Syksyn 2020 ja talven & kevään 2021 tarinoita

Syksyn 2020 ja talven & kevään 2021 tarinoita

* Talven ja kevään 2021 kuvia
* Koronakevään & kesän 2020 tarinoita

Pääskysestä ei päivääkään

Nyt touko-kesäkuun vaihteessa alkaa sää jälleen lämmetä viileämmän jakson jälkeen. Omenapuut kukkivat, kielot tuoksuvat, ja pääskyset ovat palanneet - tervetuloa, kesä!

Tämän sivun tarinat ovat nyt ns. pulkassa. Kesän tarinoita otetaan vastaan, jos sattuu jollakulla inspiraatio iskemään...

Hyvää kesää! 
Tuulikki P
31.5.21

Helatorstain helle

Tuulikki P
14.5.21

Vaihtelevia ovat Suomen säät. Äitienpäivän aamuna oli mittari miinuksella, eikä päivälläkään kuuma ollut. Pari päivää myöhemmin etelän lämpimät ilmamassat vyöryivät Suomeen, ja helatorstaina oli +27 asteen helle. Esiin kaivettiin shortsit, T-paidat ja hellemekot.

Kevään ihme on täällä taas. Luonto on herännyt hurjaan kasvuun ja vihreys lisääntyy silmissä. Kuivettuneiden näköisten keijuangervoiden risumaisista oksista työntyy lehtisilmuja, voikukat pilkuttavat nurmikoita, lukemattomat vihreän eri sävyt värittävät tienvarsimaisemia. Valkorunkoisten koivujen heleänvihreät hiirenkorvat kurottavat kirkkaansinistä taivasta kohti, ensimmäisten tuomenkukkien tuoksu leviää tuulen vietäväksi. Mustikanvarpujen vaaleanpunaiset kukkanuput lupailevat runsasta kukintaa. Mustarastas viheltää, peippo säestää, räkätinpoikaset mekastavat ja rusakoiden jälkikasvu hyppelee pensaikoissa. Kevät!

Kevätkoivu on Rauno Lehtisen säveltämä ja Kari Tuomisaaren sanoittama musiikkikappale Matti Kassilan elokuvaan Vodkaa, komisario Palmu.

Leipä

Sisko V.
12.5.21

Leipä - mikä ihana sana! Leipä tuo varmasti jokaisen mieleen jotain: tuoksun kotona tai leipomossa, pehmeän ja rapsakanmakuisen viipaleen, rukiisen, vehnäisen, eri jauhoista sekoitetun, hedelmäisen, mausteisen tai siemenillä ryyditetyn, happaman tai happamattoman.

Meidän sukupolvellamme on vielä monilla kuva lapsuuden leipomispäivistä. Muistan 5-vuotiaana katselleeni, kuinka äiti sekoitteli raskia puisella monihaaraisella välineellä useita kertoja samalla jauhoja lisäillen. Välineellä on oma nimikin, joka nyt ei tule mieleen. Taikina tuoksui käydessään hyvältä pari päivän ajan, kunnes alkoi leipominen. Ruisleivät, ei koskaan limput, jätettiin nousemaan liinan alle pöydälle.

Silmieni eteen piirtyy leivinuuni uudessa rintamamiestyyppisessä talossa suuressa tuvassa. Äiti lakaisi uunista tuhkat pois lämmityksen jälkeen katajaisella luudalla. Nousun jälkeen leivät  sitten paistettiin uunissa, joka oli ladattu täyteen. En vielä osannut laskea kappaleita, mutta paljon niitä oli lapsen näkökulmasta katseltuna, olihan meitä suuri perhe.

Noin 15 vuotta sitten  sain yllättäen Viron tuliaisina puolisolta Tarton maatalousmuseosta leivän juuren, joka oli silloin 100 vuotta vanha. Se on jatkanut meillä elämäänsä näihin päiviin asti. Siihen emme ole koskaan kyllästyneet. Kun ensi kerran aloitin leipomisen, ohjeena olivat muistikuvat lapsuudesta. Siitä se lähti. Ruisleivän teko tilajauhoista leivottuna joka viikko.

Kolme vuotta sitten  ystäväni Vuokko Kemiönsaaresta esitteli minulle vaalean hapanleipäjuuren. En ollut tiennyt sellaista olevankaan, mutta sain häneltä vehnäjuuren nimeltä Diiva mukaan. Juuren nimi kuvaa hyvin sen käyttäytymistä, sillä verrattuna ruisjuureen vehnäjuuri on todella oikukas. Yleensä kaikki kotileipurit joutuvat opettelemaan sen jonkinlaisen epäonnistumisen kautta, vaikka kuinka olisi lukenut ohjeet tarkasti.

Nyt kun olen kolme vuotta harjoitellut vehnäjuurella leipomista, ymmärrän kutakuinkin sen kimuraista luonnetta, joka kyllä vaihtelee lämpötilan, jauhojen, juuren lepovaiheen pituuden ja muiden oikkujen vuoksi joka ikinen kerta. Näppituntuma, juuren maku ja tuoksu ohjaavat kuitenkin tekijää vähitellen oikealle polulle, jotta saa mielestään onnistuneita leipiä, hyvältä tuoksuvia ja taivaalliselta maistuvia leipiä uunista ulos. Myös pullaa voi leipoa vaalealla juurella, mutta se on eri stoori.

Mitään salatiedettä vaalealla juurella leipominen ei kuitenkaan ole eikä kiireisen hätähousun hommaa. Koko prosessiin täytyy varata vähintään kolme päivää, mutta saa olla enemmänkin. Välineistökään ei ole kovin kummallista kunhan omistaa vaa’an, joka helpottaa huomattavasti hyvään lopputulokseen pääsyä.

Jauhot ovat sitten oma lukunsa, käytän lepsämäläisen Krannin tilan luomujauhoja. Ne ovat sitkoltaan loistavat ja kun nesteeseen sekoittaa, jauhopartikkelit tarraavat kiinni toisiinsa nopeasti. Kyllä muitakin jauhoja olen käyttänyt, mutta nämä ovat olleet ylivertaiset vaaleassa taikinassa. Siihen sopii lisätä sitten muita aineksiakin oman makunsa ja taitonsa kehittyessä mukaan.

Hapanjuurella leipomiseen mainio opaskirja on Eliisa Kuuselan kirja Leipävallankumous. Siitä on ilmestymässä piakkoin uusi 7. painoskin, johon on lisätty erilaisia hapanjuuren käyttötapoja. Kun kerho taas avautuu, voit tarttua hihaani, jos asia kiinnostaa enemmän.

Lastenlapset ovat mainio kohde opettaa heille leipomisen hyödyllisiä taitoja ja hoitaa yhdessäolon mielenkiintoista tehtävää nettisurffailun ulkopuolella – niin, voihan liittyä sitten vaikka Eliisa Kuuselan ylläpitämään Hapanjuurileipurit-yhteisöön Facebookissa, mistä saa käytännön vinkkejä pulmatilanteisiin.

Kuvassa rukiiset Reissarit ja vaalea Kaupunkilaisen hapanjuurileipä.

Kuva Sisko V.
 

 

Toinen koronavappu oli viileä, mutta aurinkoinen ja vähäluminen

• Aleksis Kiven patsas sai lakkinsa - video on katsottavissa Nurmijärven kunnan Youtube-kanavalla ja Facebook-sivuilla 
• Mantan lakitus
• Mieskuoro Sirkat - Vappupiknik 2021
• Virkkalan torvisoittokunnan vapputervehdys 2021
• Joensuun kaupunginorkesterin vappukonsertti ( 1 h)
• 1.5. klo 15 - Tampereen Filharmonikot -  Vappukonsertti: TF Brass & Marco Pierobon - Tampere Filharmonia

Joka vuosi yhtä ihanaa..

...kun kevätaamussa kaikuu lintujen konsertti ja kuivia ojanpenkkoja koristavat iloisen keltaiset leskenlehdet, sinivuokot toistavat taivaan sineä ja ensimmäiset valkovuokkomättäät työntyvät kuivien lehtien keskeltä.
Tästä voi kuunnella Valkovuokot Olavi Virran esittämänä
 
Keväällä pupujussit ovat liikkeellä. Tämä juttu on peräisin Pentti-Oskari Kankaan perjantairesepteistä 
https://www.perjantairesepti.fi/

 

Viisarit kohti kesää palmusunnuntaina

Tuulikki P
27.3.21

Aurinkoinen lauantai-iltapäivä on tuonut kaduille koiranulkoiluttajia, lenkkeilijöitä, ulkoilevia perheitä, lapsia potkulautoineen, pyöräilijöitä, päriseviä  mopoja. Yhä aikaisemmin nouseva ja pidempään paistava kevätaurinko sulattaa hankia ja tienvarsien aurausvalleja. Sulamisvedet virtaavat, viemärit lorisevat. Päiväkodin pihalla lapset ovat toimekkaina kaivaneet lapioillaain ojia veden johtamiseksi pois keskellä pihaa olevasta lammikosta - yhteistyössä on voimaa!

Takana on kunnon talvi lumineen ja pakkasineen viime vuoden talvettomuuden jälkeen, ja kevääntulo ilahduttaa ankean korona-ajan uuvuttamia ihmisiä.

Maaliskuun pakkasaamut tuovat mieleen muistoja lapsuuden kevätaamuista, kun kouluun mennessä paistoi aurinko, talitintti lauloi riemukkaasti titi-tyy. Yöllä jäätyneiden lätäköiden ohutta lasimaista jäätä oli hauska rätsäytellä rikki. Koiran kanssa kulkiessa astelen vieläkin eteen osuvien riitteisten lätäköiden päälle, ei se huvi ikää kysy.. Aamussa kuuluu varpusten virkeää piiskutusta, tinttien lyhentynyt ti-tyy, fasaani tööttää kevättä rinnassaan, tikka hakkaa puuta.

Ensi yönä siirrytään jälleen kesäaikaan.  Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos (THL) on ehdottanut, että Suomi jäisi pysyvään normaaliaikaan, ja kellojen rassaamisen pitikin jo päättyä viime vuonna.  Asian päättäminen on kuitenkin jumittunut EU:ssa koronaviruksen vuoksi ja kesäajasta luopuminen siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Tämä on huonounisille ikävä juttu, ja kotieläimetkin kärsivät päivärytmin muutoksista.

Huomenna on palmusunnuntai. Pikkutrulleja liikkunee nyt vähemmän, mutta omat lastenlapseni tulevat tavalliseen tapaan virpomaan. Virpomavitsoja kuulemma askarellaan parhaillaan, ja rekvisiitta on otettu esille. Pääsevät taas vanhat venäläiset kukkahuivit tuulettumaan.

90-luvun alussa jouduin olemaan pääsiäisviikon Meilahden silmäsairaalassa. Lapset tulivat käymään isänsä kanssa ja esittelivät innoissaan alakerran kioskista ostettuja suuria muovimunia. Munien sisällä ei ollutkaan suklaata, vaan suloinen keltainen tipu, joka viserteli ihan aidonkuuloisesti. 
Silmäsairaalan vanhat pääsiäismunat tuottavat iloa jo toiselle polvelle. Toinen munista on olohuoneeni vitriinin ylähyllyssä, mistä lastenlapset sen usein kurottavat esille. Kun munan yläosaa kohottaa, alkaa tipu edelleen visertää - yhtä iloisesti kuin  pääsiäisenä yli 30 vuotta sitten. 

Moni yhdistyksen jäsen on jo saanut ensimmäisen rokotteensa, mikä tuo helpotusta elämään. Kesällä on toivottavasti jo parempi tilanne, ja kaikki yhdistyksen suunnitellut  kesätapahtumat voidaan toteuttaa.

Mukavaa pääsiäisenaikaa!

Tuulikki P.
27.3.21

Pääsiäismietteitä

"Joulu on aikanans ja juhannus on paikallans, mutta helluntai heittelee ja pääsiäinen paiskelee."

         

Yle Areena kertoo, että pääsiäinen on kristillisistä juhlista vanhin ja tärkein. Monet pääsiäiseen liittyvät perinteet ovat pohjimmiltaan pakanallisia ja liittyvät valon lisääntymiseen luonnossa.

Pääsiäisen ajankohta vaihtelee, ja vuodesta riippuen pääsiäistä vietetään aikaisintaan 22. maaliskuuta ja viimeistään 25. huhtikuuta. Pääsiäissunnuntai osuu usein kevätpäivän tasausta seuraavan täydenkuun jälkeiselle sunnuntaille, mutta tarkka ajankohta noudattaa ikivanhaa laskelmaa ja määräytyy tähtitieteessä käytetyn Metonin ajanjakson mukaan. Pääsiäinen määrittelee myös laskiaisen, palmusunnuntain, helatorstain ja kolminaisuuden sunnuntain sijainnin kalenterissa.

Suomen kielen sana pääsiäinen, Mikael Agricolan kirjoituksissa päsieinen, viittaa paastosta pääsemiseen. Lisäksi sanan on selitetty kertovan juutalaisten pääsystä Egyptin orjuudesta, pääsyä talvesta ja kristikunnan pääsyä synneistä.

Tässä mietiskelin, että millaiselta oma pääsiäiseni näyttää.

Sään osalta tulee mielikuva, että tavi ja kevät tappelee, toisiansa nakkelee.
Pääsiäistä varten koivunoksat ovat maljakossa tekeytymässä hiirenkorville ja rairuoho odottaa multaan pääsyä. 

Palmusunnuntain virpomiset eivät kuuluneet omaan lapsuuteeni. Kotiseudullani Hämeessä ei juurikaan virvottu. Omat lapseni sen sijaan kävivät virpomassa, ja nyt perinnettä jatkaa omat lapsenlapseni. Virpomispalkkoihin pitääkin varautua. Viime vuonna oma poikani ja kumpikin tyttäreni poika saivat tekemäni pääsiäispuput. Ajattelin, että ne puput kulkevat heidän omissa kodeissaan pääsiäiskoristeina vuosikymmentenkin kuluttua – no jos toteutuu, sitä en tule näkemään. 

     

Pääsiäiseeni kuuluu tietysti narsissit ja hyvä ruoka. Mämmiäkin syön, en herkutellakseni, vaan vain siksi, että se kuuluu pääsiäiseen. Viime koronapääsiäisenä muistan valmistaneeni herkullisen aterian ja nautin sen yksin omassa seurassani. Nyt on toiveena, että saan ystävättäreni aterioimaan kanssani. 

Suklaamunia ei tietenkään pidä unohtaa! Omille lapsilleni piilotin suklaamunia ulos, pupu niitä sinne muni, höh pupuko?  Ja niitä oli kiva etsiä. Viime vuonna sain kuvia, kun tyttäreni pikkupojat etsivät suklaamunia pihapiiristään. Niin ne perinteet jatkuvat.

Lapsuudestani muistan äitini sanoneen, että pitkäperjantaina ei lintukaan tee pesää. Ja pääsiäisaamuna piti herätä ennen auringon nousua katsomaan, kun aurinko tanssii. Omassa kodissanikaan ei pitkäperjantaina esim. ole sahattu puita tai kuivattu pyykkejä narulla. Samaa ohjetta noudattavat nykyään omat lapsenikin. Taisin aina nukkua auringon nousun ohi, kun en muista nähneeni auringon tanssivan.

Isäni rakensi meille lapsille aina pääsiäiskeinut, ne kiinnitettiin varastorakennuksen kuistin kattoon. Pojat saivat keinun, jossa istuttiin kahdestaan laudan molemmissa päissä ja minä sain tavallisen yhden istuttavan keinun. Keinut purettiin pääsiäisen jälkeen pois. Lieneekö tuo karjalalainen perinne, isäni oli kotoisin menetetystä Karjalasta.

Onhan Suomi monen eri kulttuurin sulatusuuni ja nykyiset pääsiäisperinteet ovat muodostuneet niiden vaikutuksista. Kuten sekin, että Pohjanmaalla hätyytellään pahantahtoisia noitia pääsiäistulilla. Esiintykööt pääsisäisperinteet kullakin missä muodossa tahansa, ne ovat yhtä tärkeitä, ja toivottavasti säilyvät.

Aurinkoista kevättä!

18.3.2021
Margit

 

Eila Moijanen 100 vuotta 15.3.2021

Tuulikki P
15.3.21

Tänään onnittelemme 100 vuotta täyttävää Eila Moijasta, joka jo vuosikymmenet on ollut yhdistyksemme aktiivinen jäsen. Emme ikävä kyllä voi vallitsevassa tilanteessa juhlia Eilaa kuukausikerhossa kakkukahvien merkeissä ja ojentaa hänelle henkilökohtaisesti kukkia ja kunniakirjaa, minkä yhdistyksen hallitus Eilalle päätti myöntää hänen ansioistaan yhdistyksen toiminnan hyväksi. Kuulematta jää myös Eilan hersyvä puhe, minkä hän varmastikin olisi pitänyt.

Eila on loistava puhuja, ja hänen läsnäolonsa kuukausikerhossa tai muissa tapahtumissa on yleensä tiennyt hänen aina pilke silmäkulmassa kerrottua pikkujuttuaan arjen sattumuksista. 

Joulupuuro-tapahtuman kohokohdaksi on muodostunut  Eilan puuropuhe. Lue Siskon Blogikirjoitus 3.12.19
Alla on kuvia joistain viime vuosien tapahtumista.

Kun on kokenut ja nähnyt maailmaa niin kauan ja monelta kantilta kuin Eila, on elämään tullut perspektiiviä. 
Mikä elämässä on tärkeää?

Nurmijärven Uutisten viikonvaihteen 13-14 maaliskuuta 2021 numerossa julkaistun, Jutta Halmisen Eilasta kirjoittaman jutun kuvan alla on teksti:


 

 

Maaliskuun kevennystä

Ohjeita savolaisella terveysasemalla asiointiin:
(Huom. ummikot tarvitsevat mukaansa tulkin!)
Valkopukuinen henkilö stetoskooppi kaulassa potilaalle: 
- No päivee että pätkähti!
- Meillä tiälä Kuopiossa mennee nää hommat nyt silleen, että ensin tullee hoitaja, joka hakkoo teijät, ja sen jälkee tullee lääkäri, joka tappoo teijät.

Helmiä peruskoululaisten valtakunnallisista kokeista

Kysymys: Selosta jokin menetelmä, jolla vesi saadaan juomakelpoiseksi?
Vastaus: Suodattamalla saadaan juomakelpoista vettä, koska silloin saadaan pois epäpuhtaudet kuten sora, hiekka, lampaanraadot ja melojat.

K: Mistä vuorovesi johtuu?
V: Vuorovesi johtuu siitä, että maan ja kuun välillä on ristiriita. Vedellä on taipumus suunnata kuuta kohti, koska kuussa ei ole vettä ja maa karttaa tyhjiötä. Olen unohtanut, mitä tekemistä auringolla on kaiken tämän kanssa.

K: Mikä fossiili on?
V: Fossiili on sukupuuttoon kuollut eläin. Mitä vanhempi se on, sitä sukupuuttoon kuolleempi se on.

K: Miten maidon hapantumista voidaan viivyttää?
V: Antamalla sen olla lehmässä.

K: Kuvaile lyhyesti luuranko ja sen tehtävä ruumiissa.
V: Luuranko on sen takia, että siihen voidaan ripustaa lihat.

K: Miten voit auttaa pyörtynyttä henkilöä?
V: Hieroa rintakehää, tai jos se on nainen, hieroa hänen kättään ranteen yläpuolelta.

K: Miten hoidetaan voimakasta nenäverenvuotoa?
V: 1) Ympärileikkaamalla tai 2) Asettamalla nenä paljon alemmaksi kuin ruumis, kunnes sydän pysähtyy.

K: Kuinka tyydyttynyt liuos määritellään kemiassa?
V: Tyydyttynyt liuos on sellainen, jossa on enemmän kuin siinä pitäisi olla.

K: Mikä vakuumi on?
V: Iso tyhjä alue, jossa paavi asuu.

K: Mitä vaatimuksia on sille, että voi kiinnittää talon?
V: Ensin sen pitää olla irti.

K: Miten selität sanan kohtalokas?
V: Jokin, jossa on paljon kohtaloa.

K: Mikä turbiini on?
V: Intialaisten käyttämä päähine.

K: Mainitse jokin vakava sairaus, joka on yhteydessä tupakointiin.
V: Liian aikainen kuolema.

K: Selitä termi keisarinleikkaus.
V: Rooman keisarien vaatteiden leikkaustyyli.

K: Veden alkuaineet?
V: Itku, jää ja lumi.

K: Planeettoja?
V: Jupiter ja tunturi

K: Hengityselimiä kohtaavia vaaroja?
V: Rään vetäminen keuhkoihin ja hengityksen pidäminen.

K: Hengityselimet?
V: Nielurisat, nenärauhaset ja nenäkarvat.

K: Ruoansulatuselimet?
V: Tuma, ohut soli, paksusuli, nenä, suu ja keuhkokurkku.

K: Sydämen tehtävä?
V: Jos ei olisi sydäntä tai se olisi epäkunnossa paljon íhmisiä kuolisi heti. Sydän pumppaa ilmaa ruumiiseen. Se elättää ruumista ettei henki loppuisi.

K: Veren osat?
V: Vettä ja kyyneliä.

K: Kuka oli Suomen 1. piispa?
V: Henrik Luther King

K: 10. käsky?
V: - Älä himoitse väärää ihmistä - älä ylenkatso lähimmäisesi aviopuolisoa

K: Kuka keksi radion?
V: Juha What Vainio

K: Muumio?
V: Kun ihminen kuolee ja nahka rasvataan ja se pannaan kuivumaan

K: Kerro lepakon talvesta.
V: Se vaipuu rakennukseen.

K: Miten karhu selviää syömättä talven yli?
V: Se kerää ravintoa kurkkuun.

K: Suden sukulaisia?
V: Supikoira, konootti ja pingo

K: Koirarotuja?
V: Huumekoira, buuderi.

K: Hyönteisen muodonvaihdos?
V: Se muna, kuoriutuu, imetys, aikuinen kärpäne.

K: Kukan osat?
V: Verhiö, teriö, hetiö, emiö, kukio ja sikiö

Kuuntele Ystävän laulu
 

Ystävänpäivä 14.2.

Oi, onnellinen, joka herättää
niitä voimia hyviä voisi!
Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää,
niin ette niin kovat oisi!
Miks emme me kaikki yhtyä vois?
Ja yksi jos murtuis, muut tukena ois.
Oi, ihmiset toistanne suvaitkaa!
Niin suuri, suuri on maa.

    - Eino Leino

Hyvää Ystävänpäivää kaikille!
Toivottaa Margit
 

Laiskan hapanleipäleipurin vinkit

Sisko Vuorenmaa
4.2.2021

Moni meistä tykkää syödä hapanleipää, mutta ei halua sotkea käsiä taikinaan. Ruishapanleipä on kiitollinen, vaikka ei sormillaan koske taikinaan. Näin se käy:

Laita vettä kulhoon sopiva määrä, lisää edellisestä taikinasta otettu ruisjuuri ja sekoita veteen. Lisää rukiiset ainekset, esimerkiksi rouhetta sopiva määrä ja ruisjauhoja. Sekoita ja jätä tekeytymään muutamaksi tunniksi liinan alle, kunnes alkaa kuplia. Lisää pieni määrä jauhoja muutaman tunnin välein ja antaa taikinan jatkaa käymistään.

Sinä ja taikina voitte nukkua yön tai pari ihan rauhassa, mutta muistakaa päivällä ruokkia itsenne, taikinaa ruisjauhoilla.

Kun sopiva happamuus on karttunut leipätaikinaan (noin 1-2 vrk), on odotettu taikina valmis leipien muotoiluun. Vaihda sekoitusväline sähkövatkaimeen (taikinakoukut!), lisää suola ja surraa koneella loput ruisjauhot. Taikina ei saa olla tönkköä, vain sen verran, että vatkain jaksaa pyörittää sitä vähintään 10 minuuttia väsymättä.

Laita paistopellille halutessasi leivinpaperi ja jauhota karkealla ruisjauholla leivän kokoinen ympyrä. Ota vaikkapa nuolija avuksesi ja nostele sopiva köntti taikinaa, jauhota köntän pinta reilusti karkeilla ruisjauhoilla ja taputtele nuolijalla leipä noin 1-1,5 cm paksuiseksi leiväksi. Siisti epätasaiset reunat lastalla pyöreäksi työntämällä keskustaa kohti ja taputtele tasaiseksi.

Ota kaapista juomalasi, jolla teet leipään reiän keskelle ja säästä se juureksi seuraavaa kertaa varten jääkaapissa. Kolmea leipää varten tarvitset kolme keskireikätaikinaa.

Sen jälkeen pistele leivän pintaan reikiä isojen ilmakuplien estämiseksi. Sen voit tehdä vaikka vatkaimen taikinakoukun toisella päällä tai haarukalla tai jollain, joka pistää.

Nyt leivät ovat valmiit nostatukseen. Vinkkinä talvisaikaan noin 1-2 tunnin nousu sujuu lieden uunissa, kun kääntää uunin valon päälle - ei yhtään enempää! (+25 astetta)

Kun leivät ovat nousseet, ota ne pois uunista ja laita uuni päälle 225 C ja paista 28 minuuttia. Huoneeseen tulvii ihana ruisleivän tuoksu, ellet satu unohtamaan leipiä uuniin pitemmäksi aikaa.

Anna leipien jäähtyä ennen maistelua. Minä syön ruisleipää vasta paistosta lukien seuraavana päivänä, mutta se on makuasia.

Mistä juurta? Voin tuoda yli 100-vuotiasta juurta seuraavaan kerhoon, jos lähetät sähköpostitse pyynnön sisko.vuorenmaa@saunalahti.fi. Samalla saat ohjeen halutessasi, mutta netissäkin niitä on.
 

Laiskan leipurin askareita ja nasta jalkaan

Tuulikki P.
23.1.21 

Ylen verkkouutisissa https://yle.fi/uutiset/3-11750954 kerrotaan Mauno Kinnusen lanseeraamasta kotonavirushaasteesta sen toisen k-viruksen nujertamiseksi. Harrastusten ja menojen ollessa tauolla haaste on helppo ottaa vastaan. Kirjapinon kanssa aika kuluu mukavasti ulkoilun ohella, ja keittiössäkin voi käyttää tavallista enemmän aikaa.

Laiska leipurikin on kotoillessaan innostunut käärimään hihansa. Kesän ja syksyn marjasatoa on päätynyt helppoon peltipiirakkaan, mikä ei heti lopu: https://www.mtvuutiset.fi/makuja/reseptit/resepti/helppo-marjapiirakka-onnistuu-puolukoista-mustikoista-tai-vaikka-herukoista/6567220#gs.qwgmzz. Ohjetta voi muokata vielä simppelimmäksi jättämällä päällismurut pois (ja vähempikin sokeri riittää, osan vehnäjauhoista voi korvata leseillä).

Yönylisämpylöitä on myös kokeiltu, ällistyttävän helppoa ja herkullista! https://www.meillakotona.fi/reseptit/yon-yli-ruissampylat-outi-vaisasen-tapaan Tämänkin ohjeen jauhokoostumusta voi muokata, kokeilemalla löytyy oman maun mukainen seos.

Ruisleivän juuri on aamulla otettu virkoamaan. Juuri on saatu vuosia sitten Metsäkylän kotileipomosta ja se on ties kuinka vanhaa perua. Ruisleivän teko on amatöörille jännää kotikemiaa - koskaan ei tiedä, millaista leipää syntyy. Tuntuma ehtii kadota, kun ei sitä jatkuvasti tee, niin kuin mummo aikoinaan.

Kevättä kohti mennään ja päivät pitenevät. Nautitaan valon lisääntymisestä ja ulkoilusta - varustus vaihtelevan sään mukaan. Nasta lautaan –sanontaa mukaellen: nasta jalkaan.

Paras käyttää liukuesteitä & nastakenkiä, jos ei ole nelivetoa

P.S: Autolla liikkuessa kannattaa näinä päivinä varoa vesisateen pehmittämiä teitä! t.Nimim. taloyhtiön piharamppiin juuttunut

On hanget korkeat nietokset

Tuulikki P.
16.1.2021

Joulun aikaan ei lumiaiheisiin lauluihin ollut aihetta sään puolesta. Muutaman kerran lumi tuli ja suli saman tien; jonkin kerran ehtivät lapset siinä välissä mäkeä laskea ja lumiukkoja rakentaa, kunnes vesisade sulatti mäet ja ukot.

Tammikuun toisella viikolla alkoi sitten tuiskuttaa ja pakkanenkin paukkua. Koettiin sellainen merkillinen tilanne, että eteläisessä Suomessa oli lunta 53 cm ja Pohjois-Suomessa parisenkymmentä senttiä vähemmän. Aurakuskit ovat saaneet tehdä pitkää päivää ja teiden varsille on syntynyt korkeat vallit, siellä täällä on lumivuoria lasten ilona. On kaivettu esille lumikolat ja lapiot, sukset, luistimet, pulkat ja liukurit.

Aamun sinisessä hetkessä koiran kanssa kulkiessa, pakkasen nipistellessä poskia tuntuu kuin olisi keskellä sitä jouluna kaivattua joulukorttimaisemaa. Päivällä hanget kimaltelevat auringossa ja ihmiset ihastelevat vanhanaikaista talvipäivää.

Tuoreessa muistissa on vielä viime vuoden tammikuu, jolloin ruoho vihersi ja golfpalloja mätkittiin, jalkapalloa potkittiin. Nautitaan siis talvesta! 

Iloista joulua toivottavat Rajamäen alakoululaiset

Eila Moijasen joulumuistoja

Äänitetty Lepsämässä 13.12.2020
Kiitos Brita! Tallenteen purku Tuulikki P.

Minä olen Eila Moijanen. Pian täytän 100 vuotta, ja olen tämän Lepsämän kylän varmasti vanhin asukas. Olen tullut tänne vuonna 1945. Kerron nyt vähän, minkälaista se on ollut, mistä olen lähtöisin, ja minkälaisia olivat ensimmäiset jouluni.

Olen kotoisin Karstulasta, joka on Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rajalla oleva Keski-Suomeen kuuluva pitäjä. Minun äitini tuli sinne Janakkalasta kylän ensimmäiseksi kansakoulun opettajaksi ja seitsemänkilometrillisen järven taakse, jonne ei ollut minkäänlaista tietäkään, että veneellä on kuljettu; minä tunnen kyllä hyvin järviolosuhteet, ja kaikki nämä minun juttunikin liittyvät jollakin lailla siihen järveen.

Minua pyydettiin puhumaan jouluista. Kerron ensimmäisestä joulustani.  Äiti oli siis opettajana, ja isä oli veistonopettajana, ja asuttiin maalaistalossa silloin, koska ei ollut koulua, eikä koulurakennustakaan vielä siihen aikaan.  Se oli iso pitkä maalaistalo ja työväkeä oli paljon.
En muista, mitä pöydässä jouluna oli, mutta muistan sen joulupukin odotuksen - että hyvänen aika, mitä se joulupukki tuo! Olin silloin 4 vuotta vanha. Olin riidellyt veljeni Erkin kanssa ja äiti oli sanonut, että saa nähdä, tuoko se pukki sinulle mitään!

Oli syöty, en muista mitä oli aterialla, mutta oli veisattu jouluvirsi, sen minä muistan. Tuvan nurkassa oli iso takka, ja takassa oli keitetty puuroa, ja se puuropata oli vedetty sivuun. Sitten kun kopina kuului ja joulupukki tuli, niin voi että sitä jännitti, että tuokohan se minulle mitään?

Kun piti mennä sanomaan sille joulupukille päivää, niin 2 vuotta nuorempi veljeni Erkki huusi  - Eila on lyönyt minua!  Ja minä säikähdin sitä niin kovasti, että juoksin ja löin pääni siihen takasta vedettyyn puuropataan, itkin ja putosin lattialle. Isä otti minut syliin ja joulupukki tuli siihen lähelle ja sanoi, sen minä muistan, että ei häntä tarvitse pelätä. Sain pukilta nuken. Ennestäänkin minulla oli jo Armida-Katariina, ja nyt tuli Helmi-Sirkka, jolla oli kuttaperkkapää ja joka osasi sulkea silmänsä.
Tämä on jäänyt minulle ensimmäisestä joulusta mieleen.

Sitten on sellainen muisto, kun mentiin joulukirkkoon, olisiko se ollut sitten jo seuraava joulu? Kotini oli Arajärven rannalla. Oli tapana, että kaikki naapurikyläläiset Autiomäeltä ja Saarienmäeltä ja Lähteenmäeltä ja Jullolasta ja Peräkylästä kokoontuivat siihen isäni kotitalon pihaan niin, että oli paljon hevosia.
Kello oli viisi, kun aamulla lähdettiin kirkkoon, niin kuin siihen aikaan oli tapana. Edellisenä yönä oli satanut lunta, eikä lumessa näkynyt mitään jälkiä järven jäällä, järvi oli seitsemän kilometrin levyinen. Joku lähti menemään edellä, ja lopulta tuntui, että rupee se tie paranemaan.  Aina vaan kierretään, varmasti kirkonkylä kohta tulee vastaan, koskapa tie paranee!
Kun päivä valkeni, niin huomataankin, että se kirkonkylän ranta onkin kauempana, oli kierretty isoa kehää.

Kun lopulta päästiin kirkonkylään ja saatiin hevoset pois valjaista ja kiinni, mennään kirkkoon. Rovasti Vesamaa on siellä tornissaan ja sanoo, että - No nyt voidaankin sitten laulaa loppuvirsi, kun nuo myöhästyneet  Matilaiset ja Vahangan kylän ihmisetkin ovat tulleet joulukirkkoon. Niin veisattiin loppuvirsi. Takaisin kotiin palatessa oli sitten kauhea kilpa-ajo. Oli pitkä rekijono, varmasti oli toistakymmentä hevosta. Tämä kirkkomatka on jäänyt aivan kirkkaana mieleeni.

Valmistui aikanaan uusi koulu, olin silloin 6 vuotta vanha, en vielä oikein kouluikäinen, mutta olin kuitenkin ensimmäisellä luokalla. Meillä ekaluokkalaisilla oli joulunäytelmä, missä oli Maria ja Josef, ja Jeesus-lapsi oli syntynyt. Olisin halunnut olla Maria, mutta en sitä osaa saanut, Saviahon Auni, hyvä ystäväni oli Maria, ja minä sain olla enkeli.

Siihen aikaanhan kaikki lapset käyttivät niin sanottuja pieksuja tai lapikkaita. Mutta minun mummolleni oli tullut Amerikasta paketti, jossa oli valtavan hienoja miesten kenkiä, joissa oli semmoinen leveä lesti, mitä ei koskaan ollut naisten kengissä. Mummo oli sitten antanut yhdet sellaiset kengät meille, mutta ne olivat liian suuret Erkille. Äiti sanoi, että Eila laittaa ne sitten jalkaan joulujuhlaan. Sanoin että en minä laita, kun ne ovat miestenkengät! Äiti sanoi, että joo-joo, mutta nuo sinun vanhat pieksusi ovat niin kuluneet, että sinä kyllä laitat ne jalkaasi!

Koulun joulujuhla alkoi. Kuten kerroin, äitini oli opettaja. Me oppilaat olemme rivissä eteisessä ja minulla on ne isot amerikankengät jalassa. Otan kengät jalastani ja heitän ne eteisen siivouskomeroon, ja sipsuttelen sukkasillani salin eteen. Muistan äidin katseen, kun hän rupesi johtamaan kateederin edessä seisovaa laulukuoroa, ja minä olen sukkasillani, kun kaikilla muilla on kengät.
Kun lauluesitys loppui ja lähdettiin pois, vei äiti minut oppilaskeittiöön ja sain aikamoista tukkapöllyä, että sai hävetä silmät päästään, kun sukkasillas tuut, ja nyt heti ne kengät jalkaasi!
Minä sanon että en minä laita kun minulla on valkoiset sukat sitten kun minä olen enkeli! Joo-joo, otat sitten ne kengät pois, mutta nyt kengät jalkaan!  No minä laitoin ne kengät jalkaan, ja sitten mentiin muuta ohjelmaa suorittamaan.

Lopussa oli sitten se näytelmä (missä olisin halunnut olla Maria, mutta olin enkeli), ja minulla oli kruunu päässä, valkoiset liivit ja valkoinen pitkä yöpaita ja valkoiset villasukat. 
Mutta – minä ajattelin, kun kerran minut pakotettiin pitämään niitä kenkiä, niin minä laitan ne suuret kengät jalkaani!   Ja raskain askelin kopsuttelin sitten näyttämölle esittämään enkeliä. 
Sen jälkeen sain jotain muutakin kuin tukkapöllyä, kyllä äiti oli vihainen! Nyt jäljestäpäin naurattaa lapsen uppiniskaisuus ja oman tahdon näyttämisen taito.

Nämä olivat Eilan varhaisimpia joulumuistoja. Seuraavaksi siirrytään sota-aikaan.

Talvisodan syttyessä vuonna 1939  Eila lähti 18-vuotiaana muonituslotaksi Jyväskylään, mikä oli pienestä kylästä tulleelle nuorelle tytölle suuri elämänmullistus. Seuraava muisto on siltä ajalta. Jouluna ei ollut pommitusta, mutta joulukuun viimeisinä päivinä Jyväskylää pommitettiin, ja Eila sai ensimmäisen kerran kokea, millaista oli joutua kuolemanvaaraan:

• Olin kirkkopuistossa, kun sinne putosi iso pommi. Peityin hiekkaan, ja jos en väärin muista, vieressä kuoli 11 henkeä, ja ties kuinka monta haavoittui. Minut kaivettiin hiekasta ilman naarmuakaan.

Eila ei tuosta kokemuksesta säikähtänyt, ja lähti kanttiinilotaksi Karjalankannakselle. Välirauhan aikana Eila suoritti kuuden kuukauden lääkintälottakoulutuksen, ja jatkosota vei sitten Eilan lääkintälotaksi Viipuriin. Eilalla on koskettava joulumuisto Viipurin lääninsairaalasta:

• Oli jouluaatto, ja koska se oli sairaala, olivat vuoteetkin vähän parempia, mm. sänkyjen alla oli pyörät. Eräässä sängyssä makasi 18-vuotias poika, joka oli haavoittunut molempiin käsiin, ja hänet piti syöttää ja kaikin puolin hoitaa.
  Työnsin pojan isoon saliin joulujuhlaan. Kun sinne päästiin, alkoi poika itkemään, eikä voinut pyyhkiä silmiään, koska kädet olivat siteissä. Huulet vain sopersivat: - Viekää minut kotiin, rakas lotta, viekää minut kotiin!
  Meille oli sanottu että muistakaa, vaikka  kuinka näette jonkun huonokuntoisen potilaan, niin te ette saa liikuttua, teidän täytyy voittaa itsenne, se kuuluu teidän työhönne. Mutta silloin minun tunteeni pettivät, ja sairaanhoitaja tuli ja kehotti minua poistumaan, mutta ei hän vihainen ollut. Tämä tapaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, ja se itkettää vieläkin.

Sodan  aikana Eila oli tutustunut tulevaan mieheensä luutnantti Hannu Moijaseen. Avioliitto solmittiin 31.12.1944, minkä jälkeen Eila muutti miehensä kotitaloon Nurmijärven Lepsämän kylään, ja niin alkoi Eilalla uusi elämänvaihe maalaistalossa.

Monen monta joulua on mahtunut Eilan pitkään ja vaiheikkaaseen elämään. Tulevaa joulua Eila odottaa hyvillä mielin ja lopuksi hän toivottaa:
Oikein hyvää joulua teille kaikille!

Eila Moijanen
Lepsämässä 13.12.2020

Eilan lotta-ajoista voi lukea näistä linkeistä:
Lotta-Svärd  http://www.lottasvard.fi/moijanen-eila/
HS 6.12.2019 Sota, joka muutti elämän  https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006332867.html
(jutun voi lukea HS-digioikeuksin, 2 viikkoa ilmaiseksi).

 

Joulua odotellessa

Liisa Pekkala
7.12.2020

Jos eläisimme oman lapsuuteni ajassa, olisi meillä sika jo teurastettu, kapakalat ostettu odottamaan liotusta lipeäkaloiksi, joululahjavillasukat olisivat kohta valmiit, ja moni muu toimi olisi vielä odottamassa. Elämä on kuitenkin opettanut, että joulu tulee vähemmälläkin valmistelulla.

On joitain asioita, jotka on hyvä tehdä, että joulun tuntu tulisi: saunan pesusta ei voi tinkiä, sen tein tänään. Joulutortut ja piparit aion leipoa. Lanttulaatikon ostan valmiina (toisen kerran elämässäni), mutta porkkanalaatikon teen itse helpolla ohjeella, jonka sain muutama vuosi sitten Mailalta Eläkeliiton kerhossa. Ohje on peräisin entiseltä pitokokilta. Olen tehnyt tätä jo monta kertaa, ja ohje on kokeilemisen arvoinen.

PITOKOKIN PORKKANALAATIKKO

• Noin 2 litraa porkkanoita paloina, lisätään vettä sen verran, että porkkanat peittyvät, keitetään porkkanat puolikypsiksi.
• Keitinvesi kaadetaan toiseen kattilaan,
  jossa on 2 dl puuroriisiä
  Seos kiehautetaan ja siihen lisätään
  -  5 dl kermamaitoa
  -  1 - 2  munaa
  -  n. 2 teelusikallista suolaa
  -  siirappia tai fariinisokeria maun mukaan
• Porkkanat soseutetaan sauvasekoittimella.  
• Seokset yhdistetään ja kaadetaan voideltuun vuokaan
  - ripotellaan pinnalle korpujauhoa
  - paistetaan 175 asteessa n. 1,5 h

Ohje poikkeaa perinteisestä siinä, että riisipuuroa ei erikseen keitetä.  Olen vapaasti muunnellut perheelle laktoosittoman vaihtoehdon jättämällä kermamaidon pois ja lisäämällä munien määrää. Olen myös usein korvannut riisin kokonaisilla ohrasuurimoilla – kotimaisuus kunniaan tässäkin.

Nyt vain kokeilumielellä jatkamaan jouluvalmisteluja! 
Hyvää joulunaikaa ja terveyttä teille kaikille,
toivottaa Liisa.

 

Hietaniemen hautausmaa 6.12.2020

Siihen aikaan kun mamma joulupuun rakensi

Lapsuusmuistoja 50-luvun Lauritsalasta
Tuulikki P
4.12.20

Tänään perjantaina 4.12.20 on taas luminen ”talvipäivä”. Niitä on viime aikoina ehtinyt tulla ja mennä jo muutama. Marraskuu 2020 oli tavanomaista lämpimämpi ja aurinkoisempikin, mikä ilahdutti koronapandemian uuvuttamia suomalaisia.  Meteorologien mukaan ”Voimakas polaaripyörre ennustaa Suomeen viime vuoden kaltaista lauhaa talvea”, mutta ehkä valkea joulu yllättää? Ennen ei polaaripyörteistä puhuttu mitään, ja lapsuuden jouluja vietettiin kinosten keskellä pakkasen paukkuessa.

Varhaisimpien joulumuistojeni aikoihin olin noin neljä- ja puolivuotias. Kovin erilaisessa maailmassa elävät nuorimmat lastenlapseni nyt kuin mummo heidän iässään. 
Vietin silloin joulua kaksistaan mamman, isänäitini kanssa. Äiti, isä ja isoveljeni Seppo olivat juuri muuttaneet Kaakkois-Suomen Lauritsalasta Keski-Suomeen Äänekoskelle isän uuden työpaikan vuoksi jättäen minut mamman hoiviin. Pitkän junamatkan päästä ei heidän kaikkien kannattanut jouluksi käymään tulla, äiti kävisi hakemassa minut myöhemmin muun perheen luokse.

Joulua, tai joululahjoja en osannut silloin kummemmin odottaa. Eipä kuljetellut postiljooni siihen aikaan leluluetteloita, eikä kammarin nurkassa ollut televisiota mainoksineen ja joulukalentereineen. Leikin ulkona päivät pitkät tuiskussa ja tuulessa naapurin samanikäisen Akin kanssa. Välillä kävimme punaisin poskin sisällä lämmittelemässä. Akilta opin mainion välipalan: kauramössön, jota tehtiin lisäämällä lautaselle kauraryynien päälle maitoa ja vähän sokeria.  

Rintamamiestalon yläkerrassa asui vuokralaisena mukava Rantalan setä, joka oli opettaja ja ikään kuin puolihoidossa, mamma tarjoili hänelle iltaisin ruokaa. Kipitin aina portaat ylös kutsumaan setää syömään.  Vasta sedän syötyä kävin mamman kanssa pöytään.
Setä lähti jouluksi kotiinsa Elimäelle, ja lähtiessään hän antoi minulle Fazerin sinisen suklaalevyn. Setä kertoi tavanneensa joulupukin, joka oli pyytänyt sen minulle tuomaan. Suklaalevy oli taatusti sen joulun paras lahja! Sain varmaan jotain muutakin, villasukat, lapaset tms., mutta ei mitään, mitä olisi voinut verrata tuohon harvinaiseen herkkuun, mitä söin sitten hyvin säästeliäästi palasen kerrallaan.

Ostotavaroita ei lapsuuteni varhaisina vuosina juuri ollut. Äiti ja mamma tekivät vaateet niin itselleen kuin meille lapsillekin. Joululahjoiksi saadut sukset, potkukelkat tai veljen kuorma-auto olivat isän tekemiä, ja minun ensimmäinen nukkeni oli mamman kangaspaloista kyhäämä Ruittuli, joka oli rakas, mutta paras oli äidin kuluneen turkkinsa hihasta ompelema nalle. Ruittulin korvasi myöhemmin nukke, jolla oli oikea kaupasta ostettu kuttaperkkapää ja äidin ompelema pumpulitäytteinen kangasvartalo mekkoineen.  Nalle pysyi matkassa ptkään, mihin mahtoikaan sitten joutua?

Keittiössä oli suuri muurattu puuhella, jossa oli valurautainen keittotaso ja leivinuuni. Hellan luukut puhdistettiin ja mönjättiin hopeanvärisiksi joulusiivouksen yhteydessä. Aamulla ensimmäiseksi sytytettiin hellaan tuli. Hellan päällä keitettiin sitten aamupuuro ja nokkapannussa kahvi, lämmitettiin isossa kattilassa vettä erilaisiin tarpeisiin. Hella lämmitti keittiön talvella ja sen taakse nostettiin märät lapaset kuivumaan. Leivinuunissa paistettiin leivät ja pullat, karjalanpaisti ja uunipuuro.
Puulaatikkoon kannettiin isän rakentamalla telineellä liiteristä sahattuja ja halottuja koivuklapeja.  Puuta kului pakkasilla paljon lämmitykseen niin hellassa kuin kammarin sammalenvihreässä kakluunissakin.  Kuivalla tuohenkäppyrällä sai tulen syttymään. Kakluunissa kypsyi usein talvi-iltoina  riisipuuro ja joskus pannupullakin, joka tuoksui kardemummalta ja maistui ihanalta kylmän maidon kanssa.
Myöhemmin hankittiin hellan viereen pieni sähköliesi ja lämmitystä varten pattereita.

Joulunaluspäivinä keittiön leivinuunia lämmitettiin tavallista tiuhempaan. Mamma luuti uuniluudalla uunin puhtaaksi, ennen kuin sinne pistettiin ruislimput  tai ohrarieskat paistumaan. Luutana toimi kepin varteen kiinnitetty käytetty vasta.
Suuressa mustassa valurautapadassa muhi karjalanpaisti pehmeäksi. Vappuna  padassa paistettiin munkkeja. (Pata on minulla vieläkin, ja siinä paistettiin monet munkit oman perheeni ulkokeittiössä, mihin oli muurattu anopin vanha puuhella).
Alumiinivuoissa oli sivuilla renkulat, joihin tartuttiin varrellisella koukulla vuokien vetämiseksi uunista ulos. Jouluksi vuoissa paistuivat lanttu- ja porkkanalaatikko sekä tuutinki. Myöhemmin herätti hämmennystä, kun kuulin Tauno Palon laulavan Rosvo Roopea -  Miten imellettyä perunalaatikkoa voi juoda?? 

Kinkkua paistettiin leivinuunissa yön yli. Paistoliemessä kastettu leipä vasta hyvää oli.

Joulukuusta meillä ei tuona jouluna ollut, mutta mamma rakensi  joulupuun itse. Pihan reunamilla kasvoi  joutava pieni mänty, jossa ei liikoja oksia ollut. Niinpä  mamma haki viereisestä metsiköstä muutaman sopvan kuusenoksan ja naulasi ne pienillä nauloilla kiinni raaskun runkoon. Niin oli joulupuu rakennettu!  Sen latvassa oli tähti ja oksilla kynttilöitä, muista koristeista ei ole mielikuvaa. Myöhemmin tein joulukoristeita  itse, kaikki hopeapaperit säästettiin jouluaskartelua varten.

Aattoillan hämärtyessä ajoimme mamman kanssa linja-autolla muutaman kilometrin päähän Lappeenrantaan, mikä ei pienelle tytölle ollut ihan jokapäiväistä.  Linja-autoasemalta kävelimme hengitys pakkasessa huuruten ylös kirkkopuiston lumista mäkeä sankarihautausmaalle. Sinne oli haudattu isän sodassa kaatunut Paavo-veli.  Muistokivet olivat lumen peitossa, ja oikeaa kiveä sai hetken hakea lumen alta. Pakkanen kiristeli poskipäitä ja varpaita piti kipristellä. Oli kaunista ja juhlavaa, kynttilät paloivat pimeyden keskellä kaikilla haudoilla, tähdet tuikkivat taivaalla.

Pommikoneessa 5 vuotta lentänyt isäni selvisi sodasta fyysisesti ehjänä, mutta sota jätti jälkensä kaikkiin sodassa olleisiin. Ylihuomenna saamme jälleen viettää vapaan Suomen Itsenäisyyspäivää. Muistan kiitollisuudella eläköitymisen  kynnyksellä  vuonna 1982 menehtynyttä isääni,  joka ei ehtinyt lapsenlapsiaan nähdä, ja hänen 22-vuotiaana Syvärillä isänmaan puolesta kaatunutta pikkuveljeään Paavoa, joka ei saanut elää normaalia nuoren miehen elämää, opiskella, hankkia ammattia ja perhettä; josta ei koskaan tullut setääni, serkkujeni isää. Mamma ei toipunut koskaan nuoremman poikansa menetyksestä.

Kotimatkalla pimeässä illassa näkyi linja-auton ikkunasta talojen valaistujen ikkunoiden takana jouluaattoa viettäviä perheitä, joulukuusia ja kynttilöiden loistetta. Mammaa ja minua odotti kotona kuuma riisipuurokattila hellan päällä. Keittiön pöydällä oli kulhossa sekahedelmäkeittoa, kanelia ja sokeria. Mamman rakentaman joulupuun kynttilät sytytettiin, radiosta kuunneltiin joululauluja, ehkä jouluaaton jumalanpalvelusta, en voi kaikkea muistaa.

Yhden tapahtuman tuolta aattoillalta muistan kuitenkin selkeästi: mamman joulukahvin. Mamma pisti kahviinsa aina suolaa, ja joi kahvia tassilta. Nyt mamma kiersi ajatuksissaan suolasirottimen korkin auki, ja kahvikuppiin hulahti sirottimen koko sisältö. Muuta suolaa ei talossa ollut, ja niin mamma lorautteli sitten suolakahvia tuoreen kahvinsa mausteeksi koko joulun ajan.
Joulun jälkeen äiti kävi hakemassa minut Äänekoskelle, mistä alkoi uusi elämänvaihe kerrostalossa Keski-Suomessa.
 

Vastuullista viranhoitoa

Nurmijärven Sanomissa oli viikko sitten muistokirjoitus 
In Memoriam: Matti Ahdeoja – viimeinen oikea vallesmanni, minkä pari vuotta sitten eläköitynyt  Nurmijärven ”oma poliisi” Markku Tuominen oli laatinut entisestä työtoveristaan. Kirjoitus toi Esalle mieleen omakohtaisen muiston Ahdeojasta.

Esa Mäkelä
26.11.20

Keväällä 1985 ryhdyimme suunnittelemaan perheen kanssa parin viikon kesälomamatkaa omalla autolla Itävaltaan. Vanhentuneiden ulkomaanpassien tilalle jätimme vaimoni kanssa nimismiehen kansliaan hakemukset hyvissä ajoin. Laivamatka oli varattu Travemündeen lähtevälle laivalle juhannuspäiväksi.

Juhannusaattona pakkasimme ahkerasti kaikki tarvittavat tavarat laukkuihin. Lounasruokailun jälkeen tuntui siltä, että olimme ansainneet pienet päivänokoset.  Juuri kun painoimme päät tyynylle, Anneli-vaimoni parahti: ”Hyvä Luoja! Passit!” Olimme unohtaneet käydä noutamassa ne nimismiehen kansliasta ja oli juhannusaatto!

Tuntui sietämättömältä ajatella, että kauan kaivattu matka näin peruuntuisi. Katkerinta tämä olisi ollut lapsistamme vanhimmalle, 17-vuotiaalle Minnalle, joka jo odotteli meitä ikävissään Sveitsissä liiketuttavani veljen mansikka- ja tupakkaviljelmällä, jossa hän työkokemuksen lisäksi kartutti kielitaitoaan. Olimme luvanneet käydä noutamassa myös hänet mukaan matkallemme.

Mikä neuvoksi? Ensimmäiseksi yritin puhelimella tavoitella kuntamme vallesmannia, Matti Ahdeojaa – turhaan. Ystävältäni Matti Kiviseltä sain tiedon, että Ahdeojalla on kesämökki Kustavissa.  Epätoivoisena etsin käsiini Turun seudun puhelinluettelon ja ryhdyin umpimähkään soittelemaan Kustavilaisiin numeroihin. Pian sainkin yhteyden erään puutarhatilan emäntään, joka sanoi tuntevansa Ahdeojat hyvin. Hän alkoi heti seikkaperäisesti selittää, miten oli myynyt Matille omenia,  jotka laadullisesti olivat valitettavan heikkolaatuisia ja halusi, että välittäisin Matille hänen pahoittelunsa. Lopulta minäkin sain suunvuoron ja selitin tilanteemme. En ollut uskoa korviani, kun parin tunnin kuluttua Matti Ahdeoja soitti ja sain purkaa huoleni hänelle.

Mitä tekikään tämä vallesmannimme? Hän sanoi että oli aikeissa palata juhannuksen jälkeen Nurmijärvelle,  mutta tässä tapauksessa voi kyllä aikaistaa paluutaan. Ongelmana oli vielä se, että passin leimaamiseen tarvittiin vielä myös kanslisti. Ihme kyllä, onnistuin löytämään puhelimitse myös hänet juhannuksen vietosta Lopelta.

Tuntui uskomattomalta että juhannuspäivänä olimme kaikki sovittuun aikaa nimismiehen kansliassa ja saimme uunituoreet ulkomaanpassit käteemme, pari tuntia ennen laivamme lähtöä.

Matkamme jälkeen halusimme antaa Matti Ahdeojalle kauniin käsityön kiitokseksi. Omantunnontarkkana virkamiehenä hän kuitenkin kieltäytyi ottamasta vastaan mitään muuta kuin sanalliset kiitokset.
 

Lehmirannan pikkujoulu- ja kuorokurssimatkan (19.-21.11.20) juttuja voi lukea tästä
ja kuvia on kuvagalleriassa 
 

Ensimmäinen suppilovahvero

Tuulikki P
8.11.2020

Elettiin 90-luvun alkupuolta. Firma oli hankkinut Inkoosta pienen järven rannalta henkilökunnan virkistyskäyttöön vanhan maalaistalon, jonka ympäristöön oli metsän reunaan pystytetty uusia hirsimökkejä  ja rantaan tilava sauna- ja keittiörakennus tupineen. Syksyn edetessä mökillä käyneet työkaverit alkoivat haltioissaan kertoa jostain suppilovahveroista, joita mökkimaastossa oli kuulemma "ihan mattona". 
Sellaisesta sienestä en ollut ikinä kuullutkaan, vaikka olin lapsuudesta asti kulkenut sienimetsällä. Ihmesieneen piti päästä tutustumaan, ja syyslomaviikoksi varattiin mökki.

Muistan vieläkin ensimmäisen kohtaamiseni suppilovahveron kanssa: astuin ulos mökin ovesta, ja siinä se kökötti, heti mökin nurkalla sammalikossa - Tuo sen täytyy olla!  Ensimmäinen suppilovahvero sai pian seuraa, ja korit täyttyivät nopeasti – sieniä oli tosiaan mattona. Tutut karvalaukut, haaparouskut ym. saivat jäädä keräämättä. Lapset olivat innoissaan, kuopus heittäytyi sienirykelmän päälle kädet levällään huutaen - Nämä ovat minun! 
Niin saivat alkunsa jokasyksyiset suppilovahveroretket, joita on tehty usein talventuloon asti.

Kuivaaminen todettiin kätevimmäksi suppilovahveroiden säilömistavaksi. Sitä varten rakennettiin kookas ritilä, jolle sienet revittyinä levitettiin ja pistettiin saunomisen jälkeen lauteille kuivumaan lämmön laskettua riittävän alhaiseksi. Kuivatut sienet säilyvät vuosia, ja katosyksynäkin löytyy kaapista aina sienikeitto- tai kastiketarpeet. 

Viime kesä oli satoisa niin marjojen kuin sienienkin osalta, ja kantarelleja on löytynyt vielä nyt marraskuun alussakin. Minun suosikkini on kuitenkin ollut tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien kantarellin keltajalkainen, ruskealakkinen sukulainen suppilovahvero (Cantharellus tubaeformis, jota on taas mattona vanhoilla paikoillaan.  Usein metsään mennessä käy niin, että syksyiseen maastoon värityksensä puolesta sulautuvia suppilovahveroita ei ensin näy misään, kunnes pysähtyessään huomaa seisovansa röykkiön päällä..

Lastenlapsilla on terävät sienisilmät, ja heidän kasvoiltaan loistaa löytämisen riemu. Jos ei luminen talvi satu yllättämään, voi suppilovahveroita kerätä vielä joulupöytäänkin.  
 

Valokuvakehykseni tarina

26.10.2020
Margit

Sain vähän aikaa sitten tädiltäni valokuvakehyksen. Kehyksessä on valokuvat isovanhemmistani. Tätini oli saanut kehyksen kihlajaislahjaksi veljeltään, minun isältäni. Sain kehyksen nimenomaan siksi, että se on oman isäni tekemä. Eikä se kehys olekaan mikä tahansa valokuvakehys!

Sota-ajan puhdetyö

Jatkosodan aikana (1941-1944) sotilaat tekivät rintamalla vapaa-aikanaan käsitöitä, niitä nimitetään puhdetöiksi. Esineitä tehtiin alkeellisin työvälinein puusta, metallista, tuohesta, kivestä, nahasta, lasista ja kaikesta muusta materiaalista, mitä vain saatavilla oli. Sotilaat valmistivat muun muassa erilaisia rasioita, ruokailuvälineitä, leikkikaluja, veistoksia, tuhkakuppeja ja jopa huonekaluja.

Armeija myös palkitsi parhaita puhdetyöntekijöitä.  Yksi tärkeä arviointiperuste käytännöllisyyden ohella oli kauneus: "Parempi suora ja sileä, kuin rumasti ruusattu.” Koristelun ohella väritys maalaamalla tai polttamalla oli kauneuden arviointiperuste.

Puhdetöitä tehtiin varsinkin asemasodan aikana juoksuhaudoissa. Asemasota alkoi syksyllä 1942, ja se sodankäynti kesti kaksi ja puoli vuotta. Asemasodan aikana rintamalinjat eivät liikkuneet, tosin taisteluja käytiin, kun joko kotirintama tai vihollinen yritti murtaa pattitilannetta.

Isäni, kuten ei kai monet muutkaan rintamamiehet, paljon sota-ajoista puhunut. Muistan kumminkin isäni kertomuksia nimenomaan asemasodankäynnistä. Taistelut olivat rajujakin, mutta niihin kertomuksiin liittyi paljon hauskoja kaskuja ja (iva)lauluja. Kevennykset lienevät olleet hengissä pysymisen edellytyksiä, keinoja ylläpitää mielenrauhaa ja välttää koti-ikävää. Puhdetöiden tekeminen varmaankin kohensi mielialaa pelon ja paineen alla.

Puhdetöistä tuli sotilaille jopa rahanansaintamahdollisuus, mutta haittapuolena oli, että niiden tekeminen vei aikaa sotaharjoittelusta ja asemien kunnostamiselta.

Puhdetyöt ovat nykyään erikoisia ja haluttuja keräilyesineinä, koska toista samanlaista ei löydy, vaan ne ovat kaikki ainutlaatuisia yksilöitä. Tämä saamani kuvakehys on juuri tuollainen puhdetyö, tuohesta valmistettu sorja koriste-esine.


Karl Emil Vidgren ja Helena Maria Vidgren (os.Kukkonen)

Kun avasin kehyksen, näin että sen takaosaa oli täytetty sanomalehdellä. Lehti on Viipurin ensimmäinen työväenlehti Kansan Työ, jouluaatto 24.12.1943.

Karjalankannaksen Muolaan pitäjä vapautettiin vuonna 1941. Isovanhempani olivat palanneet evakkomatkalta takaisin täysin tuhoutuneelle kotipaikalleen, mutta asuivat nyt uudistalossaan Muolaan pitäjän Punnuksen kylän Jokisuussa Salmenkaitajoen varressa. Jokisuun rautatiesilta Salmenkaitajoen varrella kuului Mannerheim-linjaan, ja sen ympäristö oli linnoitettu. Tuo jouluaatto 1943 oli heidän viimeinen joulunsa Jokisuussa. Seuraavana keväänä kesäkuussa piti lopullisesti lähteä. Venäläisten suurhyökkäys tavoitti Muolaan 15.06.1944.
 

Reviiritarkastus ja kuoroharjoitukset

Kamu Rajamäestä
23.10.20

Kesä meni menojaan emännän pysyessä enimmäkseen kotosalla. Kävimme  metsälenkeillä, hoidimme parvekepuutarhaa ja emännän lastenlapsia - oli oikein mukava, rauhallinen kesä. Syksyn tullen emäntä on taas alkanut käydä kuoroissaan ja ties missä asioillaan, jolloin jään yksin kotiin kuuntelemaan Radio Suomea ja pureskelemaan hammasluuta tai kanakäärettä.

Viime viikolla emäntä oli vihdoin parin päivän reissussa, ja pääsin pitkästä aikaa yökylään ”toiseen kotiini” Nurmijärvelle tarkastamaan sikäläistä reviiriäni. Minulla onkin siellä kunnon reviiri, ja teemme hoitotädin kanssa pitkiä lenkkejä.

Rivitalopihan aidan takana asuu suloinen pieni chihu-tyttö Bobi, josta hoitotätini huolehtii usein. Bobi ei ole niin innostunut lenkkeilystä, ja siksi hoitotäti pistääkin sen toisinaan kassiin ja kantaa sopivan matkan päähän, mistä Bobi sitten tepsuttaa takaisin kotiin päin. Tämä on minusta aika hassua, minä kun olen kova poika kipittämään ja juoksenkin melkoista vauhtia. 


Minä Nurmijärvellä ja naapurin Bobi kantokassissa.
(Huom. minä olen oikeasti paljon isompi kuin Bobi!)

Harrastamme emännän kanssa laulamista, mutta minä laulan vain kotona emännän käydessä kuoroharjoituksissaan.  Alkuviikosta sattui sitten tapaus, joka toi muutoksen siihen asiaan: kävi nimittäin sillä lailla, että palovaroittimen patteri alkoi keskellä yötä piiputtaa minuutin välein. Meillä ei ollut varapatteria, eikä emäntä lyhyenä mummona ylettänyt edes vinkuvaa patteria irrottamaan, tunki vain tulpat korviinsa ja yritti jatkaa unia. Minulla ei ollut tulppia, arvatkaas vain sainko nukutuksi?

Aamupalan jälkeen emäntä pisti minut auton takapenkille lähtiessään kuoroharjoituksiin – eihän minua voinut jättää yksin kotiin kimeää patterin kilkutusta kuuntelemaan, ja lenkilläkin piti käydä. Yöpakkanen oli jäädyttänyt asfalttitiet, ja kiersimme vanhan urheilukentän hiekkakäytävää pitkin. Minullahan on neliveto, eikä jalkakäytävien liukkaus kyllä minua olisi haitannut. 

Parkkipaikalle palatessa sinne tuli jo muitakin kuorolaisia sekä Arja-ope. Kaikki olivat ikävän tarinan kuultuaan sitä mieltä, ettei minua voinut jättää yksin autoon palelemaan puoleksitoista tunniksi, ja niin pääsin tuomaan panokseni kuoroharjoituksiin. Sain paljon rapsutuksia ja minusta otettiin kuviakin, se oli oikein hauskaa.
Luulenpa, että jään kuitenkin vastedes mieluummin kotiin. Mutta tulipahan nähtyä, mikä se "kuoro" on!  

Minä kuoroharjoituksissa ja kotisohvalla päikkäreillä, kun patteri oli vihdoin vaihdettu 
 

Virta vie

Pertti K. Raalasta
12.10.20

Virta vie, sanoi vävy, kun hommasimme vaimoni kanssa sähköavusteiset polkupyörät. Koronan vuoksi rajoittunut matkustelu sekä vähentynyt sosiaalinen elämä jätti pienen tyhjiön ajankäyttöön, eikä jatkuva remontointikaan enää jaksanut kiinnostaa.

Innokkaina pyöräilijöinä olimme kolunneet kodin ja mökin lähikulmat jo moneen kertaan.Toisinaan pakkasimme tavanomaiset pyörämme pakettiautoon ja ajoimme jonkin kaupungin keskustaan tutustuen kohteeseen pyöräteitä pitkin. Uuden näkökulman saimmekin näin mm.  Helsingistä, Turusta, Lahdesta, Seinäjoesta, Riihimäestä.

Uutta puhtia haimme sähköavusteisten pyörien hankinnasta. Kun pyöräretket normaalisti olivat 30 - 40 km pituisia, olemme uusilla pyörillä seikkailleet jopa 70 km päiväretkiä.

Pyörien valinnassa vaihtoehtojen määrä oli tolkuton varustelutasosta ja käyttötarkoituksesta lähtien. Oli läskipyörää ja kapeampirenkaista fillaria kovaan menoon, oli automaattivaihteisia pyöriä. Me päädyimme retkipyöriin. Niissä on leveähköt maastorenkaat, manuaalivaihteistot, hydrauliset jarrut, jotka toimivat hyvin jopa pikkusormella, jousitettu etupää, mainiot etu- ja takavalot. Kaiken kruunaa irrotettava ajotietokone, joka mittaa kaiken oleellisen, ja jättää muistiin kokonaiskilometrit. Pyörä toimii akun kautta vain tietokoneen välityksellä, muutoin se on tavallinen pyörä.

Avustustasoja voi maaston ja kunnon mukaan valita 3. Me kohtuukuntoisina käytämme alhaisinta tasoa, josta energiaa riittää n. 100 km ajon avustukseen. Vauhdin kasvaessa avustusvoima vähenee automaattisesti ja loppuu kokonaan  25 km/h nopeudella. Ylämäessä ja vastatuulessa pyörän ominaisuudet tulevat tosissaan esiin - on kuin ajaisi tyynessä säässä tasaisilla lakeuksilla.

Pyörän akussa on avainlukitus.  Akku voidaan ladata sekä irrotettuna, että kiinnitettynä mukana tulleella laturilla. Tyhjän akun lataus kestää n. 6 tuntia. Laturi sammuttaa itse itsensä kun akku on täyteen ladattu.

Syksykuukausina mittariin kertyy n 500 km/kk keskimäärin.

Eräs syksyn miellyttävimmistä matkoista on ollut retki Tikkurilaan. Reitin varrella oli Heureka, sitten huristelimme Vantaan joen viertä kulkevaa pyörätietä kohti Korsoa.

Koivukylässä olo oli kuin etelän mailla. Fiksusti pukeutuneet ulkomaalaistaustaiset olivat enemmistönä ja egyptiläinen katuravintola houkutteli hiukopalalle. Lähes helteinen aurinkoinen syyssää ja itämainen musiikki toi etelän tunnelman käsinkosketeltavaksi.

Vävy oli väärässä - ei virta vie, se korkeintaan avustaa, ja polkea pitää.
 

Mikä on viime aikoina tuonut sinulle iloa ja hyvää mieltä?

Tuulikki P.
10.10.20

Koronan kiihtyessä ja median vyöryttäessä ikäviä uutisia, maskien & käsidesien tultua osaksi arkea on tärkeää huomata oman elämänsä mukavat asiat ja nauttia niistä. Lokakuisena torstaipäivänä Ahjolan kuoroharjoituksissa ja Margitin vetämässä Tarinatuvassa kirjoiteltiin lapuille vastauksia kysymykseen ”Mikä on viime aikoina tuonut sinulle iloa ja hyvää mieltä?” Alapuolella on vastauksia.

”Kun ala-asteikäiset lastenlapset pyöräilevät talomme ohi koulumatkalla ja nostavat reippaasti kättä tervehdykseksi, metsäretket ja puolukat polun varrella.”

”Erään runoilijan sanoin: joka-aamuinen halaaminen on hyvä tapa – sen huomaa ainakin 70-vuotiaana”

”Hyvä puolukkapaikka sekä terveenä pysyminen”

”Ihana juttutuokio ystävien kahvihetkessä virkisti kaikkien mieltä. Ihanaa, kun on ystäviä”.

”Ymmärrys terveyden merkityksestä”

”Havahdun  unesta kuullessani vienon äänen – yyh, yyh? On vielä pimeää, mutta bichoninpoika tietää, että kello on jo kuusi, ylösnousun aika! Rapsuttelen pikkukoiran masua - se herää joka aamu  iloisena uuteen päivään.”

”Olen iloinen, että olen itse pysynyt terveenä, ja että koko muu perheeni on terveenä. Iloitsen myös siitä, että olemme pystyneet osallistumaan joihinkin harrastuksiin koronasta huolimatta.  Nautin syksyn kauniista ruskasta ja lämpimästä säästä.”

”Kuorolaulu, lastenlastenlapset, jumppa”

”Haen ekaluokkalaisen lapsenlapsen koulusta painavine reppuineen. Kuuntelen sitten lukuläksyn ja tarkastan ”sikahelpot” matikan tehtävät. Banaanilettuja paistetaan välipalaksi.”

”Että on vielä hengissä terveenä”

”Ihanaa nähdä ihmisiä LIVENÄ!”

”Terveys, kuorolaulu, kauniit syyspäivät, ruska, aurinko kun se näkyy, ystävät, lapsenlapset”

”Puhelinkeskustelut ystävien kanssa, laulaminen, lastenlapsien tarinoiden kuunteleminen”

”Hirvijahdin alkaminen ilahduttaa hirvimiestä" 

"Tuntui mukavalta, kun vaimo kiitteli julkisesti"..

”Tieto siitä, että voi löhöillä kotona koko päivän tuntuu hyvältä. Nautin kotoilupäivistä. Lounaan jälkeen kuppi kahvia ja kenties piirakkapala, kirja ja nojatuoli.  Mielenhallinta on tärkeää, ettei anna valtaa huonoille ajatuksille”

”Minut tekee iloiseksi, kun ovikello soi, ja lapsenlapsi huudahtaa - Hei mummo!. Parvekkeella täydessä kukassa hehkuva pelargonia ja uusi kypsynyt tomaatti. On ihmeellistä, että lokakuussa kesäkukat vielä loistavat ja tomaatit kypsyvät parvekkeella. Kun ystävä pirauttaa, ja tieto siitä, että voin itse aina pirauttaa ystävälle. Syksyn keltaisten lehtien kahina.  Mieluisan kirjan lukeminen. Kamu-koiran tapaaminen.”

”Suppilovahveroiden metsästys – ensin niitä ei näy missään, ja sitten huomaat seisovasi röykkiön päällä”.

”Hyvä kirja vie ajatukset muualle, kuljettaa muihin maailmoihin. Viime aikojen lukuelämyksiä ovat olleet Anna Soudakovan ’Mitä männyt näkevät?’ sekä Delia Owensin ’Suon villi laulu’”

 

”Nähdä ilo 4-vuotiaan lapsenlapsen silmissä, kun mummi kertoi, että mennään yhdessä elokuviin. ”Jään sitten mummille yöksi ja ollaan vaan kahdestaan.”

”Nähdä ja kokea jo sänkyyn jääneen 94-vuotiaan vanhuksen kiitollisuus, siitä että pidän hänestä huolta ja käyn tervehtimässä. Ilo, että saan vielä keskustella hänen kanssaan. ”

”Lapsenlapset, heidän halauksensa, tarinansa, tapaamisen ilo.”

”Kesän kukat, jotka kukkivat täysillä edelleen lokakuussa. ”

”Tarinatupakohtaamiset ja yhdessä jaetut tarinat.”

”Pojan kysymä ruokaohje, ja hänen lähettämänsä kuva valmistetusta ruoasta.”

”Olen iloinen, että ehdin enen korona-ajan alkamista ottaa älypuhelimen käyttöön. Nyt minäkin voin lähettää ja saada WA-viestejä ystäviltä ja lastenlapsilta.” 

 

Tarinatuvat alkoivat

Tuulikki P.
11.9.20

Tarinatuvat alkoivat syyskuun toisella viikolla. Klaukkalassa tarinoita vetää entiseen tapaan Kaija Vitikainen. Kirkonkylän Ahjolassa uutena vetäjänä aloitti myös kotimaan retkiä vetävä Margit Taponen. 

Kummassakin ryhmässä oli ensimmäisen tarinatapaamisen aiheena menneen kevään ja kesän muistelu. Ahjolassa jutut rönsyilivät mielenkiintoisille raiteille, kuten polvileikkauksen jälkeen klonksuneeseen polveen, Nurmijärven järven historiaan ja sen nykytilaan, metsään, kesän runsauteen luonnossa. 

Ahjolan parvella piipahti myös Venloja & Veljiä sekä kuoro-ope Arja alakerran kuoroharjoituksista