Eletään vuotta 2045. Olen 80-vuotias, kehoni on kulunut eikä näillä kilometreillä muutama varaosa olisi pahitteeksi, mutta olen toistaiseksi järjissäni ja elossa. Katselen peiliin. Ikä ei kerro minusta muuta kuin syntymävuoteni. Kurtistuneen kuoren alla on yhä se sama elämästä innostunut tyttö, jonka ruskeiden silmien pilkettä ei mikään vastoinkäyminen ole onnistunut sammuttamaan.
Kolmessakymmenessä vuodessa vanhuudesta on tullut trendikästä ja ikääntyminen on taas sallittua. Työttömyyden pelossa plastiikkakirurgit ovat erikoistuneet uudelleen - tällä kertaa geriatriaan. Enää ei tarvitse vakuuttaa ketään siitä, että vanheneminen voi olla muutakin kuin rapistumista; aktiiviset ja tuotteliaat ikäihmiset toimivat elävinä todisteina toisenlaisesta vanhenemisesta.
Median maalaamat kauhukuvat eivät toteutuneet, Suomesta ei tullutkaan gerontokraattista valtiota, jossa vanhuksilla on valta tehdä vain oman etunsa mukaisia päätöksiä. Ikäryhmät arvostavat toisiaan, vastakkainasettelua ei ole, sillä on ymmärretty, että tämän päivän nuoret ovat huomisen vanhuksia. Hyvä yhteiskunta luo hyvän elämän edellytyksiä kaikille.
Suomessa kehitetty johtamiskonsepti, jossa ekonomia, etiikka ja ekologia kulkevat käsi kädessä, on tehnyt meistä tiennäyttäjiä myös johtamisen alueella teknologian, muotoilun ja koulutuksen lisäksi. Ennaltaehkäisy on päivän sana. Suomalainen taloustieteilijä keksi matemaattisen kaavan, jolla ennaltaehkäisevän toiminnan hyöty ja taloudellisuus tehtiin vihdoin näkyväksi. Nyt hoidetaan syitä eikä oireita. Hoidetaan ihmistä, eikä sairautta. Poliitikotkin uskaltavat tehdä päätöksiä pitemmällä kuin neljän vuoden tähtäimellä.
Lääketeollisuus on hätää kärsimässä, sillä vanhukset ovat terveempiä kuin koskaan aikaisemmin. Vaihtoehtoiset hoitomuodot syrjäyttävät perinteisiä lääkkeitä; ahdistusta hoidetaan keskustelemalla, taiteen ja kulttuurin terveyttä edistävää vaikutusta hyödynnetään ahkerasti ja halataan paljon. Riippuvuudesta on tehty uudelleen kunniallista ja vanhustyöstä arvostettua.
Vanhustyöhön ei enää ajauduta vaan hakeudutaan. Työhaastatteluissa kysytään muutakin kuin: ”Milloin voit aloittaa?” Myönteinen vanhuskuva on kaiken vanhustenhoidon perusta eikä yhdelläkään hoitajalla ole kiire. Hoitaja on aidosti lämmin ja läsnä, omaa vuorovaikutustaitoja ja halua hoitaa ihmistä. Hänellä on tiedon ja taidon lisäksi yhteistyökykyä, arvot kohdallaan ja oikeaa asennetta. Kaikki vanhukset hoidetaan niin kuin haluaisit itseäsi hoidettavan, kauniisti ja hyvin.
Ikääntynyt Suomi on monikulttuurinen ja suvaitsevainen. Yksilöllisesti räätälöityjä vanhuspalveluita on tarjolla värikkäälle vanhusjoukolle, asiakaslähtöisestä hoitotyöstä on vihdoin tullut muutakin kuin sananhelinää. Kotihoitoa saa Helsingissä kymmenellä kielellä, ympäristön esteettömyys on itsestäänselvyys ja omistajiensa näköisiä tuunattuja rollaattoreita on katukuva täynnä. Hoitokotia valitessani joudun lähinnä miettimään valitsenko musiikki- vai ilmaisutaidepainotteisen vanhainkodin! Olo on kuin olisi menossa uudelleen yläasteelle, valinnan varaa on.
Yhteisöllisyys on taas muodissa. Syrjäytyneisyys on vähentynyt, yksinolo on valittua ja itsemurhatilastot ovat siistiytyneet. Talvisodan henki on herätetty kuolleista ja ihmiset luottavat toisiinsa alkuperään tai ideologiaan katsomatta. Kimppakämpissä eivät asu nuoret vaan vanhukset. Senioritalojen lisäksi rakennetaan kiihkeässä tahdissa kolmenpolventaloja, joihin muuttavat ihmiset sitoutuvat alusta asti huolehtimaan toisistaan. Lastenvahtiapua saa adoptioisovanhemmilta, kauppareissut tehdään yhdessä ja asukkaiden voimin hoituvat niin korjaustyöt, kirjanpito kuin hiusten leikkauksetkin. Yläkerran Annikki kutoo villasukkia koko porukalle.
Tässä yhteiskunnassa autonomian menetys ja vanheneminen eivät enää pelota minua. Elettyä elämääni ja minua kunnioitetaan; saan apua - silloin ja sellaista kun tarvitsen. Kun minun aikani koittaa, saan poistua omalla tavallani, omassa rytmissäni ja uskollisena omalle persoonalleni. Pilke silmäkulmassani voi säilyä loppuun asti.
Heidi Oilimo
