Muistoissamme Eila Moijanen 21.3.1921-9.11.2024

Eläkeliiton Nurmijärven yhdistyksen grand old lady Eila Moijanen menehtyi 103-vuotiaana  9.11.2024. 

Nurmijärven Uutisten tekemän Eilan ja toisen samanikäisen, sattumoisin samana päivänä syntyneen ikätoverin, haastattelun 103-vuotissyntymäpäivän johdosta voi lukea tästä

 Alla on poimintoja Eilaan liittyvistä jutuista kotisivuillamme:

Tuulikki P

*****

Eila Moijanen 100 vuotta 15.2.2021

Tänään (15.3.21) onnittelemme 100 vuotta täyttävää Eila Moijasta, joka jo vuosikymmenet on ollut yhdistyksemme aktiivinen jäsen. Emme ikävä kyllä voi vallitsevassa tilanteessa juhlia Eilaa kuukausikerhossa kakkukahvien merkeissä ja ojentaa hänelle henkilökohtaisesti kukkia ja kunniakirjaa, minkä yhdistyksen hallitus Eilalle on myöntänyt hänen ansioistaan yhdistyksen toiminnan hyväksi. Kuulematta jää myös Eilan hersyvä puhe, minkä hän varmastikin olisi pitänyt.

Eila on loistava puhuja, ja hänen läsnäolonsa kuukausikerhoissa tai muissa tapahtumissa on yleensä tiennyt hänen aina pilke silmäkulmassa kerrottuja juttujaan arjen sattumuksista. 

Joulupuuro-tapahtuman kohokohdaksi on muodostunut  Eilan puuropuhe. Lue Siskon Blogikirjoitus 3.12.19
Alla on kuvia joistain viime vuosien tapahtumista.

Kun on kokenut ja nähnyt maailmaa niin kauan ja monelta kantilta kuin Eila, on elämään tullut perspektiiviä. 
Mikä elämässä on tärkeää?

Nurmijärven Uutisten viikonvaihteen 13-14 maaliskuuta 2021 numerossa julkaistun, Jutta Halmisen Eilasta kirjoittaman jutun kuvan alla on teksti:


 

 

Eila Moijasen 101-vuotiskahvit ja vierailu Taiteen museossa

https://elakeliitto.fi/yhdistykset/nurmijarvi/klaukkalan-puurojuhla-31219-blogi

---

Alla oleva Eilan joulumuistelo julkaistiin koronavuonna 2020 blogissa Koronakevään & kesän 2020 tarinoita

Eila Moijasen joulumuistoja

Äänitetty Lepsämässä 13.12.2020
Kiitos Brita! Tallenteen purku Tuulikki P.

Minä olen Eila Moijanen. Pian täytän 100 vuotta, ja olen tämän Lepsämän kylän varmasti vanhin asukas. Olen tullut tänne vuonna 1945. Kerron nyt vähän, minkälaista se on ollut, mistä olen lähtöisin, ja minkälaisia olivat ensimmäiset jouluni.

Olen kotoisin Karstulasta, joka on Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rajalla oleva Keski-Suomeen kuuluva pitäjä. Minun äitini tuli sinne Janakkalasta kylän ensimmäiseksi kansakoulun opettajaksi ja seitsemänkilometrillisen järven taakse, jonne ei ollut minkäänlaista tietäkään, että veneellä on kuljettu; minä tunnen kyllä hyvin järviolosuhteet, ja kaikki nämä minun juttunikin liittyvät jollakin lailla siihen järveen.

Minua pyydettiin puhumaan jouluista. Kerron ensimmäisestä joulustani.  Äiti oli siis opettajana, ja isä oli veistonopettajana, ja asuttiin maalaistalossa silloin, koska ei ollut koulua, eikä koulurakennustakaan vielä siihen aikaan.  Se oli iso pitkä maalaistalo ja työväkeä oli paljon.
En muista, mitä pöydässä jouluna oli, mutta muistan sen joulupukin odotuksen - että hyvänen aika, mitä se joulupukki tuo! Olin silloin 4 vuotta vanha. Olin riidellyt veljeni Erkin kanssa ja äiti oli sanonut, että saa nähdä, tuoko se pukki sinulle mitään!

Oli syöty, en muista mitä oli aterialla, mutta oli veisattu jouluvirsi, sen minä muistan. Tuvan nurkassa oli iso takka, ja takassa oli keitetty puuroa, ja se puuropata oli vedetty sivuun. Sitten kun kopina kuului ja joulupukki tuli, niin voi että sitä jännitti, että tuokohan se minulle mitään?

Kun piti mennä sanomaan sille joulupukille päivää, niin 2 vuotta nuorempi veljeni Erkki huusi  - Eila on lyönyt minua!  Ja minä säikähdin sitä niin kovasti, että juoksin ja löin pääni siihen takasta vedettyyn puuropataan, itkin ja putosin lattialle. Isä otti minut syliin ja joulupukki tuli siihen lähelle ja sanoi, sen minä muistan, että ei häntä tarvitse pelätä. Sain pukilta nuken. Ennestäänkin minulla oli jo Armida-Katariina, ja nyt tuli Helmi-Sirkka, jolla oli kuttaperkkapää ja joka osasi sulkea silmänsä.
Tämä on jäänyt minulle ensimmäisestä joulusta mieleen.

Sitten on sellainen muisto, kun mentiin joulukirkkoon, olisiko se ollut sitten jo seuraava joulu? Kotini oli Arajärven rannalla. Oli tapana, että kaikki naapurikyläläiset Autiomäeltä ja Saarienmäeltä ja Lähteenmäeltä ja Jullolasta ja Peräkylästä kokoontuivat siihen isäni kotitalon pihaan niin, että oli paljon hevosia.
Kello oli viisi, kun aamulla lähdettiin kirkkoon, niin kuin siihen aikaan oli tapana. Edellisenä yönä oli satanut lunta, eikä lumessa näkynyt mitään jälkiä järven jäällä, järvi oli seitsemän kilometrin levyinen. Joku lähti menemään edellä, ja lopulta tuntui, että rupee se tie paranemaan.  Aina vaan kierretään, varmasti kirkonkylä kohta tulee vastaan, koskapa tie paranee!
Kun päivä valkeni, niin huomataankin, että se kirkonkylän ranta onkin kauempana, oli kierretty isoa kehää.

Kun lopulta päästiin kirkonkylään ja saatiin hevoset pois valjaista ja kiinni, mennään kirkkoon. Rovasti Vesamaa on siellä tornissaan ja sanoo, että - No nyt voidaankin sitten laulaa loppuvirsi, kun nuo myöhästyneet  Matilaiset ja Vahangan kylän ihmisetkin ovat tulleet joulukirkkoon. Niin veisattiin loppuvirsi. Takaisin kotiin palatessa oli sitten kauhea kilpa-ajo. Oli pitkä rekijono, varmasti oli toistakymmentä hevosta. Tämä kirkkomatka on jäänyt aivan kirkkaana mieleeni.

Valmistui aikanaan uusi koulu, olin silloin 6 vuotta vanha, en vielä oikein kouluikäinen, mutta olin kuitenkin ensimmäisellä luokalla. Meillä ekaluokkalaisilla oli joulunäytelmä, missä oli Maria ja Josef, ja Jeesus-lapsi oli syntynyt. Olisin halunnut olla Maria, mutta en sitä osaa saanut, Saviahon Auni, hyvä ystäväni oli Maria, ja minä sain olla enkeli.

Siihen aikaanhan kaikki lapset käyttivät niin sanottuja pieksuja tai lapikkaita. Mutta minun mummolleni oli tullut Amerikasta paketti, jossa oli valtavan hienoja miesten kenkiä, joissa oli semmoinen leveä lesti, mitä ei koskaan ollut naisten kengissä. Mummo oli sitten antanut yhdet sellaiset kengät meille, mutta ne olivat liian suuret Erkille. Äiti sanoi, että Eila laittaa ne sitten jalkaan joulujuhlaan. Sanoin että en minä laita, kun ne ovat miestenkengät! Äiti sanoi, että joo-joo, mutta nuo sinun vanhat pieksusi ovat niin kuluneet, että sinä kyllä laitat ne jalkaasi!

Koulun joulujuhla alkoi. Kuten kerroin, äitini oli opettaja. Me oppilaat olemme rivissä eteisessä ja minulla on ne isot amerikankengät jalassa. Otan kengät jalastani ja heitän ne eteisen siivouskomeroon, ja sipsuttelen sukkasillani salin eteen. Muistan äidin katseen, kun hän rupesi johtamaan kateederin edessä seisovaa laulukuoroa, ja minä olen sukkasillani, kun kaikilla muilla on kengät.
Kun lauluesitys loppui ja lähdettiin pois, vei äiti minut oppilaskeittiöön ja sain aikamoista tukkapöllyä, että sai hävetä silmät päästään, kun sukkasillas tuut, ja nyt heti ne kengät jalkaasi!
Minä sanon että en minä laita kun minulla on valkoiset sukat sitten kun minä olen enkeli! Joo-joo, otat sitten ne kengät pois, mutta nyt kengät jalkaan!  No minä laitoin ne kengät jalkaan, ja sitten mentiin muuta ohjelmaa suorittamaan.

Lopussa oli sitten se näytelmä (missä olisin halunnut olla Maria, mutta olin enkeli), ja minulla oli kruunu päässä, valkoiset liivit ja valkoinen pitkä yöpaita ja valkoiset villasukat. 
Mutta – minä ajattelin, kun kerran minut pakotettiin pitämään niitä kenkiä, niin minä laitan ne suuret kengät jalkaani!   Ja raskain askelin kopsuttelin sitten näyttämölle esittämään enkeliä. 
Sen jälkeen sain jotain muutakin kuin tukkapöllyä, kyllä äiti oli vihainen! Nyt jäljestäpäin naurattaa lapsen uppiniskaisuus ja oman tahdon näyttämisen taito.

Nämä olivat Eilan varhaisimpia joulumuistoja. Seuraavaksi siirrytään sota-aikaan.

Talvisodan syttyessä vuonna 1939  Eila lähti 18-vuotiaana muonituslotaksi Jyväskylään, mikä oli pienestä kylästä tulleelle nuorelle tytölle suuri elämänmullistus. Seuraava muisto on siltä ajalta. Jouluna ei ollut pommitusta, mutta joulukuun viimeisinä päivinä Jyväskylää pommitettiin, ja Eila sai ensimmäisen kerran kokea, millaista oli joutua kuolemanvaaraan:

• Olin kirkkopuistossa, kun sinne putosi iso pommi. Peityin hiekkaan, ja jos en väärin muista, vieressä kuoli 11 henkeä, ja ties kuinka monta haavoittui. Minut kaivettiin hiekasta ilman naarmuakaan.

Eila ei tuosta kokemuksesta säikähtänyt, ja lähti kanttiinilotaksi Karjalankannakselle. Välirauhan aikana Eila suoritti kuuden kuukauden lääkintälottakoulutuksen, ja jatkosota vei sitten Eilan lääkintälotaksi Viipuriin. Eilalla on koskettava joulumuisto Viipurin lääninsairaalasta:

• Oli jouluaatto, ja koska se oli sairaala, olivat vuoteetkin vähän parempia, mm. sänkyjen alla oli pyörät. Eräässä sängyssä makasi 18-vuotias poika, joka oli haavoittunut molempiin käsiin, ja hänet piti syöttää ja kaikin puolin hoitaa.
  Työnsin pojan isoon saliin joulujuhlaan. Kun sinne päästiin, alkoi poika itkemään, eikä voinut pyyhkiä silmiään, koska kädet olivat siteissä. Huulet vain sopersivat: - Viekää minut kotiin, rakas lotta, viekää minut kotiin!
  Meille oli sanottu että muistakaa, vaikka  kuinka näette jonkun huonokuntoisen potilaan, niin te ette saa liikuttua, teidän täytyy voittaa itsenne, se kuuluu teidän työhönne. Mutta silloin minun tunteeni pettivät, ja sairaanhoitaja tuli ja kehotti minua poistumaan, mutta ei hän vihainen ollut. Tämä tapaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, ja se itkettää vieläkin.

Sodan  aikana Eila oli tutustunut tulevaan mieheensä luutnantti Hannu Moijaseen. Avioliitto solmittiin 31.12.1944, minkä jälkeen Eila muutti miehensä kotitaloon Nurmijärven Lepsämän kylään, ja niin alkoi Eilalla uusi elämänvaihe maalaistalossa.

Monen monta joulua on mahtunut Eilan pitkään ja vaiheikkaaseen elämään. Tulevaa joulua Eila odottaa hyvillä mielin ja lopuksi hän toivottaa:
Oikein hyvää joulua teille kaikille!

Eila Moijanen
Lepsämässä 13.12.2020