karjaa junaan ja miten tämä sama pikkutyttö myöhemmin rakensi puuarkkuja jne. 

Hoivatkaa, kohta poissa on veljet
Muistakaa, heille kallis ol' maa
Kertokaa lasten lapsille lauluin
Himmetä ei muistot koskaan saa

Tänään tätini muisteli nuorimman veljensä sotaan lähtöä – minun isäni. Hän lähti kotoamme Valkjärveltä vapaaehtoisena sotaan 17-vuotiaana. Iso armeijan reppu selässään, ison repun takaa pienikokoista poikaa ei paljon näkynyt.  Heidän kotinsa vierestä joen yli kulki rautatie, hän käveli junalle. Näen sielunmaisemassani tuon näyn, koska olen itse siellä mummolassani käynyt, nimitän sitä matkaa pyhiinvaellusmatkaksi. Rautatie oli sodan aikana pommitettu, joessa oli vain rautatien kiviset tukipilarit jäljellä. Ja käk kukkui – olihan kevät. Se matka on oman muistokirjoituksena arvoinen.

Jo Karjalan kunnailla lehtii puu
Jo Karjalan koivikot tuuhettuu
Käki kukkuu siellä ja kevät on
Vie sinne mun kaiho pohjaton

Junalle kävellessään isäni oli vilkutellut kotiväelle ja laulanut heille hyvästiksi hyvällä laulunäänellään laulua Valkea satu:
”Aina lyhyt on kaunis satu, juhlan jälkeen arki saa, aina lyhyt on onnen latu, meille haaveeks jäi onnenmaa …”   -    kaunis kevätlaulu, sen voi kuunnella tästä Reijo Taipaleen esittämänä..

Tätini ihmetteli, että miten isäni selvisikään sodasta hengissä toimiessaan konekivääriosastossa. No jaa, ehkä siksi, että hän oli nuori, pienikokoinen, ketterä, sinnikäs ja kekseliäs. Kerran heille oli luvattu ylimääräinen loma, jos taltuttavat ryssän saaresta.  Olivat lähteneet Äänisjärvelle kumiveneellä kohti saarta, jossa ryssän oletettiin olevan. Ryssä kuitenkin huomasi kumiveneen lähestyvä ja alkoivat ampua. Isäni onnistui uida takaisin – henki säilyi mutta loma jäi saamatta.

Ammoin me marssimme kahden
Tulta löi taivas ja maa
Rannoilta Äänisen lahden
Kelle nyt kertoa saa

Lopuksi ote presidenttimme juhlapuheesta:

”Te sotiemme veteraanit olette eläneet läpi aikojen, jolloin itsekkyydelle ei ollut sijaa. Rintamalla ja kotirintamalla mieliä kaihersi vastuu kotimaasta ja läheisistä. Äärimmäisestä koettelemuksesta selvittiin.

Olen varma, että Suomi selviytyy myös tämän ajan poikkeuksellisista olosuhteista. Tänään vastuuta kannetaan suojaamalla muita, ajattelemalla miten voi olla avuksi ja toimimalla viruksen etenemisen pysäyttämiseksi.”

27.4.2020
Margit

Veteraanipäivänä 

Nyt koronan takia kotisohvalla istuessamme ja veteraanien kunniaksi lipun liehuessa salossamme tuli mieleen Veteraanipäivän aikaan kaksi vuotta sitten Helsingin, Vantaan sekä Espoo-Kauniaisten Kirkko ja Kaupunki -lehdessä julkaistu muistelma erään veteraanin yksinäisyydestä.

Pitäkäämme huolta toisistamme - myös etänä!
Esa 27.4.

Sotaveteraani jäi yksin

Ystävämme sotaveteraani menehtyi. Ystävystyimme hänen kanssaan muutama vuosi sitten. Näimme, miten aktiivisen ja liikunnallisen vanhuksen fyysinen kunto heikkeni. Samalla myös hänen elinpiirinsä supistui. Autoimme häntä arjen askareissa ja pidimme seuraa myös puhelimitse lähes päivittäin. Hän kertoi, että osaan tuttavista on vaikea saada puhelimitse yhteyttä.

On murheellista nähdä yksin asuvan ja vähitellen toimintakykyään menettävän vanhuksen ystävä- ja omaispiirin hupeneminen.

Oli sykähdyttävää kuulla tämän kummiveteraanimme tunteenilmaus: ”En minä kuolemaa pelkää, mutta tämä yksinäisyys - se on raskasta. Ei minulla ole kuin te kolme ystävää, jotka käytte minua tapaamassa.”

Muistelemme kiitollisia ystävyyssuhdetta tämän pitkän elämäntyön tehneen sotaveteraanin kanssa. Jonkin pienen talkootyön, kuten nurmikonleikkuun jälkeen oli mukavaa istua kahvipöytään. Joskus hän kertoi meille asioita monien vuosikymmenten takaa. Tunsimme, miten tärkeää hänelle oli, että sai kertoa niistä meille.

Joskus muistilokeroiden syvyyksistä aukenivat myös raskaat rintamakokemukset. Veteraanin mieltä oli jäänyt painamaan läheisen aseveljen kaatuminen viereltä. Hän oli siitä asti myös surrut sitä, olisiko hän voinut omalla toiminnallaan pelastaa ystävänsä hengen - tai tullut ehkä ystävänsä asemesta itse ammutuksi.

Miten monet sotiemme veteraaneista ovatkaan joutuneet lopun ikäänsä kantamaan vastaavia raskaita muistoja kykenemättä kertomaan niistä kenellekään.

Esa Mäkelä
Anni Lindgren-Mäkelä
Markku Kokko
 

Nukarin lyhyt jokilenkki

Aurinkoinen lämmin sää houkutteli lähtemään ulos luontoon, ja Nukari tarjoaa siihen loistavat puitteet. Lyhyt jokilenkki, kuten sitä nimitän, alkaa Vantaanjoen ylittävän sillan kohdalta joenrantaa myötäilevältä polulta.

Polun alkupäässä on pysäköintialue, joka oli tupaten täynnä autoja merkkinä siitä, että muutkin kuin nukarilaiset ovat löytäneet hyvät luontopolkumme.

Vantaanjoessa on aikojen kuluessa ollut useita vesimyllyjä. Ensimmäisen myllyn kerrotaan nousseen Nukarille jo 1500-luvulla. Vesimyllyt poistuivat vähitellen 1900-luvun alkukymmenillä, kun ne korvattiin höyry- ja sähkökäyttöisillä myllyillä. Muistelen, että myös äitini kertoi vieneensä hevosella viljaa myllylle. Nukarin mylly sijaitsi juuri pysäköintialueen kohdalla joessa. Iso betonipaasi uuden sillan vieressä kertoo aiemmista rakennelmista. (kuva 1)

Nukarinkoski on yksi Etelä-Suomen suosituista perhokalastuspaikoista. Nytkin useat perhostelijat olivat pakanneet reppuunsa kalastustarvikkeet ja suunnanneet Nukarille. (kuva 2) Nukarinkosken putouskorkeus on 25 m ja koskialueelle tulee pituutta 1300 m.  Joesta tulee todistettavasti myös kalaa - vastaani käveli tyytyväisen näköinen kalastaja saaliinsa kanssa ja sain ikuistettua pussin sisällön. (Kuva 3). Mikähän kala mahtaa olla kyseessä? Saalis päätyisi kuulemma savustimeen.

Polku polveilee pitkin jokirantaa laavulle, jossa on hyvä makkaranpaistopaikka. Alkuviikosta reittiä kulkiessani oli nuotio sytytetty ja laavulla istui perhe pitämässä evästaukoa. Nyt laavu oli tyhjä. (Kuva 4) Myöhemmin keväällä tässä paikassa jokea kasvaa todella paljon rentukoita.

Laavulta alkavat pitkospuut. (Kuva 5) Muistan vielä, kun ensimmäistä kertaa kuljin joenvartta ja näin ympäröivän upean luonnon pitkospuineen. Silloin ajattelin, että tämä luontopolku ei häpeä edes pohjoisen reiteille. On huikeaa, että omilta kotikulmilta löytyy näin upeita paikkoja.
Valko- ja sinivuokot  olivat juuri nyt kauneimmillaan. (Kuva 6)

Pitkospuut päättyvät portaisiin ja siitä edelleen sillalle, jota pitkin pääsee joen toiselle puolelle. Sillalla voi aistia vesimassojen vyöryn ja kuulla korvia huumaavan pauhun. (Kuva 7). Tässä kohdassa käännyin takaisin ja nautiskelin reitin vastapäivään, sillä joen toisella puolella on jo kyläasutusta. Polku kyllä jatkuu vielä joen samaakin puolta, mutta se onkin sitten se pidempi jokilenkki, jonka teen joku toinen päivä.

Linkkejä:
Nukarinkosken reittikartta
Katso Kalasta Vantaanjoella -sarjan Nukarinkoski -jakso (YouTube),missä Peltsi nappaa kiukkuisen kirjolohen Nukarilta yllättävästä paikasta. Videolta näkee, miten hienot maisemat Nukarilla on kesän tullen.
Tässä linkissä valottaa Seppo Takatalo  Vantaanjoen historiaa

Seija S. Nukarilta
24.4.20
 

Yllättävä taideteos

Pari päivää sitten illansuussa selkämme taakse verhoon muodostui hetkeksi yllättävä taideteos. Ilta-auringon säteet osuvat vain muutamana päivänä vuodessa verhon takana pianon päällä oleviin esineisiin. Keskimmäinen naisfiguuri palauttaa kauniilla tavalla mieleen Tatu Vanhasen, joka ystävällisesti lahjoitti meille tuon tekemänsä pienoisveistoksen vähän ennen kuolemaansa.

Ikäkaranteeniterveisin,
Esa ja Anni 21.4.20
 

Silmän lumetta lumessa

Torstaina 16.4 herättiin lumiseen aamuun ja tarkoitus oli jatkaa, tai pikemminkin viimeistellä kämpän remonttia. Lukkoponttilaminaatit ovat paikoillaan, ja vanhat lattialaminaatit ovat hautautuneet lumeen. Tarkoitus oli pakata ne autoon ja toimittaa käsittelylaitokselle, mutta ei niitä viitsinyt lumisina pakuun laittaa, ehkä myöhemmin. Jatketaan smyyki- ja vuorilistojen asentamisella.

Uudessa lumessa tapaa nähdä pihassa vierailevien jälkiä kuten oravan, jänön, naapurin kissan tai ketun, mikä on tavanomaista. Mutta tänä aamuna näkyi hangella  jotain kummallista. Outoja tikkuja tms. hujan hajan koko pihan alueella. Yritin keksiä, mitä ne voisivat olla, mistä puusta tai kasvista niitä tuulella irtoaa? Lähempi tarkastelu osoitti tikkujen olevankin kastematoja, jotka hitaasti kiemurtelivat.

Yle-uutisten mukaan syy kastematojen hangella pötköttelyyn on todennäköisimmin lierojen happipula. Maa on poikkeuksellisen märkää, ja saadakseen riittävästi happea lierot pyrkivät maan pintaan. Ilmiö on sama kuin kesällä rajun sadekuuron jälkeen, jolloin kastematoja löytyy runsaasti esimerkiksi asfaltilta.

Enpä olisi kesällä uskonut, että hangelta matoja on helpompi etsiä kuin heinäkuisena päivänä pellolta, kun tyttären poikien kanssa ongelle aiottiin!

Toinen erikoinen luontohavainto oli harakan hyppyjälkien välissä oleva pieni keltainen pissattu reikä (tai ainakin siltä se näytti). Muita jälkiä ei ollut. Koulupohjalta olin tietävinäni, että harakalle moinen ei ole ominaista. Joku on joskus sanonut neuvovansa, mistä kana pissii, mutta eipä ole tullut kuunneltua, kun en tiennyt. Osaisiko joku vielä kertoa? Itse uumoilen, että harakka on napannut hiiren tai myyrän, jolle on tullut hätä siinä harakan nokkakyydissä,  tiedä häntä?

Pikkupojat kerran kysyivät minulta, että vaari hei, mitä linnun kakassa on se valkoinen? Kun vaari ei tiennyt, näsäviisaat sanoivat että se on sitä.... kakkaa..

Pertti Raalasta
16.4.20

Talvi ja kevät tappelee, toisiansa nakkelee

Olen huomannut, että mitä vähemmän elämässä on aktiviteetteja, sitä laiskemmaksi tulen. Postilaatikolla käyntiinkin on erikseen aktivoiduttava.  Päätin tehdä sellaisen ryhtiliikkeen, että on keskityttävä enemmän sellaiseen, mitä nyt VOI tehdä ja jättää taka-alalle muut mietteet.

Omakotitaloasujana pihahommia onkin tullut tehtyä jonkun verran - ennen lumisateita.

Kaikenlaista pientä remppaakin olisi kiva saada tehdyksi, kuten ennenkin, toteutunee sitku...  Ulkoilla pitää ehdottomasti enemmän. 

Koko perhe on taas uusissa villasukissa ja useita on jo valmiina Marttojen joulumyyjäisiin, varmaan jotkut päätyvät yhdistyksen arpajaisvoitoiksikin.  Lisäksi on valmiina pieniä käsitöitä tuliaisiksi tai vaikkapa nimipäivälahjoiksi. Aikuiselle pojalleni on loppusuoralla tilkkupeitto - tilkkutöiden tekeminen on minulle intohimo. 

Äänikirjat ovat hyvä vaihtoehto, kun lukeminen alkaa torkuttaa.  Ja lukeminen tai kirjojen kuuntelu on hyvä vaihtoehto lepuuttaa mieltä ajankohtaisasioiden kuuntelemiselta radiosta.

Olen hyvin noudattanut Marttojen neuvoa, että siivoa kaapit vain jos aiot viettää joulun kaapissa. Yllätys yllätys, nyt on tullut ja työn alla harvakseltaan käytettyjen astioiden pesu, ja samallahan se kaappikin tulee siivottua.  Tänä aamuna inspiroiduin jynssäämään kahvinkeittimen perusteellisesti, pesuun käytin sooda/etikkavettä.

Lapsenlapsen vuosivalokuvakirjaan on nyt valokuvat lajiteltu. Kirjan varsinainen teko odottaa inspiraatiota. Entuudestaan tiedän, että kun inspiraatio iskee, niin sitten kirja myös valmistuu, vaikka siihen menisi kuinka paljon tunteja tahansa ja aamu sarastaisi.

Sain pari joulua sitten tyttäreltäni kirjan ÄITI KERRO MINULLE. Aloittelin silloin sen kirjan kirjoittamista, Nyt kirja on pöydällä ja siihen syntyy tekstiä aina kun sopiva miete tai muisto putkahtaa mieleeni.

Kaikenlaista tekemistä, tai tekemättä mitään löhöilyä on ollut, ettei ole tarvinnut ryhtyä ikkunoiden pesuun. Onneksi sain pääsiäiseksi viimeiset jouluverhot vaihdettua.

Jospa juhannukseksi olisi ikkunat pesty. Koska eihän niitä nyt kannata pestä, sillä kohtahan on siitepölyn aika!

Monia tunteja on mennyt puhelimessa rupatteluun ystävien kanssa - hauskaa on ollut, kun on muisteltu menneitä ja suunniteltu tulevaa.  Olen soittanut sukulaisille ja tutuille - sellaisille, joiden kanssa en ole ollut tekemisissä juurikaan joulukorttia enempää. Ne puhelut ovat ilahduttaneet kovasti puhelun saajan arkea ja itseäni myös. Myös sähköisesti jaettu hauska kuva tai video ilahduttaa puolin ja toisin - myös postikortti tai kirje.  

Onni on, kun hetken inspiraatio johtaa toimintaan. Keskittykäämme siis siihen mitä voidaan tehdä. Pidetään mieli iloisena ja nautitaan elämästä - ei elämää kannata hukkaan heittää näissäkään oloissa.

Margit
16.4.2020

Torstain talviaamuna

Tänäkin aamuna märkää lunta tuprutti useampi sentti. Harjakoneet työnsivät loskaa jalkakäytäviltä. Luonto oli hiljaa, ei kuulunut aurinkoisten aamujen lintukonserttoa. Peipponen värjötteli vaiti oksallaan tervehtimättä iloisesti ohikulkijaa, niin kuin sillä yleensä on tapana.

Pataleipätaikina oli yön aikana mikron suojissa kohonnut, ja uimahallin keppijumpan alkaessa pata meni uuniin.  Hyvin onnistui leipä, vaikka edellisestä leipomiskerrasta oli jo aikaa. Puolet uunituoreesta leivästä sai folioon kääräistynä tyttären etäkoululainen kotiin läksyjensä ääreen.  

Tämän päivän piti tyttären perheellä mennä ihan toisin – Miamin lennot ja kiva airbnb-talo uima-altaineen oli varattu jo vuosi sitten, mutta kuukausi sitten korona sotki kaiken. Kiinalaisten eläintorit ja lepakot on manattu hornantuuttiin. Onneksi kaikki on saatu perutuksi ja rahat takaisin.

Rajamäen mummmo
16.4.20

Huhtikuun "kevättalvi" ja pataleipää

Kun ennen vanhaan huhtikuun puolivälissä tuprutti lunta, puhuttiin takatalvesta. Jos talvea ei ole ollut, voiko silloin olla takatalveakaan? Miten olisi kevättalvi hieman muunnetussa merkityksessä eli talvi, joka yllättää keskellä kevättä? Tai aamutalvi, koska iltapäivään mennessä aamulla tuprunnut lumi on sulanut, eivätkä myöhempään heräilevät sitä aina ehdi edes nähdä.
Kuukausi sitten 6-vuotias tyttärentytär murehti muuttolintuja – Ne lentävät tänne eivätkä tiedä, että täällä on korona! Nyt lapsi on huolissaan etelän lämmöstä tulleiden lintujen selviämisestä sään kylmettyä. Onneksi sää pikku hiljaa alkaa taas lämmetä ja yöpakkaset loppuvat.

Pohjoisessa lunta on satanut ennätysmäärät. Rovaniemellä asuvan ystävän pihalla on yli metrin kinokset, ja hän on kaiholla katsonut täältä etelästä saamiaan kuvia sini- ja valkovuokoista. Suomi on pitkä maa, ja viime aikoina säätilojen erot ovat vain korostuneet.

Uutisissa kerrottiin, että leivontatuotteiden kysyntä kaupoissa on tuplaantunut viime viikkoina, kodeissa leivotaan. Omassa keittiössä on elvytelty vanhaa Metsäkylän leipomosta saatua ruisleivän juurta, ja ihan kohtuullista leipää siitä syntyikin, vaikka ruisjauhot eivät ihan tuoreita olleetkaan (parasta ennen päivämäärä oli joulukuussa 2019).

Tuttava kehui  puhelimessa pataleipäänsä, ja ajatus kuumasta, rapeakuorisesta leivästä jäi mieleen kummittelemaan. Jospa tehdäänkin illalla taikina yöksi kuplimaan ja aamulla pata leipineen uuniin…Kelpaa sitä sitten nautiskella aamun lumilenkin jälkeen.

Rajamäen mummo
15.4.20

Passivoitumisen kieltäminen Raalassa

Saatuamme Raalan kodin ensitalven puusouvit valmiiksi aloimme purkaa patoutuneita pintaremonttiaatoksia.

Jo vuosia muhineet suunnitelmat päivitettiin, ja suuntasimme oman pitäjän rautakauppaan (Karhunkorpeen), josta löysimme suurimman osan tarvittavia materiaaleja.

80-luvulla rakennetun talon paikalla muuratun takan ja hellan yhdistelmä sai uuden vaaleamman värisävyn. Lasiluukut kirkastuivat hankaamalla kostealla sanomalehdellä tuhkaan kastaen uudenveroisiksi.

Innostuimme myös yhden ikkunan osalta vaihtamaan tuuletusluukun ja lasin paikkaa. Se olikin aika souvi, listat ja karmit piti irrottaa. Osa ulkovuorilaudoista ei kestänyt käsittelyä. Aikoinaan tuumamitoilla sahatut laudat ovat muutamaa milliä leveämpiä kuin nykyinen millimitoilla myytävä sahatavara. Ei heti uskoisi, että tässä koolla on väliä, mutta se teetätti hiukan lisähommaa.

Olkkarin tapetit piti irrotettaman helposti, mutta eipä ne kostuttamalla lähteneetkään. Muistin, kuinka maalari aikoinaan lisäsi Erikeepperiä liisteriin, että varmasti pysyy - se tuntui silloin viisaalta päätökseltä. Jouduimme sitten jatkamaan hiomakone-kittilasta -linjalla muutaman päivän, ja lopputulos oli kuin olikin siedettävä.

Nyt olisi vuorossa jo aikansa eläneen lattialaminaatin vaihto. Harkitsimme aluksi vinyyliä, mutta tässäkin tuli millit vastaan - viinylit kun ovat ohuempia, kuin laminaatti. Takan edustan laatoitus jäisi silloin liian ylös, ja tällä ikää on jo taipumus kompuroida vähäisiinkin esteisiin.

Vanhan paneelikaton maalaus oli melkoista voimistelua niska-, hartia-, käsivarsi- ja tasapainoalueella, eikä kertamaalaus edes riittänyt. Rislastakaan ei ollut apua paneelien urien vuoksi.

Sitten moottoripyöräasiaa:
Yhdistyksen nettisivuilla olen peräänkuuluttanut yhdistyksen moottoripyörän omistajia ilmoittautumaan, että voisimme suunnitella yhteisiä ajoja, kun ajat sen sallivat. Eläkeliitossa toimii MC ELMOT -kerho jonka kokoontumis-, virkistys-, ja koulutustilaisuuksia voisimme myös hyödyntää. Ota yhteyttä, perustetaan MC Nurmijärvi!
Olen saanut vaatimattomaksi jäävän pyörän keväthuollon tehdyksi, tänä vuonna riitti öljynvaihto ja toimintojen tarkastus. Ei muuta kuin menoksi...

Pertti Raalasta
Lankalauantaina 11.4.20
 

Kyykkyhaaste selätetty!

Kyykkyhaaste tuli tehtyä ihan ohjeen mukaan. Meni 500 kyykkyä odotettua helpommin, mistä hämmästyin näin jälkeenpäin. Ihmettelin polvien kestävyyttä, sillä ne vertyivät varsin hyvään kuntoon, kun sietävät päivittäisiä kävelylenkkejä ihan eri tavalla kuin moneen vuoteen. 

Lisäksi olen tehnyt tuolijumppaa telkkaria katsellessa ja kunnon venytyksiä sängyssä maaten. Olo on varsin timmi näillä eväillä, vaikka aluksi epäilin toimieni tehoa. Suosittelen muillekin, kukin kuntonsa mukaan. Se kannattaa.

Aloitan huomenna uudelleen kyykkyhaasteen, mutta teen sen rivakammin kolmen päivän jaksoissa yksi lepopäivä välissä. Lisäksi sitten päivittäiset kävelylenkit, venytykset  ja tuolijumpat päälle.

Hyvää koronatonta pääsiäistä kaikille! 

Terveisin Sisko
8.4.20

Töyhtöhyyppiä ja mummotunnin ”takaisinveto”

Ulkoilla onneksi saa, ja sää on suosinut pitkiä metsälenkkejä. Taannoin Timo tapasi koiraa ulkoiluttaneen miehen, joka valitteli kotiopettajaksi joutumistaan ”vanhoilla päivillään”.  
”Onko sinulla oikein karttakeppi?” Uteli Timo.
”Ei ole”, mies vastasi, ”mutta pesäpallomaila on”.

Kielloista huolimatta menimme Rajamäelle aamulla kauppaan, mummotunnilla kuudelta aamulla. Saunalonkerot olivat lopussa, ja niinpä viimeiseksi täyden kärryn päälle nostettiin sixpack. Kassalla sitten kassaneiti otti lonkerot pois – "Tätä minä en myy, alkoholia myydään vasta kello yhdeksän jälkeen".
Päivitellessäni asiaa puhelimessa eräälle yhdistyksen jäsenelle sain kuulla, että samoin oli heillekin käynyt aikaisin aamulla kaupassa käydessä. Eipähän sellainen asia tule mieleenkään, kun ei normaalisti moiseen aikaan kaupassa käy. Mutta tämä on tätä elämää tänä aikana.

Mutta aurinko paistaa taas niin ihanasti, lenkillä käydessä näkyi sinivuokkoja ja leskenlehtiä, linnut laulavat. Mustarastas on talvehtinut koko vuoden pihapiirissä. Kyllä se vaan luonto taas herää, se ei tiedä mitään näistä ongelmista.
Timo on seuraillut töyhtöhyyppiä – ne  lentelevät levottomalla lentotyylillään, ovat selvästi pesimispuuhissa. Töyhtöhyyppä ei kuulemma varsinaisesti tee pesää, se vain laskee munansa pellolle, ja hyvällä onnella viljelijä huomaa pesän. Aina ensimmäistä kertaa kyntöpeltoja äestettäessä munia näkee, ja siihen kohtaan pistetään keppi pystyyn, eli viljelijä merkitsee sen. Näin tulee tehtyä hyvä työ luonnolle.

Meillä oli uudenvuodenaattona 50-vuotishääpäivä ja saimme lahjakortin Tuusulan Krapihovin ravintolan pitopöytään. Tarkoitus oli mennä sinne 13.4., koska se on meidän kihlajaispäivämme, mutta eipähän sinne nyt mennä.
Täytyy vain toivoa, että tästä selvitään kaikki hengissä, jotenkin. On tämä varmasti henkisesti kova koettelemus monille.

Lopuksi vielä selkeä ohje koronaviruksen nujertamiseksi, suora lainaus Hesarin Kuukausiliitteestä: ”Käsiä ei voi pestä kunnolla muutamassa sekunnissa. Onkin sanottu, että käsien pesuun menee suunnilleen yhtä paljon aika kuin Jänis istuu maassa –laulun ensimmäisen säkeistön laulamiseen".  Näin se lauluäänikin pysyy kunnossa!

Hyvää pääsiäistä kaikille!
Liisa ja Timo Nukarilta
8.4.20

Retrojumppaa

Jumppaan joka aamu, ja nykyään myös tuon keskipäivällä TV:stä tulevan jumpan tahtiin. Jotenkin huvittaa, kun muistan jumpanneeni silloin aikoinaan juuri samojen tyttöjen ohjeiden mukaan. Silloin olin vielä nuori ja pääsin kaikki liikkeet. Nyt ei enää pysty aina hyppäämään vatsalleen, tai polviin sattuu ihan mahdottomasti, kun täytyisi niiden päällä istua.

Tänään oli meidän pihassa ensimmäiset krookukset ja skillat puhjenneet kukkaan!

Hyvää pääsiäistä!  
Arja ja Eki Klaukkalasta
7.4.20

Koulumuistelua 

Vuonna 2014 vietettiin Punkalaitumen Oriniemen kylän kansakoulun 125-vuotisjuhlaa. Siinä koulussa aloitin opiskeluni v. 1949.

Kunniapaikalla eturivissä istui koko pitkän työuransa siinä koulussa tehnyt opettajani Raili. Hän tuli opettajakseni joskus 1950-luvun alussa suoraan seminaarista.

Virallisten juhlamuodollisuuksien jälkeen myös meille entisille oppilaille tarjotui tilaisuus kertoa omia koulumuistojamme. Niinpä miläkin rohkenin kertoa yhden monista koulumuistoistani.

Kerroin, että olimme vaimoni kanssa käväisseet edellisvuonna tapaamassa tätä yksin pienessä tuvassaan asuvaa opettajaani, jota en ollut tavannut kansakouluaikani jälkeen. Minulla on vain lämpimiä muistoja tästä opettajastani. Tulin kuitenkin kysäisseeksi että "Muistatko kun kerran löit minua karttakepillä?" Eipä hän enää muistanut. Sitten kerroin, että minun vieressäni istui Hannu-niminen poika. Hannu oli aika rauhaton ja keksi monenlaisia kepposia, jotka häiritsivät opetusta. Niinpä opettaja taas kerran ryntäsi hermostuneena pulpettimme viereen, huitaisi karttakepillä yrittäen lyödä Hannua. Hannu onnistui kuitenkin väistämään ja karttakepin isku osuikin minuun.

Kerroin odottaneeni, että opettajani olisi nyt jo yli 60 vuoden jälkeen jotenkin pahoitellut tekoaan tai jopa pyytänyt anteeksi, mutta mitä vielä. Yllätyksekseni hän tokaisikin: "Mutta kyllä sinäkin sellainen veijari olit, että olit sen kurituksen ansainnut!"

Esa M.
6.4.20

Tuttavuuksia

Koronan aikakautena on Annin kanssa ollut hyvää aikaa elvytellä myös avantouintiharrastustamme. Muutama päivä sitten Tiiranrannan tuntumassa Valkjärvi oli vielä vähän jäässäkin, mutta nyt jäät ovat sulaneet.

Kolmisenkymmentä vuotta sitten kävelin silloisen naapurini, Esa Anttilan sekä parin muun kaverin kanssa Mäntysalosta ja Haikalasta lauantai- ja sunnuntaiaamuisin avantouinnille Tiiranrantaan. Avannolla tapasimme joskus sattumalta myös Klaukkalan keskustassa asuvan Helmi-siskoni.

1990-luvulla Nurmijärven pääkirjastossa oli Esan vaimon, Tello Anttilan taidenäyttely. Osallistuimme tietenkin ystävämme taidenäyttelyn avajaisiin ja otimme yksin asuvan Helmin mukaan. Näyttelyyn saapuessamme Tellon ohella tietenkin myös Esa toivotti meidät tervetulleiksi. Esaa kätellessään Helmi tuli sanoneeksi: "En oikein meinannut tunteakaan sinua." Siihen Esa vastasi muiden näyttelyvieraiden kuullen: "Niin kun mehän emme olekaan ennen tavanneet vaatteet päällä!"

Esa M.
6.4.20

Etävirpominen Hongisojantieltä

  »Virvon varvon vitsasella,
  kosken kevätpajusella,
  terveyttä toivottelen,
  siunausta siivittelen,
  onnea oksalla tällä!» 

  Hyvää palmusunnuntaita!
  Margit 5.4.20

 

Etävirpomista Lepsämästä samalla värssyllä

Mustarastas on palannut pihapiiriin ja virittelee huiluaan. Tiaisillakin on kiirettä. Kevään ääniä  kuunnellessa koronan uhkakin lievittyy.

Tapaamisiin...
Leena ja Timo
5.4.20

Lunta, lavista ja kännykän peilaamista

Menneen talven lumet jäivät näillä main vähiin, tai paremminkin väliin. Huhtikuun alkupäivinä on myöhäsyntyistä lunta sitten sadellut vaihtelevia määriä. Perjantaiaamu 3.4. valkeni oikein talvisena, ja auraustraktoreitakin oli liikkeellä. Lapset saivat pyöritellä nuoskalumesta lumiukkoja, joita iltapäivän aurinko sulatteli. 

Tänään tipahti postiluukusta valkoinen kuori, jonka lähettäjäksi vasempaan yläkulmaan oli painettu Sosiaali- ja terveysministeriö. Siinä se luvattu koronatiedote oli. Mitään uuttahan tiedotteessa  ei ollut, kaikki on tiedotusvälineissä moneen kertaan kuultu.

Arki on muotoutunut uuteen uskoon, kun jo kolmisen viikkoa on toimittu valtiovallan ohjeiden mukaisesti ”hiljaisesti ja etäisesti”,  kotoiltu ja lenkkeilty kevätsäässä.
Tervetullutta liikettä neljän seinän sisäpuolelle ovat tuoneet Rajamäen uimahallin viikko sitten aloittamat LIVE-kotijumppalähetykset. Eilen aamupäivällä oli lavistunti, mikä olikin tehokasta liikuntaa, kyllä siinä hiki tuli. Reaaliaikaisella livejumpalla on merkillinen mahti - niin se vain on pistänyt liikettä niveliin!

Tuttava mainitsi peilaavansa jumpat kännykästä Googlen Chromecastilla isolle TV-ruudulle, siihen tarvitaan TV:n takana oleva HDMI-liitäntä sekä WiFi-verkko. Aikaisemmin millään ”kännykän peilauksella” ei tuntunut olevan tarvetta, mutta nyt tuli tilattua verkkokaupasta Chromecast.  Ensi viikolla posti tuo sen kotiovelle, ja sitten alkavat uimahallin jumpat pyöriä TV-ruudulla läppärin sijaan. Youtuben asennusvideon perusteella käyttöönoton ei pitäisi olla kovin vaikeaa.

Samaa kolmannen sukupolven Chromecast-mediatoistinta mainostettiin sattumoisin viikonlopun Nurkkarissa Mustan Pörssin eli nykyisen Euronicsin ilmoituksessa samaan 39,90 euron hintaan, mutta verkosta sen sai kätevästi tilattua muutaman euron toimitusmaksulla kotiin asti. 

Rajamäen mummo
4.4.20

P.S. Kiitos Esa huumorijutusta! Hyvä on muistaa, että korona on vakava asia, elämä ei, kuten joku taannoin totesi.

Savolaista huumoria

Vaimoni Anni jutteli äsken Nilsiän perukoilla asuvan 85-vuotiaan Suoma-siskonsa kanssa.
Anni: "No, onko koronaviruksia näkynyt?"
Suoma: "No eepä oo. Laetoin uluko-oven kiinni ja pönkkäsin sen kahella luuvvalla!"
Sitten ajankohtaisten kuulumisten jälkeen tuli puhe kesäaikaan siirtymisestä.
Suoma: "No joko oot kellon siirtännä?"
Anni: "Olenhan toki."
Suoma: "Niin minäkii, siirsin sen tuolta makkuukammarista tuppaan."

Ikäkaranteeniterveisin
Esa, 2.4.20

Uimahallin livejumppaa ja Musta Kioto

Rajamäen uimahalli aloitti  27.3. ilmaiset LIVE-kotijumppalähetykset suoratoistona uimahallilta.
Eilinen Zumba oli hieman haastava  (jumpanvetäjää, letkeän musiikin tahtiin jammaillutta Diegoa kyllä katseli ilokseen), mutta tämänaamuinen tuolijooga oli mainio.

Jumppaohjeita ja –videoita on verkossa pilvin pimein, mutta tällainen aikataulutettu suora lähetys tuntuu erilaiselta. Pitää kaivaa esille  iltajumpan varalle Tokmannilta joskus hankittu oranssinvärinen kahvakuula.

Uimahallin livejumpan soisi jäävän pysyväksi toiminnaksi osana ikäihmisten liikuntapalveluita (kunta voisi avustaa). Kaikki ikäihmiset eivät normaaliaikoinakaan eri syistä ohjatuissa liikuntaryhmissä käy, mutta asia saattaisi olla toinen, jos jumppa tuotaisiinkin omaan olohuoneeseen säännöllisen aikataulun mukaisesti, kuten nyt tänä poikkeusaikana tapahtuu.

Livejumppien viikko-ohjelman näkee tästä, menneet jumpat säilyvät kotijumppakirjastossa viikon. 

Kakkosella tulee parhaillaan uusintana viime perjantain Yle Olohuone: Kaikki kotona live. Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaani soittavat uutta musiikkiaan ja Jiri Kuronenkin vilahtelee taustalla kosketinsoittimensa takaa.
Kaiken muun  ohella peruuntui myös Jirin keikka Tiinan kanssa Nurmijärven kirjastossa parin viikon päästä. Yhteislaulutilaisuudessa piti laulettaman Georg Otsin tunnetuksi tekemiä kappaleita, Otsin syntymästähän tuli 21.3.20 kuluneeksi 100 vuotta .
Tarja Närhi soitti sunnuntaina 29.3. Iskelmäradiossaan Georg Otsin lauluja kiinnostavien tarinoiden saattelemina. Mukana oli myös pari Otsin lauluja hienosti tulkitsevan Jori Otsan ja Mah'Orkka-yhtyeen kappaletta esikoisalbumilta  "Georg, tule takaisin". Ohjelma on kuultavissa tästä linkistä.

Tänään on vielä kylvötöille otollinen aika, viimeinen mustan kuun päivä, jos siinä nyt mitään taikaa on.  Lasitettu, aurinkoinen suuri parveke on kuin kasvihuone, kasvimaan korvike entiselle omakotitaloeläjälle. Kaikenlaista kasvatusta on vaihtelevalla menestyksellä tullut kokeiltuakin, kuten yrttejä, hernettä, maissia, perunaa, chiliä, paprikaa, kurkkua, tomaattia.

Viime kesän kahdeksasta eri tomaattilajikkeesta ehdottomasti paras oli satoisa ja makea, pieni tummanpuhuva tomaatti. Siemenet olivat peräisin tyttären kasvihuoneesta vuodelta 2012. Pienen minigrippussin päälle kirjoitetusta lajinimestä ei oikein saanut selvää, ja niin tuli siemeniä kylväessä merkittyä maitopurkin kylkeen Musta Kioto. Tytär valisti myöhemmin, että pussin kyljessä luki Mukito eli musta kirsikkatomaatti, mutta Mustan Kioton siemeniä pistetään taas multiin.

Rajamäen mummo
31.3.20

Toivoa kesästä

Kevään alkulämmittelyä ja kokeilua uudella hybridimailalla Vuoksenniskan kentällä  lauantaina 28.3.
Teen hybridimailalla avaus- ja väylälyöntejä lipun lähelle päästäkseni. Lyöntipituudet vaihtelevat 70-130 m. Hybridi sopii meikäläiselle harrastelijalle oikein hyvin, minulle se on enemmän anteeksiantava kuin perinteiset mailat. Toivossa tuleva kesä, että saisimme nauttia sen lämmöstä hyvissä voimin ja terveinä. 15 km pyöräretkellä poikkesimme katsomaan kentän tilannetta harvinaisen aikaisin maaliskuun lopulla.
Parhain aurinkoisin kevätterveisin, iloa päiviinne

Arto
28.3.20
 

Lääkärissäkäynti Hongisojantiellä

Ehkä tämä nykytilanne luo jatkoonkin monelle taholle uusia käytettäviä ja kustannustehokkaita toimintamalleja.

Minulle oli varattuna ensi maanantaille lääkäriaika - ei mitään akuuttia,vaan ns. vuosikontrolli liittyen perussairauteeni ym.

Lääkäri soitti tänään aamulla ja kysyi, voisimmeko hoitaa asian näin etänä.

Olin jo aiemmin käynyt labrassa ja jo ennen koronaa Hyvinkään sairaalassa tutkimuksessa.

Etälääkärikäynti hoitui hyvin  ja tehokkaammin kuin vastaanotolla, siitäkin huolimatta että puhelu tuli ns. puskista, enkä ollut siihen valmistautunut. Asiat jotka eivät olleet muistissani, löytyivät kotoa käden ulottuvilta.  Lääkkeetkin on taas käyty läpi ja kahdeksi vuodeksi uusittu. Tosin varmojen lääkkeiden uusinta  hoituu kokemukseni mukaan hyvin ja ripeästi myös Omakannan kautta. 

Lääkäri kysyi tarkasti, että oliko tämä etätapaaminen varmasti riittävä, vai olisiko vielä muuta tarvetta? Oli riittävä, ja osaan kyllä hakeutua takaisin, jos tarvetta tulee.  Selvästikin lääkäri oli varannut tähän puheluun riittävästi aikaa. Positiivinen kokemus, koska lääkäri oli hyvin aloitteellinen.  Puhelu riitti hyvin, enkä kaivannut mitään live-kuvaa. 

Margit
25.3.2020

Kevään lämpöennätys saattaa rikkoutua - ruohikkopalovaara

Mustikanvarpuja tutkittiin ja puiden huminaa kuunneltiin bichoninpojan kanssa aamulenkillä tykkimäenmetsässä, missä kasvaakin hienoja havupuita, kuten honka, mänty, petäjä, sekä kuusi ja näre. Lasten kanssa metsässä kulkiessa tulee aina kerrottua lapsille puiden ja kasvien nimiä. Ne retket saavat nyt odottaa jonkin aikaa.

Kevään lämpöennätys saattaa tänään rikkoutua, sateet ovat vähäisiä ja navakka lounaistuuli puhaltaa, kertoi aamu-TV:n meteorologi sääkarttansa ääressä. Ruohikkopalovaara on julistettu ennätysaikaisin eteläisen Suomen lumettomille alueille. Roskien poltto on siis hyvä jättää sikseen, ettei synny isompaa roihua. Niin pääsi takavuosina käymään, kun Moskovasta muuttaneen tuttavan luokse Klaukkalaan vierailulle saapunut iäkäs isäpappa tuikkasi venäläiseen tapaan menneen kesän kuivettuneen ruohon pihamaalla tuleen, ja reipas tuulenhenki vielä auttoi kulottamista. Onneksi oli palokunta pian paikalla, ja suuremmilta vahingoilta vältyttiin. Pappa sai kyllä ankarat nuhteet.

Kiitos mukavista jutuista, mitä olette muut yhdistyksen ihmiset lähettäneet eri puolilta kuntaa! Niitä on ollut kiva lukea.

Eki kirjoitti yhteydenpidon tärkeydestä ja muistutti aiheellisesti siitä, että poikkeusaika on saanut myös huijarit liikkeelle. Mutta kuten hän presidenttiämme siteerasi - kyllä tästä selvitään!

Sisko tunnetaan suurena kulinaristina ja hänen keittiössään Klaukkalassa on varmasti päivittäin huumaavat tuoksut.

Entisen omakotitaloeläjän oli hauskaa (ja haikeaa) lukea Margitin piha-askareista yhdessä pikkuapulaisten kanssa. Siellä Hongisojantien varrella metsän siimeksessä on hyvä seurata kevään tuloa, kukkien putkahtamista, muuttolintujen saapumista. Kiitos kuvista, eipä ole sinivuokkoja näkynyt Rajamäen mummon lenkkipolkujen varrella, ei edes leskenlehtiä toistaiseksi.

Pertti on Raalassa toimenmiehenä  käärinyt hihat ja pistänyt tuulemaan – hyvä että löytyi lopulta muutaman mutkan kautta toimiva ratkaisu veneen bensatankin suhteen! Vesakotkin ovat vaimon avustuksella saaneet kyytiä, joten ensi talvena riittänee takkapuita.

Sisko mainitsi lukemastaan lehtijutusta ja siitä, miten nykytilanne voi käydä hermojen päälle ikävin seurauksin. Kaija taas toi esille sen myönteisen asian, että kiireisissä lapsiperheissä ollaan enemmän yhdessä, vietetään ”laatuaikaa” lasten kanssa. Parhaimmillaan nämä poikkeusajat voivat luoda hyviä uusia käytäntöjä meidän kaikkien arkeen.

Me eläkeläiset vietämme nyt enemmän tai vähemmän eristäytynyttä elämää, mutta hyviä puolia siitäkin voi löytää. Eläkeläisten sanotaan olevan kiireisiä, mutta nyt kiireettömyys ilman aikatauluja ja sovittuja menoja on antanut kaiken ajan omaan käyttöön. Harvemmin tehtäviä kotitöitä tulee helposti lykättyä, nyt on aikaa niillekin.

Kylpyhuone tuli aamulla jynssättyä lattian laattasaumoja ja lattiakaivoja myöten. Vaatehuoneeseen pitää jonain päivänä kurkistaa sillä silmällä ja parveke kaipaa kevätsiivousta. Korkea aika olisi jo istuttaa tomaatinsiemenetkin, ruukuttaa huonekasvit jne. Bichoninpoika pitäisi pistää kylpyyn ja trimmata, mutta se onkin isompi operaatio ja pitää tehdä heti aamusta. 

Mukavaa päivää kaikille,
Rajamäen mummo
25.3.20

Kotikaranteenissa

Tervehdys kaikille meille jotka olemme ns. herkin kohderyhmä tämän viruksen tuhoisille seuraamuksille. Luulen että me olemme kaikkein kilteimmin noudattaneet varovaisuusohjeita. 

Aika, joka voi jatkua pitkäänkin, ennen kuin elämä palaa ns. normaaliksi, on ehkä hyväkin kiireisille lapsiperheille. Tulee pakosti oltua perheen kesken ja on aikaa rauhoittua, huomioida lapset, sekä viettää ns. laatuaikaa heidän kanssaan. Niinistökin sanoi haastattelussaan, että "mustallakin pilvellä on hopeareunat" . Toivon kaikille hyvää kevään odotusta ja nautitaan valoisista päivistä, sekä pienistä ulkoiluhetkistä.

Tapaamisiin,
Kaija

Koronan tuomaa

Niin se virus tyhjensi myös meikäläisen kalenterin koko kevääksi, ei jäänyt kun nuohoojan käynti. Niin lähtivät tasavuosisynttärikutsut kuin kummipojan häiden vietot.

No mitäs sitten? Vaimon puutelistalta löytyi kesämökin (mummonmökin) tapetointi, omakotitalon olkkarin remontointi, lattialaminaatin vaihto, "tärkeiden" vanhojen asiapapereiden ym. laatikoiden tyhjennys. Omassa listassani oli tontin sivujen vesakon raivaus ja ensi talven puiden teko, kun kevätkin on jo pitkällä.

Listastani löytyi vielä veneen irrotettavan metallisen bensatankin pienenpienen vuodon korjaus, josta sitten aloitinkin.

Vuoto oli  pohjalevyssä keskellä jäykistevekkausta. Hioin kohdan ja valmistin lasikuitukitin ja paikkasin. Tuntui tarttuvan hyvin ja olin itseeni tyytyväinen. Laitoin hiukan bensaa kokeeksi ja odotin aamuun ja pahus, kohta oli märkä, ei siis toiminut.

Hioin kohdan, kuivasin sisältä ja laitoin sähköisen ilmapatjapumpun puhaltamaan ilmaa sisälle. Nyt sitten tinasin ja tulikin niin siisti sauma, että tunsin itseni oikein tinuriksi. Bensaa sisälle, mutta aamulla aargh, ei pitänyt.

Eihän mies tästä lannistu - minäpä hitsaan! Kävin ostamassa täytelanka- mig-koneen varusteineen. Maksoi vaan muutaman satasen. Yritin muistella nuoruuden oppeja ja huolellisen putsaamisen ja ilmastoinnin jälkeen ryhdyin hommaan. Virrat päälle ja kahva käteen. Hitsilanka tarttui kiinni. Eipä mennyt tämäkään kuin Strömsössä, sain aikaan peukalonkokoisen reijän, pilallehan se meni.

Löysin kuitenkin netistä uuden muovisen bensatankin alle satasen, että sillai, kesä ei ainakaan jää siitä kiinni.

No sitten puuhommiin, moottorisaha lauloi ja vesaikkoa ja roskapuuta meni nurin monen vuoden tarpeiksi. Enpä olisi uskonut, että tämäkin homma saadaan valmiiksi jo maaliskuussa. Johtui varmaan siitä, kun vaimo oli työssä mukana.

Mökin rempan saa unohtaa, kun siirtymistä Uudeltamaalta tulee välttää, jos ei sitä peräti kielletä. Olohuoneen remonttiin ryhtymistä on toivottu minulta jo vuosia. Mallit ja sävyt ovat olleet selvillä jo tovin. Toivottavasti ei käy kuten eräälle tuttavalle, joka haaveili tietynlaisesta keittiökaapistosta hyvin pitkään, monia vuosia. Kun sitten vihdoin oli valmista, tuli kotiin mainosesite, jossa oli juuri samanlainen keittiö, mikä ilahdutti tuttavaa suuresti, kunnes silmiin osui kuvan alla oleva teksti "ennen" ja seuraavalla sivulla uusi vaihtoehto ja teksti "nykyään".

No, se hitsauskone tulee vielä tosi tarpeeseen, voin hitsata kasaan telineen sille hitsauskoneelle.

Terveisin Pertti Raalan kylästä
24.3.20

Kevään havainnointia Hongisojantien varrelta

Liikkuminen on minunkin osaltani rajoittunut välttämättömiin kauppareissuihin kerran viikossa ja samalla kuljetan kauppakassin matkaltapaluukaranteenissa olevan perheen ovelle.

Koska en kuulu riskiryhmään, on minulla ollut etuoikeus viettää kotonani aikaa myös tyttäreni ja hänen lastensa kanssa, Emil 4v ja Samuel 10 kk. Pienet lapsetkin kaipaavat virikkeitä ja puuhastelua jottei aika käy pitkäksi, kun päiväkoti on kiinni ja kaverileikit ovat nyt tauolla. Useissa tapauksissahan mummit ja ukit eivät valitettavasti voi siinä tilanteessa auttaa.

Minulla on siis ollut seuraa pihapuuhissa ja kevään havainnoinnissa. Vanhat marja- ja karviaispensaat saivat kyytiä, ne parturoitiin perusteellisesti, vain nuorimmat oksat saivat jäädä ja nyt odotetaan uutta kasvua, mutta ei satoa tälle vuodelle.  Samuel oli päiväunilta herättyään aktiivisesti mukana möyrimässä maassa mukana hommassa. Emil kuljetti omalla pikku kottikärryllään oksia. Kyllä nyt on siistiä, silmä lepää katsellessa puutarhaa. Tytär siivosi vielä ison osan ”alametsää” risuista.

Emil hiipi mustarastaiden perässä, ja seurasi kun ne kupsuttivat talon seinustan kukkapenkkejä. Välillä kerättiin pieneen peräkärryyn oraville käpyjä. Käpytikkapariskunta viihtyy pihapiirissä, herratikka hakkaa talipötkylää lintulaudalla ja samalla murustaa aterian lintulaudan alle niille tirpoille, jotka eivät viihdy lintulaudalla aterioimassa, kuten esim. punatulkut. Rouvatikka hakkaa sähköpylvästä ja samalla seuraa pensaiden kimpussa puuhastelevia siivettömiä. Lintujen soidinviserrys on käynnissä ja katsastelevat pesäpaikkoja. Harakka on jo täydessä pesänrakennuspuuhassa, lennättää nokassaan lähes itsensä kokoista risua.

Syksyllä oli joutsenten hieno ylilento
ja äänekkäästi lähettivät hyvästinsä haravoijalle. Sieltä ne taas tulivat, yhtä äänekkäästi kuin lähtiessään toivat kevättervehdyksen. Lensivät matalalla metsän reunaa pitkin pellolla, kait
etsien
levähdyspaikkaa. Jäniskin uskaltautui kurkistamaan kaksivärisessä palttoossaan.

Lapsille keinuminen taisi kumminkin olla kaikkein kivointa!

Vielä tutkittiin kasvillisuutta. Näsiä kukkii, tulppaanit ja muut sipulikukat ovat työntyneet maan uumenista pintaan, vain muutaman päivän saa odottaa kun maljakkoon otetut mustaherukan varren silmut ovat auki, sinivuokot kukkivat, tuomessa on lähes lehti!  Sisällä kukkii maljakossa kirsikankukat.

Margit 24.3.2020.

 

Kuinka nujertaa pitkästymisen virus kotikaranteenissa?

Tiedän muutamia henkilöitä, jotka ovat olleet jo kuukausia, jopa vuosia kotikaranteenissa liikuntaesteisyyden vuoksi. He kertovat tottuneensa siihen samalla kun jotkut hyppivät seinille viikon eristyksen jälkeen. Näin netissä kuvan eräästä ruhjotusta herrahenkilöstä, jonka  päässä oli ruhjeita ja silmät mustana 6 karanteenipäivän jälkeen vaimon käsittelemänä. Järkyttävää jälkeä.

Hermo saattaa mennä kenellä tahansa tässä uudessa tilanteessa. 

Omassa arjessani pärjäilen sillä, että yritän säilyttää päivittäiset rutiinit: aamulla suihku, pukeutuminen siisteihin vaatteisiin, kunnon terveellinen aamiainen. Aamun uutisvirtaan tutustuminen ja päivän ruokien miettiminen. Jääkaappiin olen yleensä valmistanut 2-3 erilaista ruokaa valmiiksi, joista ainakin yksi loppuu päivittäin: kalaa, lihaa ja kasviksia. Näin joka päivän aterioille saa vaihtelua valmistamalla joka päivä yhden aterian 3-4 kerraksi. Huomenna on moussakaa, lasagnea ja uutena hernekeittoa eri ateriakertoina, joista 2 lämmitetään.

Joka aamuun kuuluu 2 dl keltaista tai punaista hedelmistä/marjoista ja 2 dl vihersmoothieta vihanneksista tehtynä sekä kunnon voileipä teen kera. Tässä pääpiirteittäin päivän ateriat, jotka antavat mukavaa puuhaa.

Iltapäivällä noin tunnin kävelylenkki piristää, kun kuntosalillekaan ei nyt ole asiaa. Jonkin verran pyrin venyttelemään, etten ihan jumiudu istuma-asentoon. 

Kirjat tuovat mukavaa vaihtelua päivään. Tällä hetkellä meneillään on Kaikki Italiani. Se lohduttaa kevätmatkan peruunnuttua ja on kaiken lisäksi sangen informatiivinen ja samalla hauska luettava italialaisesta kulttuurista ja historiasta.

Illan hämärtyessä televisio imaisee uutisia seuraamaan. Myöhäisiltaan kuuluu sukeltaminen Areenassa oleviin dokkareihin ja laatusarjoihin ja joskus vähän laaduttomampiinkin kevytohjelmiin.

Päivät kuluvat yllättävän nopeasti. Olen lisännyt yhteydenpitoa puhelimitse useisiin henkilöihin. Myös nettisurffaus on osoittanut lisääntymistä, riippuvuutta yritän välttää.

Eiköhän tästä koronasta selvitä arkisten askareiden avulla ja sopivasti laiskottelemalla.

Jos kaipaat juttukaveria nyt kun yhdistyksemme toiminnot on keskeytetty, minulle saa soittaa 050 5465944.

Terveisin Sisko 23.3.20

 

Viettäkäämme karanteenia asiaankuuluvalla hartaudella 

Perjantaina 13.3.20 kumisivat kirkonkellot ympäri maata 80 vuotta sitten päättyneen talvisodan muistoksi. Tuo päivämäärä jää nyt aikakirjoihin siksi, että koronaviruksen vastainen taistelu mullisti äkkiä suomalaisten elämän.

Onneksi Suomi on harvaan asuttu maa, ja etunsa on siinäkin, jos asuinpaikka sattuu olemaan kehäkolmosen takana jollain pikkupaikkakunnalla, kuten vaikka Nurmijärvellä.

Rajamäen mummonkin kalenteri tyhjeni  – sinne menivät Estonia teatterin Georg Ots –gaala Tallinnassa,  yhdistyksen kerhot, kuoroharjoitukset, kaikki lähiviikkojen sovitut menot ja tapahtumat.

Puoli-introvertille ja puoliastmaattiselle mummolle kalenterin äkillinen tyhjentyminen on suonut tilaisuuden hyvällä syyllä sulkeutua omien seinien sisäpuolelle nauttimaan ruhtinaallisesta vapaa-ajasta.

Edellisenä iltana ennen kirjaston sulkeutumista mummo tutki varattavien kirjojen listallaan pitkään odottaneiden teosten saatavuutta lähikirjaston hyllyillä, ja muutamalla napinpainalluksella järjestyikin puolisen metriä lukemista kotiin kannettavaksi seuraavana päivänä. Lukemisen ohessa voi välillä tutkia nettiäkin, sieltähän löytyy riittämiin kaikkea kiinnostavaa.

Yhteydenpito läheisiin ja ystäviin näissä poikkeusoloissa on tärkeää, ja onneksi siihen on monenlaisia välineitä. Videopuhelut ja  WA-viestit ovat mukavia, kun tapaamiset lastenlasten kanssa ovat nyt estyneet. Mummo on lukenut ja tallentanut lasten lempisatuja ja lähettänyt niitä iltasaduiksi. Kultakutri ja kolme karhua on kova juttu!

Paikallislehden viikonloppunumerossa oli lukijan lähettämä piirroskuva, missä parvekkeella seisova ministerin näköinen henkilö jakkupuvussaan lukee rullamaista ”bullaa”, jonka toimintaohje sopii hyvin meille ikäihmisillekin:

”Julistetaan siis yleinen poikkeuslaki
kehottamalla kaikkia tätä karanteenia
asiaankuuluvalla hartaudella viettämään,
sekä muutoin hiljaisesti ja etäisesti käyttäytymään.
Sillä se, joka tätä karanteenia rikkoo ja poikkeuslakia
jollain laittomalla kokoontumisella taikka
liian läheisellä käytöksellä uhmaa,
on raskauttavien asianhaarain vallitessa
syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja
Teehooällä kustakin rikkomuksesta erikseen säätävät.
Lopuksi toivotetaan maan kaikille asukkaille
viruksetonta poikkeusaikaa!”

Viettäkäämme siis karanteenia asiaankuuluvalla hartaudella ja käyttäytykäämme hiljaisesti ja etäisesti!

Ulkoilu on sentään vielä sallittua, ja kevään etenemistä on mukava seurata lenkkeillessä koiran kanssa. Vai pitäisiköhän alkaa opettaa bichoninpoikaa potalle?

Etäisin terveisin,
Rajamäen mummo 23.3.20

 

PUHEENJOHTAJAN MIETTEITÄ 19.3.20

Maamme on sotien jälkeen ensimmäisen kerran poikkeustilassa, jossa  vaaditaan kaikkien  kansalaisten  yhteen  hiileen  puhaltamista.  Meidät  ikäihmiset on asetettu karanteeniin oman terveytemme turvaamiseksi. Olemme kuitenkin sodan, tai heti sen jälkeisen ajan lapsia, ja mukaudumme tähänkin tilanteeseen.

On tietysti asioita, jotka meidän pitää ottaa huomioon muuttuneessa arjessamme. Yhdistyksemme jäsenet ovat tottuneet tapaamaan toisiaan kerhoissa ja tapahtumissa, missä kuulumisia on vaihdettu. Nyt kun näitä tapaamisia ei voida järjestää ja meidän on ohjeiden  mukaisesti  pysyttävä  kotosalla karanteenissa, on tärkeää pitää yhteyttä toisiimme puhelimitse ja kaikilla muilla viestintätavoilla, mitä meillä on hallussamme.  Nyt ovat ystävät tärkeitä!  Digikahviloissa ja kursseilla hankitut digitaidot kannattaa ottaa käyttöön.

Poikkeustilanne on saanut myös huijarit liikkeelle tarjoamaan ”apuaan”. Ovea ei pidä avata tuntemattomille,  kuten ”korttelipoliisi ”  Tiina Kuosa  vuosi  sitten  kuukausikerhon turvallisuusluennossaan tähdensi. Blogi luettavissa tästä

Seurataan luotettavia uutisia ja noudatetaan meille ikäihmisille annettuja toimintaohjeita, pidetään huolta itsestämme ja toisistamme. Presidenttimme sanoin - kyllä tästä selvitään!

Seuratkaa näitä kotisivujamme ja paikallislehden yhdistyspalstaa. Sieltä selviää, koska toimintamme jälleen pääsee käyntiin. Toivottavasti niin käy mahdollisimman pian. Nautitaan keväästä ja ulkoillaan, se on kaikille sallittua!

Karanteeniterveisin,
Eki Henriksson