Määrittele koti
Heräilen kotona pikkuhiljaa. Maistelen maitokahviani liian pienessä ja hellyyttävässä sydänaamutakissa, joka on jäänyt perinnöksi jo isoksi kasvaneelta ja pois muuttaneelta tyttäreltäni. Samainen fleece -aamutakki on varmasti ollut vuorollaan meistä jokaisen päällä. Lämpimänä ja kummallisen lohduttavana etsin sen edelleen päälleni viluisina aamuina. Tuntuu kotoisalta.
Mikä tekee kodista kodin, mikä saa ihmisen tuntemaan olonsa kotoisaksi? Kotiudumme paikkoihin, maisemiin, tiloihin ja ihmisiin. Koti voi olla neljän seinän ja katon rajaama alue, jossa asumme, se voi olla kaupungin osa tai kylä, kadunpätkä tai vuorenhuippu. Tai sitten koti ei ole paikka ollenkaan. Koti voi piiloutua sävelmään tai asustaa omassa kielessä. Koti voi olla toisen ihmisen syli tai lapsen helisevä nauru, merituulen tuoksu tai hangen narskunta jalkojen alla. Se hyvä maitokahvi aamutuimaan ja vanha, mukava, muistoja täynnä oleva aamutakki.
"Jos ihmisellä ylipäätään olisi koti, se olisi siellä, missä hän ymmärtää ympäristönsä." Eeva-Liisa Manner
Valtavan hienosti oivallettu ja puettu sanoiksi. Koti on siellä missä ihminen ymmärtää ympäristönsä. Missä hän osaa, voi ja pystyy toimimaan halutessaan haluamallaan tavalla. Koti rauhoittaa, toivottaa tervetulleeksi pitkän raskaan päivän jälkeen, ottaa helmoihinsa väsyneen kulkijan tarjoten tukea ja turvaa. Koti on myös minän jatke ja osa minua. Tavarat ja niihin liittyvät tarinat, värit ja tekstiilit, valo- ja äänimaisemat, kotona asuvat muut ihmiset tai vaikkapa koira. Tai sitten kodissa parasta on se, että saa olla ihan yksin, kenenkään häiritsemättä tai määräilemättä.
Itsemääräämisoikeus liittyy vahvasti ajatukseen kodista. Kotona saa olla sellainen kuin on ja tehdä mitä tykkää. Ikäihmisten itsemääräämisoikeutta poljetaan kuitenkin jatkuvasti ja erityisen ongelmallista autonomian toteutuminen näyttää olevan ympärivuorokautisissa hoitokodeissa. Kun emme enää itse pysty, kun toisten ihmisten pitäisi mahdollistaa meille autonomian toteutuminen. Rutiinit kuljettavat mummoa ja hoitajaa kuin pässiä narussa. Yksilöllisyydestä viis kunhan linjasto toimii. Joskus vanhuksen oma mielipide ohitetaan hyvää tarkoittavin aikomuksin, joskus se on osoitus kielteisestä vanhuskuvasta ja ymmärryksen puutteesta. Pahimmillaan se on seurausta vahvemman tahallisesta, väärästä ja vaarallisesta vallan käytöstä. Yhtä kaikki, lopputulos on sama: vanhuksen ääni hukkuu ”paremmin ja enemmän” tietävän kuoron alle.
Kodinomainen on kirosana
Maassamme on jo pitkään ajettu laitoshoitoa alas. Kaikkien ihmisten pitäisi - ja ajatellaan haluavan - asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Entä jos kotona ei pärjää? Jos kodista on muodostunut vankila tai jos kotona pelottaa? Kotihoitoa tarvitaan ja parjataan eikä senkään avulla vanhus usein pysty kotonaan loppuun asti asumaan. Minkälainen ympäristö sitten olisi ideaalinen? Voiko laitosympäristö tuntua kodilta? Olisi jo aika kysyä ikäihmiseltä itseltään mitä koti hänelle merkitsee ja mitä hän siellä pärjätäkseen tarvitsee.
Ympäristöt muuttuvat, parhaimmillaan ikäihmisen toiveesta, mutta usein hänen tahtomattaan. Ympärivuorokautisten asumispalveluyksiköiden esittelylehtisten ”kodinomainen” on minulle melkein kirosana. Jotenkin se jo sanana kertoo, että kyseessä on jonkunlainen laiha kopio siitä alkuperäisestä, pyrkimys imitoida jotain autenttista, jotain sinne päin muttei sitten kuitenkaan. Sellainen Wannabe–koti. Mutta melkein ei ole mukana tässäkään, joko se on koti tai sitten ei ja sillä siisti.
Toiset meistä kotiutuvat nopeasti. Toiset eivät koskaan löydä kotiin. Itseensä kotiutuminen on joskus kaikkein haastavinta. Jos ei ole sinut itsensä kanssa ei voi hyvin oikein missään. Osaamme kotiutua, tai ainakin jotenkin sopeutua, lähes mihin ympäristöön vaan, mutta koti tai sen puuttuminen on kuitenkin kiistelemättä osa elämänlaatua ja vaikuttaa hyvinvointiimme.
Kutsu kodinrakennustalkoisiin
Olenkin päättänyt ryhtyä kotihengettäreksi ja puolustaa kynsin ja hampain jokaisen vanhuksen oikeutta kotiin. Sellaiseen kotiin, millaisessa hän itse haluaisi asua, oli se koti nyt sitten missä ja millainen tahansa, oma koti tai vaikkapa huone vanhainkodissa.
Voimme kaikki osallistua kodinrakennustalkoisiin. Pienillä asioilla ympärivuorokautisessa hoidossakin voi tehdä paljon. Ymmärtämällä ja kunnioittamalla ikäihmisen ajatuksia kodista ja arjesta, voimme olla vaikuttamassa siihen, että vanha ihminen ymmärtää ympäristönsä. Voimme tutustua kohtaamamme ikäihmisen elämäntarinaan ja toiveisiin. Elämänkerrallisen tiedon hankkimisessa, jos ihminen itse ei kykene sitä enää kertomaan, voimme hyödyntää omaisia. En usko, että on ihan mahdotonta viedä vuodepotilaalle rakasta lapsuuden ympäristöä sängyn päätyä vastapäiselle seinälle maisematapetiksi tai soittaa vanhuksen mielimusiikkia. Etsiä ajan saatossa hukkunut ystävä käsiin tai hankkia vapaaehtoinen vanhukselle juttu- tai ulkoilukaveriksi edes kerran viikossa. Asumispalveluyksikössäkään ei voi olla ihan pakko laittaa kaikkia vanhuksia nukkumaan klo 20 tai istuttaa aamu-unista vanhaa rouvaa puurolautasen ääreen klo 8. Ja ihmetellä kun ei rouvalle, joka ei ehkä ole eläissään puurosta pitänyt, puuro nyt maistu.
Jokaisessa kohtaamisessa voi olla aidosti läsnä ja pienistäkin arjen toiminnoista pitäisi välittyä vanhukselle se tunne, että hän on arvokas ja merkityksellinen juuri sellaisena kuin on. Kohtaamisissa vanhuksen ja hoitokodin työntekijöiden välillä luodaan viihtyvyyttä, turvallisuutta - ja sitä kotoisuutta. Kun saamme ilon ja kunnian kulkea vanhuksen kanssa hetken samaa matkaa rinnatusten, voimme olla mukana varmistamassa, ettei hän eksy. Että hän pääsee turvallisesti ja tyytyväisenä perille kotiin, jossa ei tarvitse pelätä.
Heidi Oilimo
