Syksyn ja talven tarinoita

Syksyn ja talven tarinoita

Tämä blogisivu on avoin kaikille yhdistyksen tarinankertojille! Voit kirjoittaa Tarinatupien aiheista, tai niiden vierestä, aihe on vapaa. Lähetä juttu sähköpostilla elnurmijarvi@gmail.com  tai tuo käsin kirjoitettu juttu Tarinatupaan.  Kuvat ovat myös tervetulleita. 
Täällä on syksyn kuvia
ja täällä  Koronakevään & kesän tarinoita
sekä  koronakevään  ja  kesän kuvia
 

Eila Moijasen joulumuistoja

Äänitetty Lepsämässä 13.12.2020
Kiitos Brita! Tallenteen purku Tuulikki P.

Minä olen Eila Moijanen. Pian täytän 100 vuotta, ja olen tämän Lepsämän kylän varmasti vanhin asukas. Olen tullut tänne vuonna 1945. Kerron nyt vähän, minkälaista se on ollut, mistä olen lähtöisin, ja minkälaisia olivat ensimmäiset jouluni.

Olen kotoisin Karstulasta, joka on Etelä-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rajalla oleva Keski-Suomeen kuuluva pitäjä. Minun äitini tuli sinne Janakkalasta kylän ensimmäiseksi kansakoulun opettajaksi ja seitsemänkilometrillisen järven taakse, jonne ei ollut minkäänlaista tietäkään, että veneellä on kuljettu; minä tunnen kyllä hyvin järviolosuhteet, ja kaikki nämä minun juttunikin liittyvät jollakin lailla siihen järveen.

Minua pyydettiin puhumaan jouluista. Kerron ensimmäisestä joulustani.  Äiti oli siis opettajana, ja isä oli veistonopettajana, ja asuttiin maalaistalossa silloin, koska ei ollut koulua, eikä koulurakennustakaan vielä siihen aikaan.  Se oli iso pitkä maalaistalo ja työväkeä oli paljon.
En muista, mitä pöydässä jouluna oli, mutta muistan sen joulupukin odotuksen - että hyvänen aika, mitä se joulupukki tuo! Olin silloin 4 vuotta vanha. Olin riidellyt veljeni Erkin kanssa ja äiti oli sanonut, että saa nähdä, tuoko se pukki sinulle mitään!

Oli syöty, en muista mitä oli aterialla, mutta oli veisattu jouluvirsi, sen minä muistan. Tuvan nurkassa oli iso takka, ja takassa oli keitetty puuroa, ja se puuropata oli vedetty sivuun. Sitten kun kopina kuului ja joulupukki tuli, niin voi että sitä jännitti, että tuokohan se minulle mitään?

Kun piti mennä sanomaan sille joulupukille päivää, niin 2 vuotta nuorempi veljeni Erkki huusi  - Eila on lyönyt minua!  Ja minä säikähdin sitä niin kovasti, että juoksin ja löin pääni siihen takasta vedettyyn puuropataan, itkin ja putosin lattialle. Isä otti minut syliin ja joulupukki tuli siihen lähelle ja sanoi, sen minä muistan, että ei häntä tarvitse pelätä. Sain pukilta nuken. Ennestäänkin minulla oli jo Armida-Katariina, ja nyt tuli Helmi-Sirkka, jolla oli kuttaperkkapää ja joka osasi sulkea silmänsä.
Tämä on jäänyt minulle ensimmäisestä joulusta mieleen.

Sitten on sellainen muisto, kun mentiin joulukirkkoon, olisiko se ollut sitten jo seuraava joulu? Kotini oli Arajärven rannalla. Oli tapana, että kaikki naapurikyläläiset Autiomäeltä ja Saarienmäeltä ja Lähteenmäeltä ja Jullolasta ja Peräkylästä kokoontuivat siihen isäni kotitalon pihaan niin, että oli paljon hevosia.
Kello oli viisi, kun aamulla lähdettiin kirkkoon, niin kuin siihen aikaan oli tapana. Edellisenä yönä oli satanut lunta, eikä lumessa näkynyt mitään jälkiä järven jäällä, järvi oli seitsemän kilometrin levyinen. Joku lähti menemään edellä, ja lopulta tuntui, että rupee se tie paranemaan.  Aina vaan kierretään, varmasti kirkonkylä kohta tulee vastaan, koskapa tie paranee!
Kun päivä valkeni, niin huomataankin, että se kirkonkylän ranta onkin kauempana, oli kierretty isoa kehää.

Kun lopulta päästiin kirkonkylään ja saatiin hevoset pois valjaista ja kiinni, mennään kirkkoon. Rovasti Vesamaa on siellä tornissaan ja sanoo, että - No nyt voidaankin sitten laulaa loppuvirsi, kun nuo myöhästyneet  Matilaiset ja Vahangan kylän ihmisetkin ovat tulleet joulukirkkoon. Niin veisattiin loppuvirsi. Takaisin kotiin palatessa oli sitten kauhea kilpa-ajo. Oli pitkä rekijono, varmasti oli toistakymmentä hevosta. Tämä kirkkomatka on jäänyt aivan kirkkaana mieleeni.

Valmistui aikanaan uusi koulu, olin silloin 6 vuotta vanha, en vielä oikein kouluikäinen, mutta olin kuitenkin ensimmäisellä luokalla. Meillä ekaluokkalaisilla oli joulunäytelmä, missä oli Maria ja Josef, ja Jeesus-lapsi oli syntynyt. Olisin halunnut olla Maria, mutta en sitä osaa saanut, Saviahon Auni, hyvä ystäväni oli Maria, ja minä sain olla enkeli.

Siihen aikaanhan kaikki lapset käyttivät niin sanottuja pieksuja tai lapikkaita. Mutta minun mummolleni oli tullut Amerikasta paketti, jossa oli valtavan hienoja miesten kenkiä, joissa oli semmoinen leveä lesti, mitä ei koskaan ollut naisten kengissä. Mummo oli sitten antanut yhdet sellaiset kengät meille, mutta ne olivat liian suuret Erkille. Äiti sanoi, että Eila laittaa ne sitten jalkaan joulujuhlaan. Sanoin että en minä laita, kun ne ovat miestenkengät! Äiti sanoi, että joo-joo, mutta nuo sinun vanhat pieksusi ovat niin kuluneet, että sinä kyllä laitat ne jalkaasi!

Koulun joulujuhla alkoi. Kuten kerroin, äitini oli opettaja. Me oppilaat olemme rivissä eteisessä ja minulla on ne isot amerikankengät jalassa. Otan kengät jalastani ja heitän ne eteisen siivouskomeroon, ja sipsuttelen sukkasillani salin eteen. Muistan äidin katseen, kun hän rupesi johtamaan kateederin edessä seisovaa laulukuoroa, ja minä olen sukkasillani, kun kaikilla muilla on kengät.
Kun lauluesitys loppui ja lähdettiin pois, vei äiti minut oppilaskeittiöön ja sain aikamoista tukkapöllyä, että sai hävetä silmät päästään, kun sukkasillas tuut, ja nyt heti ne kengät jalkaasi!
Minä sanon että en minä laita kun minulla on valkoiset sukat sitten kun minä olen enkeli! Joo-joo, otat sitten ne kengät pois, mutta nyt kengät jalkaan!  No minä laitoin ne kengät jalkaan, ja sitten mentiin muuta ohjelmaa suorittamaan.

Lopussa oli sitten se näytelmä (missä olisin halunnut olla Maria, mutta olin enkeli), ja minulla oli kruunu päässä, valkoiset liivit ja valkoinen pitkä yöpaita ja valkoiset villasukat. 
Mutta – minä ajattelin, kun kerran minut pakotettiin pitämään niitä kenkiä, niin minä laitan ne suuret kengät jalkaani!   Ja raskain askelin kopsuttelin sitten näyttämölle esittämään enkeliä. 
Sen jälkeen sain jotain muutakin kuin tukkapöllyä, kyllä äiti oli vihainen! Nyt jäljestäpäin naurattaa lapsen uppiniskaisuus ja oman tahdon näyttämisen taito.

Nämä olivat Eilan varhaisimpia joulumuistoja. Seuraavaksi siirrytään sota-aikaan.

Talvisodan syttyessä vuonna 1939  Eila lähti 18-vuotiaana muonituslotaksi Jyväskylään, mikä oli pienestä kylästä tulleelle nuorelle tytölle suuri elämänmullistus. Seuraava muisto on siltä ajalta. Jouluna ei ollut pommitusta, mutta joulukuun viimeisinä päivinä Jyväskylää pommitettiin, ja Eila sai ensimmäisen kerran kokea, millaista oli joutua kuolemanvaaraan:

• Olin kirkkopuistossa, kun sinne putosi iso pommi. Peityin hiekkaan, ja jos en väärin muista, vieressä kuoli 11 henkeä, ja ties kuinka monta haavoittui. Minut kaivettiin hiekasta ilman naarmuakaan.

Eila ei tuosta kokemuksesta säikähtänyt, ja lähti kanttiinilotaksi Karjalankannakselle. Välirauhan aikana Eila suoritti kuuden kuukauden lääkintälottakoulutuksen, ja jatkosota vei sitten Eilan lääkintälotaksi Viipuriin. Eilalla on koskettava joulumuisto Viipurin lääninsairaalasta:

• Oli jouluaatto, ja koska se oli sairaala, olivat vuoteetkin vähän parempia, mm. sänkyjen alla oli pyörät. Eräässä sängyssä makasi 18-vuotias poika, joka oli haavoittunut molempiin käsiin, ja hänet piti syöttää ja kaikin puolin hoitaa.
  Työnsin pojan isoon saliin joulujuhlaan. Kun sinne päästiin, alkoi poika itkemään, eikä voinut pyyhkiä silmiään, koska kädet olivat siteissä. Huulet vain sopersivat: - Viekää minut kotiin, rakas lotta, viekää minut kotiin!
  Meille oli sanottu että muistakaa, vaikka  kuinka näette jonkun huonokuntoisen potilaan, niin te ette saa liikuttua, teidän täytyy voittaa itsenne, se kuuluu teidän työhönne. Mutta silloin minun tunteeni pettivät, ja sairaanhoitaja tuli ja kehotti minua poistumaan, mutta ei hän vihainen ollut. Tämä tapaus on jäänyt ikuisesti mieleeni, ja se itkettää vieläkin.

Sodan  aikana Eila oli tutustunut tulevaan mieheensä luutnantti Hannu Moijaseen. Avioliitto solmittiin 31.12.1944, minkä jälkeen Eila muutti miehensä kotitaloon Nurmijärven Lepsämän kylään, ja niin alkoi Eilalla uusi elämänvaihe maalaistalossa.

Monen monta joulua on mahtunut Eilan pitkään ja vaiheikkaaseen elämään. Tulevaa joulua Eila odottaa hyvillä mielin ja lopuksi hän toivottaa:
Oikein hyvää joulua teille kaikille!

Eila Moijanen
Lepsämässä 13.12.2020

Eilan lotta-ajoista voi lukea näistä linkeistä:
Lotta-Svärd  http://www.lottasvard.fi/moijanen-eila/
HS 6.12.2019 Sota, joka muutti elämän  https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000006332867.html
(jutun voi lukea HS-digioikeuksin, 2 viikkoa ilmaiseksi).

 

Joulua odotellessa

Liisa Pekkala
7.12.2020

Jos eläisimme oman lapsuuteni ajassa, olisi meillä sika jo teurastettu, kapakalat ostettu odottamaan liotusta lipeäkaloiksi, joululahjavillasukat olisivat kohta valmiit, ja moni muu toimi olisi vielä odottamassa. Elämä on kuitenkin opettanut, että joulu tulee vähemmälläkin valmistelulla.

On joitain asioita, jotka on hyvä tehdä, että joulun tuntu tulisi: saunan pesusta ei voi tinkiä, sen tein tänään. Joulutortut ja piparit aion leipoa. Lanttulaatikon ostan valmiina (toisen kerran elämässäni), mutta porkkanalaatikon teen itse helpolla ohjeella, jonka sain muutama vuosi sitten Mailalta Eläkeliiton kerhossa. Ohje on peräisin entiseltä pitokokilta. Olen tehnyt tätä jo monta kertaa, ja ohje on kokeilemisen arvoinen.

PITOKOKIN PORKKANALAATIKKO

• Noin 2 litraa porkkanoita paloina, lisätään vettä sen verran, että porkkanat peittyvät, keitetään porkkanat puolikypsiksi.
• Keitinvesi kaadetaan toiseen kattilaan,
  jossa on 2 dl puuroriisiä
  Seos kiehautetaan ja siihen lisätään
  -  5 dl kermamaitoa
  -  1 - 2  munaa
  -  n. 2 teelusikallista suolaa
  -  siirappia tai fariinisokeria maun mukaan
• Porkkanat soseutetaan sauvasekoittimella.  
• Seokset yhdistetään ja kaadetaan voideltuun vuokaan
  - ripotellaan pinnalle korpujauhoa
  - paistetaan 175 asteessa n. 1,5 h

Ohje poikkeaa perinteisestä siinä, että riisipuuroa ei erikseen keitetä.  Olen vapaasti muunnellut perheelle laktoosittoman vaihtoehdon jättämällä kermamaidon pois ja lisäämällä munien määrää. Olen myös usein korvannut riisin kokonaisilla ohrasuurimoilla – kotimaisuus kunniaan tässäkin.

Nyt vain kokeilumielellä jatkamaan jouluvalmisteluja! 
Hyvää joulunaikaa ja terveyttä teille kaikille,
toivottaa Liisa.

 

Hietaniemen hautausmaa 6.12.2020

Siihen aikaan kun mamma joulupuun rakensi

Lapsuusmuistoja 50-luvun Lauritsalasta
Tuulikki P
4.12.20

Tänään perjantaina 4.12.20 on taas luminen ”talvipäivä”. Niitä on viime aikoina ehtinyt tulla ja mennä jo muutama. Marraskuu 2020 oli tavanomaista lämpimämpi ja aurinkoisempikin, mikä ilahdutti koronapandemian uuvuttamia suomalaisia.  Meteorologien mukaan ”Voimakas polaaripyörre ennustaa Suomeen viime vuoden kaltaista lauhaa talvea”, mutta ehkä valkea joulu yllättää? Ennen ei polaaripyörteistä puhuttu mitään, ja lapsuuden jouluja vietettiin kinosten keskellä pakkasen paukkuessa.

Varhaisimpien joulumuistojeni aikoihin olin noin neljä- ja puolivuotias. Kovin erilaisessa maailmassa elävät nuorimmat lastenlapseni nyt kuin mummo heidän iässään. 
Vietin silloin joulua kaksistaan mamman, isänäitini kanssa. Äiti, isä ja isoveljeni Seppo olivat juuri muuttaneet Kaakkois-Suomen Lauritsalasta Keski-Suomeen Äänekoskelle isän uuden työpaikan vuoksi jättäen minut mamman hoiviin. Pitkän junamatkan päästä ei heidän kaikkien kannattanut jouluksi käymään tulla, äiti kävisi hakemassa minut myöhemmin muun perheen luokse.

Joulua, tai joululahjoja en osannut silloin kummemmin odottaa. Eipä kuljetellut postiljooni siihen aikaan leluluetteloita, eikä kammarin nurkassa ollut televisiota mainoksineen ja joulukalentereineen. Leikin ulkona päivät pitkät tuiskussa ja tuulessa naapurin samanikäisen Akin kanssa. Välillä kävimme punaisin poskin sisällä lämmittelemässä. Akilta opin mainion välipalan: kauramössön, jota tehtiin lisäämällä lautaselle kauraryynien päälle maitoa ja vähän sokeria.  

Rintamamiestalon yläkerrassa asui vuokralaisena mukava Rantalan setä, joka oli opettaja ja ikään kuin puolihoidossa, mamma tarjoili hänelle iltaisin ruokaa. Kipitin aina portaat ylös kutsumaan setää syömään.  Vasta sedän syötyä kävin mamman kanssa pöytään.
Setä lähti jouluksi kotiinsa Elimäelle, ja lähtiessään hän antoi minulle Fazerin sinisen suklaalevyn. Setä kertoi tavanneensa joulupukin, joka oli pyytänyt sen minulle tuomaan. Suklaalevy oli taatusti sen joulun paras lahja! Sain varmaan jotain muutakin, villasukat, lapaset tms., mutta ei mitään, mitä olisi voinut verrata tuohon harvinaiseen herkkuun, mitä söin sitten hyvin säästeliäästi palasen kerrallaan.

Ostotavaroita ei lapsuuteni varhaisina vuosina juuri ollut. Äiti ja mamma tekivät vaateet niin itselleen kuin meille lapsillekin. Joululahjoiksi saadut sukset, potkukelkat tai veljen kuorma-auto olivat isän tekemiä, ja minun ensimmäinen nukkeni oli mamman kangaspaloista kyhäämä Ruittuli, joka oli rakas, mutta paras oli äidin kuluneen turkkinsa hihasta ompelema nalle. Ruittulin korvasi myöhemmin nukke, jolla oli oikea kaupasta ostettu kuttaperkkapää ja äidin ompelema pumpulitäytteinen kangasvartalo mekkoineen.  Nalle pysyi matkassa ptkään, mihin mahtoikaan sitten joutua?

Keittiössä oli suuri muurattu puuhella, jossa oli valurautainen keittotaso ja leivinuuni. Hellan luukut puhdistettiin ja mönjättiin hopeanvärisiksi joulusiivouksen yhteydessä. Aamulla ensimmäiseksi sytytettiin hellaan tuli. Hellan päällä keitettiin sitten aamupuuro ja nokkapannussa kahvi, lämmitettiin isossa kattilassa vettä erilaisiin tarpeisiin. Hella lämmitti keittiön talvella ja sen taakse nostettiin märät lapaset kuivumaan. Leivinuunissa paistettiin leivät ja pullat, karjalanpaisti ja uunipuuro.
Puulaatikkoon kannettiin isän rakentamalla telineellä liiteristä sahattuja ja halottuja koivuklapeja.  Puuta kului pakkasilla paljon lämmitykseen niin hellassa kuin kammarin sammalenvihreässä kakluunissakin.  Kuivalla tuohenkäppyrällä sai tulen syttymään. Kakluunissa kypsyi usein talvi-iltoina  riisipuuro ja joskus pannupullakin, joka tuoksui kardemummalta ja maistui ihanalta kylmän maidon kanssa.
Myöhemmin hankittiin hellan viereen pieni sähköliesi ja lämmitystä varten pattereita.

Joulunaluspäivinä keittiön leivinuunia lämmitettiin tavallista tiuhempaan. Mamma luuti uuniluudalla uunin puhtaaksi, ennen kuin sinne pistettiin ruislimput  tai ohrarieskat paistumaan. Luutana toimi kepin varteen kiinnitetty käytetty vasta.
Suuressa mustassa valurautapadassa muhi karjalanpaisti pehmeäksi. Vappuna  padassa paistettiin munkkeja. (Pata on minulla vieläkin, ja siinä paistettiin monet munkit oman perheeni ulkokeittiössä, mihin oli muurattu anopin vanha puuhella).
Alumiinivuoissa oli sivuilla renkulat, joihin tartuttiin varrellisella koukulla vuokien vetämiseksi uunista ulos. Jouluksi vuoissa paistuivat lanttu- ja porkkanalaatikko sekä tuutinki. Myöhemmin herätti hämmennystä, kun kuulin Tauno Palon laulavan Rosvo Roopea -  Miten imellettyä perunalaatikkoa voi juoda?? 

Kinkkua paistettiin leivinuunissa yön yli. Paistoliemessä kastettu leipä vasta hyvää oli.

Joulukuusta meillä ei tuona jouluna ollut, mutta mamma rakensi  joulupuun itse. Pihan reunamilla kasvoi  joutava pieni mänty, jossa ei liikoja oksia ollut. Niinpä  mamma haki viereisestä metsiköstä muutaman sopvan kuusenoksan ja naulasi ne pienillä nauloilla kiinni raaskun runkoon. Niin oli joulupuu rakennettu!  Sen latvassa oli tähti ja oksilla kynttilöitä, muista koristeista ei ole mielikuvaa. Myöhemmin tein joulukoristeita  itse, kaikki hopeapaperit säästettiin jouluaskartelua varten.

Aattoillan hämärtyessä ajoimme mamman kanssa linja-autolla muutaman kilometrin päähän Lappeenrantaan, mikä ei pienelle tytölle ollut ihan jokapäiväistä.  Linja-autoasemalta kävelimme hengitys pakkasessa huuruten ylös kirkkopuiston lumista mäkeä sankarihautausmaalle. Sinne oli haudattu isän sodassa kaatunut Paavo-veli.  Muistokivet olivat lumen peitossa, ja oikeaa kiveä sai hetken hakea lumen alta. Pakkanen kiristeli poskipäitä ja varpaita piti kipristellä. Oli kaunista ja juhlavaa, kynttilät paloivat pimeyden keskellä kaikilla haudoilla, tähdet tuikkivat taivaalla.

Pommikoneessa 5 vuotta lentänyt isäni selvisi sodasta fyysisesti ehjänä, mutta sota jätti jälkensä kaikkiin sodassa olleisiin. Ylihuomenna saamme jälleen viettää vapaan Suomen Itsenäisyyspäivää. Muistan kiitollisuudella eläköitymisen  kynnyksellä  vuonna 1982 menehtynyttä isääni,  joka ei ehtinyt lapsenlapsiaan nähdä, ja hänen 22-vuotiaana Syvärillä isänmaan puolesta kaatunutta pikkuveljeään Paavoa, joka ei saanut elää normaalia nuoren miehen elämää, opiskella, hankkia ammattia ja perhettä; josta ei koskaan tullut setääni, serkkujeni isää. Mamma ei toipunut koskaan nuoremman poikansa menetyksestä.

Kotimatkalla pimeässä illassa näkyi linja-auton ikkunasta talojen valaistujen ikkunoiden takana jouluaattoa viettäviä perheitä, joulukuusia ja kynttilöiden loistetta. Mammaa ja minua odotti kotona kuuma riisipuurokattila hellan päällä. Keittiön pöydällä oli kulhossa sekahedelmäkeittoa, kanelia ja sokeria. Mamman rakentaman joulupuun kynttilät sytytettiin, radiosta kuunneltiin joululauluja, ehkä jouluaaton jumalanpalvelusta, en voi kaikkea muistaa.

Yhden tapahtuman tuolta aattoillalta muistan kuitenkin selkeästi: mamman joulukahvin. Mamma pisti kahviinsa aina suolaa, ja joi kahvia tassilta. Nyt mamma kiersi ajatuksissaan suolasirottimen korkin auki, ja kahvikuppiin hulahti sirottimen koko sisältö. Muuta suolaa ei talossa ollut, ja niin mamma lorautteli sitten suolakahvia tuoreen kahvinsa mausteeksi koko joulun ajan.
Joulun jälkeen äiti kävi hakemassa minut Äänekoskelle, mistä alkoi uusi elämänvaihe kerrostalossa Keski-Suomessa.
 

Vastuullista viranhoitoa

Nurmijärven Sanomissa oli viikko sitten muistokirjoitus 
In Memoriam: Matti Ahdeoja – viimeinen oikea vallesmanni, minkä pari vuotta sitten eläköitynyt  Nurmijärven ”oma poliisi” Markku Tuominen oli laatinut entisestä työtoveristaan. Kirjoitus toi Esalle mieleen omakohtaisen muiston Ahdeojasta.

Esa Mäkelä
26.11.20

Keväällä 1985 ryhdyimme suunnittelemaan perheen kanssa parin viikon kesälomamatkaa omalla autolla Itävaltaan. Vanhentuneiden ulkomaanpassien tilalle jätimme vaimoni kanssa nimismiehen kansliaan hakemukset hyvissä ajoin. Laivamatka oli varattu Travemündeen lähtevälle laivalle juhannuspäiväksi.

Juhannusaattona pakkasimme ahkerasti kaikki tarvittavat tavarat laukkuihin. Lounasruokailun jälkeen tuntui siltä, että olimme ansainneet pienet päivänokoset.  Juuri kun painoimme päät tyynylle, Anneli-vaimoni parahti: ”Hyvä Luoja! Passit!” Olimme unohtaneet käydä noutamassa ne nimismiehen kansliasta ja oli juhannusaatto!

Tuntui sietämättömältä ajatella, että kauan kaivattu matka näin peruuntuisi. Katkerinta tämä olisi ollut lapsistamme vanhimmalle, 17-vuotiaalle Minnalle, joka jo odotteli meitä ikävissään Sveitsissä liiketuttavani veljen mansikka- ja tupakkaviljelmällä, jossa hän työkokemuksen lisäksi kartutti kielitaitoaan. Olimme luvanneet käydä noutamassa myös hänet mukaan matkallemme.

Mikä neuvoksi? Ensimmäiseksi yritin puhelimella tavoitella kuntamme vallesmannia, Matti Ahdeojaa – turhaan. Ystävältäni Matti Kiviseltä sain tiedon, että Ahdeojalla on kesämökki Kustavissa.  Epätoivoisena etsin käsiini Turun seudun puhelinluettelon ja ryhdyin umpimähkään soittelemaan Kustavilaisiin numeroihin. Pian sainkin yhteyden erään puutarhatilan emäntään, joka sanoi tuntevansa Ahdeojat hyvin. Hän alkoi heti seikkaperäisesti selittää, miten oli myynyt Matille omenia,  jotka laadullisesti olivat valitettavan heikkolaatuisia ja halusi, että välittäisin Matille hänen pahoittelunsa. Lopulta minäkin sain suunvuoron ja selitin tilanteemme. En ollut uskoa korviani, kun parin tunnin kuluttua Matti Ahdeoja soitti ja sain purkaa huoleni hänelle.

Mitä tekikään tämä vallesmannimme? Hän sanoi että oli aikeissa palata juhannuksen jälkeen Nurmijärvelle,  mutta tässä tapauksessa voi kyllä aikaistaa paluutaan. Ongelmana oli vielä se, että passin leimaamiseen tarvittiin vielä myös kanslisti. Ihme kyllä, onnistuin löytämään puhelimitse myös hänet juhannuksen vietosta Lopelta.

Tuntui uskomattomalta että juhannuspäivänä olimme kaikki sovittuun aikaa nimismiehen kansliassa ja saimme uunituoreet ulkomaanpassit käteemme, pari tuntia ennen laivamme lähtöä.

Matkamme jälkeen halusimme antaa Matti Ahdeojalle kauniin käsityön kiitokseksi. Omantunnontarkkana virkamiehenä hän kuitenkin kieltäytyi ottamasta vastaan mitään muuta kuin sanalliset kiitokset.
 

Lehmirannan pikkujoulu- ja kuorokurssimatkan (19.-21.11.20) juttuja voi lukea tästä
ja kuvia on kuvagalleriassa 
 

Ensimmäinen suppilovahvero

Tuulikki P
8.11.2020

Elettiin 90-luvun alkupuolta. Firma oli hankkinut Inkoosta pienen järven rannalta henkilökunnan virkistyskäyttöön vanhan maalaistalon, jonka ympäristöön oli metsän reunaan pystytetty uusia hirsimökkejä  ja rantaan tilava sauna- ja keittiörakennus tupineen. Syksyn edetessä mökillä käyneet työkaverit alkoivat haltioissaan kertoa jostain suppilovahveroista, joita mökkimaastossa oli kuulemma "ihan mattona". 
Sellaisesta sienestä en ollut ikinä kuullutkaan, vaikka olin lapsuudesta asti kulkenut sienimetsällä. Ihmesieneen piti päästä tutustumaan, ja syyslomaviikoksi varattiin mökki.

Muistan vieläkin ensimmäisen kohtaamiseni suppilovahveron kanssa: astuin ulos mökin ovesta, ja siinä se kökötti, heti mökin nurkalla sammalikossa - Tuo sen täytyy olla!  Ensimmäinen suppilovahvero sai pian seuraa, ja korit täyttyivät nopeasti – sieniä oli tosiaan mattona. Tutut karvalaukut, haaparouskut ym. saivat jäädä keräämättä. Lapset olivat innoissaan, kuopus heittäytyi sienirykelmän päälle kädet levällään huutaen - Nämä ovat minun! 
Niin saivat alkunsa jokasyksyiset suppilovahveroretket, joita on tehty usein talventuloon asti.

Kuivaaminen todettiin kätevimmäksi suppilovahveroiden säilömistavaksi. Sitä varten rakennettiin kookas ritilä, jolle sienet revittyinä levitettiin ja pistettiin saunomisen jälkeen lauteille kuivumaan lämmön laskettua riittävän alhaiseksi. Kuivatut sienet säilyvät vuosia, ja katosyksynäkin löytyy kaapista aina sienikeitto- tai kastiketarpeet. 

Viime kesä oli satoisa niin marjojen kuin sienienkin osalta, ja kantarelleja on löytynyt vielä nyt marraskuun alussakin. Minun suosikkini on kuitenkin ollut tuosta ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien kantarellin keltajalkainen, ruskealakkinen sukulainen suppilovahvero (Cantharellus tubaeformis, jota on taas mattona vanhoilla paikoillaan.  Usein metsään mennessä käy niin, että syksyiseen maastoon värityksensä puolesta sulautuvia suppilovahveroita ei ensin näy misään, kunnes pysähtyessään huomaa seisovansa röykkiön päällä..

Lastenlapsilla on terävät sienisilmät, ja heidän kasvoiltaan loistaa löytämisen riemu. Jos ei luminen talvi satu yllättämään, voi suppilovahveroita kerätä vielä joulupöytäänkin.  
 

Valokuvakehykseni tarina

26.10.2020
Margit

Sain vähän aikaa sitten tädiltäni valokuvakehyksen. Kehyksessä on valokuvat isovanhemmistani. Tätini oli saanut kehyksen kihlajaislahjaksi veljeltään, minun isältäni. Sain kehyksen nimenomaan siksi, että se on oman isäni tekemä. Eikä se kehys olekaan mikä tahansa valokuvakehys!

Sota-ajan puhdetyö

Jatkosodan aikana (1941-1944) sotilaat tekivät rintamalla vapaa-aikanaan käsitöitä, niitä nimitetään puhdetöiksi. Esineitä tehtiin alkeellisin työvälinein puusta, metallista, tuohesta, kivestä, nahasta, lasista ja kaikesta muusta materiaalista, mitä vain saatavilla oli. Sotilaat valmistivat muun muassa erilaisia rasioita, ruokailuvälineitä, leikkikaluja, veistoksia, tuhkakuppeja ja jopa huonekaluja.

Armeija myös palkitsi parhaita puhdetyöntekijöitä.  Yksi tärkeä arviointiperuste käytännöllisyyden ohella oli kauneus: "Parempi suora ja sileä, kuin rumasti ruusattu.” Koristelun ohella väritys maalaamalla tai polttamalla oli kauneuden arviointiperuste.

Puhdetöitä tehtiin varsinkin asemasodan aikana juoksuhaudoissa. Asemasota alkoi syksyllä 1942, ja se sodankäynti kesti kaksi ja puoli vuotta. Asemasodan aikana rintamalinjat eivät liikkuneet, tosin taisteluja käytiin, kun joko kotirintama tai vihollinen yritti murtaa pattitilannetta.

Isäni, kuten ei kai monet muutkaan rintamamiehet, paljon sota-ajoista puhunut. Muistan kumminkin isäni kertomuksia nimenomaan asemasodankäynnistä. Taistelut olivat rajujakin, mutta niihin kertomuksiin liittyi paljon hauskoja kaskuja ja (iva)lauluja. Kevennykset lienevät olleet hengissä pysymisen edellytyksiä, keinoja ylläpitää mielenrauhaa ja välttää koti-ikävää. Puhdetöiden tekeminen varmaankin kohensi mielialaa pelon ja paineen alla.

Puhdetöistä tuli sotilaille jopa rahanansaintamahdollisuus, mutta haittapuolena oli, että niiden tekeminen vei aikaa sotaharjoittelusta ja asemien kunnostamiselta.

Puhdetyöt ovat nykyään erikoisia ja haluttuja keräilyesineinä, koska toista samanlaista ei löydy, vaan ne ovat kaikki ainutlaatuisia yksilöitä. Tämä saamani kuvakehys on juuri tuollainen puhdetyö, tuohesta valmistettu sorja koriste-esine.


Karl Emil Vidgren ja Helena Maria Vidgren (os.Kukkonen)

Kun avasin kehyksen, näin että sen takaosaa oli täytetty sanomalehdellä. Lehti on Viipurin ensimmäinen työväenlehti Kansan Työ, jouluaatto 24.12.1943.

Karjalankannaksen Muolaan pitäjä vapautettiin vuonna 1941. Isovanhempani olivat palanneet evakkomatkalta takaisin täysin tuhoutuneelle kotipaikalleen, mutta asuivat nyt uudistalossaan Muolaan pitäjän Punnuksen kylän Jokisuussa Salmenkaitajoen varressa. Jokisuun rautatiesilta Salmenkaitajoen varrella kuului Mannerheim-linjaan, ja sen ympäristö oli linnoitettu. Tuo jouluaatto 1943 oli heidän viimeinen joulunsa Jokisuussa. Seuraavana keväänä kesäkuussa piti lopullisesti lähteä. Venäläisten suurhyökkäys tavoitti Muolaan 15.06.1944.
 

Reviiritarkastus ja kuoroharjoitukset

Kamu Rajamäestä
23.10.20

Kesä meni menojaan emännän pysyessä enimmäkseen kotosalla. Kävimme  metsälenkeillä, hoidimme parvekepuutarhaa ja emännän lastenlapsia - oli oikein mukava, rauhallinen kesä. Syksyn tullen emäntä on taas alkanut käydä kuoroissaan ja ties missä asioillaan, jolloin jään yksin kotiin kuuntelemaan Radio Suomea ja pureskelemaan hammasluuta tai kanakäärettä.

Viime viikolla emäntä oli vihdoin parin päivän reissussa, ja pääsin pitkästä aikaa yökylään ”toiseen kotiini” Nurmijärvelle tarkastamaan sikäläistä reviiriäni. Minulla onkin siellä kunnon reviiri, ja teemme hoitotädin kanssa pitkiä lenkkejä.

Rivitalopihan aidan takana asuu suloinen pieni chihu-tyttö Bobi, josta hoitotätini huolehtii usein. Bobi ei ole niin innostunut lenkkeilystä, ja siksi hoitotäti pistääkin sen toisinaan kassiin ja kantaa sopivan matkan päähän, mistä Bobi sitten tepsuttaa takaisin kotiin päin. Tämä on minusta aika hassua, minä kun olen kova poika kipittämään ja juoksenkin melkoista vauhtia. 


Minä Nurmijärvellä ja naapurin Bobi kantokassissa.
(Huom. minä olen oikeasti paljon isompi kuin Bobi!)

Harrastamme emännän kanssa laulamista, mutta minä laulan vain kotona emännän käydessä kuoroharjoituksissaan.  Alkuviikosta sattui sitten tapaus, joka toi muutoksen siihen asiaan: kävi nimittäin sillä lailla, että palovaroittimen patteri alkoi keskellä yötä piiputtaa minuutin välein. Meillä ei ollut varapatteria, eikä emäntä lyhyenä mummona ylettänyt edes vinkuvaa patteria irrottamaan, tunki vain tulpat korviinsa ja yritti jatkaa unia. Minulla ei ollut tulppia, arvatkaas vain sainko nukutuksi?

Aamupalan jälkeen emäntä pisti minut auton takapenkille lähtiessään kuoroharjoituksiin – eihän minua voinut jättää yksin kotiin kimeää patterin kilkutusta kuuntelemaan, ja lenkilläkin piti käydä. Yöpakkanen oli jäädyttänyt asfalttitiet, ja kiersimme vanhan urheilukentän hiekkakäytävää pitkin. Minullahan on neliveto, eikä jalkakäytävien liukkaus kyllä minua olisi haitannut. 

Parkkipaikalle palatessa sinne tuli jo muitakin kuorolaisia sekä Arja-ope. Kaikki olivat ikävän tarinan kuultuaan sitä mieltä, ettei minua voinut jättää yksin autoon palelemaan puoleksitoista tunniksi, ja niin pääsin tuomaan panokseni kuoroharjoituksiin. Sain paljon rapsutuksia ja minusta otettiin kuviakin, se oli oikein hauskaa.
Luulenpa, että jään kuitenkin vastedes mieluummin kotiin. Mutta tulipahan nähtyä, mikä se "kuoro" on!  

Minä kuoroharjoituksissa ja kotisohvalla päikkäreillä, kun patteri oli vihdoin vaihdettu 
 

Virta vie

Pertti K. Raalasta
12.10.20

Virta vie, sanoi vävy, kun hommasimme vaimoni kanssa sähköavusteiset polkupyörät. Koronan vuoksi rajoittunut matkustelu sekä vähentynyt sosiaalinen elämä jätti pienen tyhjiön ajankäyttöön, eikä jatkuva remontointikaan enää jaksanut kiinnostaa.

Innokkaina pyöräilijöinä olimme kolunneet kodin ja mökin lähikulmat jo moneen kertaan.Toisinaan pakkasimme tavanomaiset pyörämme pakettiautoon ja ajoimme jonkin kaupungin keskustaan tutustuen kohteeseen pyöräteitä pitkin. Uuden näkökulman saimmekin näin mm.  Helsingistä, Turusta, Lahdesta, Seinäjoesta, Riihimäestä.

Uutta puhtia haimme sähköavusteisten pyörien hankinnasta. Kun pyöräretket normaalisti olivat 30 - 40 km pituisia, olemme uusilla pyörillä seikkailleet jopa 70 km päiväretkiä.

Pyörien valinnassa vaihtoehtojen määrä oli tolkuton varustelutasosta ja käyttötarkoituksesta lähtien. Oli läskipyörää ja kapeampirenkaista fillaria kovaan menoon, oli automaattivaihteisia pyöriä. Me päädyimme retkipyöriin. Niissä on leveähköt maastorenkaat, manuaalivaihteistot, hydrauliset jarrut, jotka toimivat hyvin jopa pikkusormella, jousitettu etupää, mainiot etu- ja takavalot. Kaiken kruunaa irrotettava ajotietokone, joka mittaa kaiken oleellisen, ja jättää muistiin kokonaiskilometrit. Pyörä toimii akun kautta vain tietokoneen välityksellä, muutoin se on tavallinen pyörä.

Avustustasoja voi maaston ja kunnon mukaan valita 3. Me kohtuukuntoisina käytämme alhaisinta tasoa, josta energiaa riittää n. 100 km ajon avustukseen. Vauhdin kasvaessa avustusvoima vähenee automaattisesti ja loppuu kokonaan  25 km/h nopeudella. Ylämäessä ja vastatuulessa pyörän ominaisuudet tulevat tosissaan esiin - on kuin ajaisi tyynessä säässä tasaisilla lakeuksilla.

Pyörän akussa on avainlukitus.  Akku voidaan ladata sekä irrotettuna, että kiinnitettynä mukana tulleella laturilla. Tyhjän akun lataus kestää n. 6 tuntia. Laturi sammuttaa itse itsensä kun akku on täyteen ladattu.

Syksykuukausina mittariin kertyy n 500 km/kk keskimäärin.

Eräs syksyn miellyttävimmistä matkoista on ollut retki Tikkurilaan. Reitin varrella oli Heureka, sitten huristelimme Vantaan joen viertä kulkevaa pyörätietä kohti Korsoa.

Koivukylässä olo oli kuin etelän mailla. Fiksusti pukeutuneet ulkomaalaistaustaiset olivat enemmistönä ja egyptiläinen katuravintola houkutteli hiukopalalle. Lähes helteinen aurinkoinen syyssää ja itämainen musiikki toi etelän tunnelman käsinkosketeltavaksi.

Vävy oli väärässä - ei virta vie, se korkeintaan avustaa, ja polkea pitää.
 

Mikä on viime aikoina tuonut sinulle iloa ja hyvää mieltä?

Tuulikki P.
10.10.20

Koronan kiihtyessä ja median vyöryttäessä ikäviä uutisia, maskien & käsidesien tultua osaksi arkea on tärkeää huomata oman elämänsä mukavat asiat ja nauttia niistä. Lokakuisena torstaipäivänä Ahjolan kuoroharjoituksissa ja Margitin vetämässä Tarinatuvassa kirjoiteltiin lapuille vastauksia kysymykseen ”Mikä on viime aikoina tuonut sinulle iloa ja hyvää mieltä?” Alapuolella on vastauksia.

”Kun ala-asteikäiset lastenlapset pyöräilevät talomme ohi koulumatkalla ja nostavat reippaasti kättä tervehdykseksi, metsäretket ja puolukat polun varrella.”

”Erään runoilijan sanoin: joka-aamuinen halaaminen on hyvä tapa – sen huomaa ainakin 70-vuotiaana”

”Hyvä puolukkapaikka sekä terveenä pysyminen”

”Ihana juttutuokio ystävien kahvihetkessä virkisti kaikkien mieltä. Ihanaa, kun on ystäviä”.

”Ymmärrys terveyden merkityksestä”

”Havahdun  unesta kuullessani vienon äänen – yyh, yyh? On vielä pimeää, mutta bichoninpoika tietää, että kello on jo kuusi, ylösnousun aika! Rapsuttelen pikkukoiran masua - se herää joka aamu  iloisena uuteen päivään.”

”Olen iloinen, että olen itse pysynyt terveenä, ja että koko muu perheeni on terveenä. Iloitsen myös siitä, että olemme pystyneet osallistumaan joihinkin harrastuksiin koronasta huolimatta.  Nautin syksyn kauniista ruskasta ja lämpimästä säästä.”

”Kuorolaulu, lastenlastenlapset, jumppa”

”Haen ekaluokkalaisen lapsenlapsen koulusta painavine reppuineen. Kuuntelen sitten lukuläksyn ja tarkastan ”sikahelpot” matikan tehtävät. Banaanilettuja paistetaan välipalaksi.”

”Että on vielä hengissä terveenä”

”Ihanaa nähdä ihmisiä LIVENÄ!”

”Terveys, kuorolaulu, kauniit syyspäivät, ruska, aurinko kun se näkyy, ystävät, lapsenlapset”

”Puhelinkeskustelut ystävien kanssa, laulaminen, lastenlapsien tarinoiden kuunteleminen”

”Hirvijahdin alkaminen ilahduttaa hirvimiestä" 

"Tuntui mukavalta, kun vaimo kiitteli julkisesti"..

”Tieto siitä, että voi löhöillä kotona koko päivän tuntuu hyvältä. Nautin kotoilupäivistä. Lounaan jälkeen kuppi kahvia ja kenties piirakkapala, kirja ja nojatuoli.  Mielenhallinta on tärkeää, ettei anna valtaa huonoille ajatuksille”

”Minut tekee iloiseksi, kun ovikello soi, ja lapsenlapsi huudahtaa - Hei mummo!. Parvekkeella täydessä kukassa hehkuva pelargonia ja uusi kypsynyt tomaatti. On ihmeellistä, että lokakuussa kesäkukat vielä loistavat ja tomaatit kypsyvät parvekkeella. Kun ystävä pirauttaa, ja tieto siitä, että voin itse aina pirauttaa ystävälle. Syksyn keltaisten lehtien kahina.  Mieluisan kirjan lukeminen. Kamu-koiran tapaaminen.”

”Suppilovahveroiden metsästys – ensin niitä ei näy missään, ja sitten huomaat seisovasi röykkiön päällä”.

”Hyvä kirja vie ajatukset muualle, kuljettaa muihin maailmoihin. Viime aikojen lukuelämyksiä ovat olleet Anna Soudakovan ’Mitä männyt näkevät?’ sekä Delia Owensin ’Suon villi laulu’”

 

”Nähdä ilo 4-vuotiaan lapsenlapsen silmissä, kun mummi kertoi, että mennään yhdessä elokuviin. ”Jään sitten mummille yöksi ja ollaan vaan kahdestaan.”

”Nähdä ja kokea jo sänkyyn jääneen 94-vuotiaan vanhuksen kiitollisuus, siitä että pidän hänestä huolta ja käyn tervehtimässä. Ilo, että saan vielä keskustella hänen kanssaan. ”

”Lapsenlapset, heidän halauksensa, tarinansa, tapaamisen ilo.”

”Kesän kukat, jotka kukkivat täysillä edelleen lokakuussa. ”

”Tarinatupakohtaamiset ja yhdessä jaetut tarinat.”

”Pojan kysymä ruokaohje, ja hänen lähettämänsä kuva valmistetusta ruoasta.”

”Olen iloinen, että ehdin enen korona-ajan alkamista ottaa älypuhelimen käyttöön. Nyt minäkin voin lähettää ja saada WA-viestejä ystäviltä ja lastenlapsilta.” 

 

Tarinatuvat alkoivat

Tuulikki P.
11.9.20

Tarinatuvat alkoivat syyskuun toisella viikolla. Klaukkalassa tarinoita vetää entiseen tapaan Kaija Vitikainen. Kirkonkylän Ahjolassa uutena vetäjänä aloitti myös kotimaan retkiä vetävä Margit Taponen. 

Kummassakin ryhmässä oli ensimmäisen tarinatapaamisen aiheena menneen kevään ja kesän muistelu. Ahjolassa jutut rönsyilivät mielenkiintoisille raiteille, kuten polvileikkauksen jälkeen klonksuneeseen polveen, Nurmijärven järven historiaan ja sen nykytilaan, metsään, kesän runsauteen luonnossa. 

Ahjolan parvella piipahti myös Venloja & Veljiä sekä kuoro-ope Arja alakerran kuoroharjoituksista