Melko tarkkaan vuosi on kulunut siitä, kun pandemia aiheutti maailmanlaajuisesti äkillisen ja lähes totaalisen elämän ja toimintatapojen muutoksen, joka on käynnissä edelleen. Pandemian seurauksena kaikki kevään 2020 työmatkat, kurssit ja koulutukset jouduttiin järjestössämme perumaan. Työyhteisö ympäriltä katosi, almanakka tyhjeni ja niin eläkeläisjärjestön työntekijät kuin iäkäs jäsenistökin suljettiin neljän seinän sisälle koteihinsa. Tilanne oli kaikin puolin erikoinen ja ennen näkemätön, sillä muutosta ei käynnistetty eikä siihen oltu varauduttu mitenkään. Se tuli ja jyräsi hyökyaallon lailla tutun ja turvallisen yli eikä muutosvastarinnasta ollut tilanteessa yhtään mitään hyötyä.
Henkilökohtaisesta kalenteristani Korona vei samanaikaisesti kaikki elämää suuremmat tapahtumat. Omalla kohdallani se tarkoitti muun muassa keikkojen, musikaaliesitysten, kuoro- ja bändiharjoituksien katoamista. Helmikuussa olin aloittanut elävän musiikin klubin omassa kaupunginosassani, koska koin kulttuurin tuomisen omille nurkille, lähelle asukkaita tärkeäksi. 14.3.2020 olisi ollut uunituoreen klubin toinen klubi-ilta, jota innolla odotimme niin muusikot kuin ensimmäisellä klubilla nautiskelleet kuulijatkin. Toisin kävi. Tilaisuus jouduttiin perumaan ja maaliskuun puolessa välissä alkoi kulttuuritapahtumien saralla epävarmuuden aika, joka jatkuu edelleen.
Minulle niin tärkeän voimavaran, yhteismusisoinnin katoaminen aiheutti sosiaalisen ja kulttuurisen ”äkkikuoleman”, joka muuttuneen työtilanteen lisänä tuntui raskaalta ja lohduttomalta, mutta valittaakaan ei oikein kehdannut. Epävarmuus tuomion pituudesta ei helpottanut oloa. Verrattuna ansiotyön menettämiseen, vakavaan sairastumiseen, tai kuolemaan, yhteismusisoinnin pois jääminen ei tuntunut riittävältä syyltä vaipua epätoivoon. Silti, nyt sen uskallan jo sanoa ääneen, tunne oli samanlainen kuin olisi rakkaansa menettänyt. Viime vuosina ihan liian monissa hautajaisissa olleena voin vakuuttaa, että tiedän mistä puhun.
Noin neljä kertaa viikossa ystävien kanssa soitellen ja laulaen vietetyt illat laitettiin jäähylle, en enää tiennyt mitä tehdä ja tyhjyyden tunne oli melkoinen. Onneksi musiikkia pystyi edelleen edes äänitteinä kuuntelemaan ja kuntoa tuli pidettyä yllä, kun tanssiakin sai. Iltaisin nostatin pulssia pyörähtelemällä kumppanini kanssa olohuoneen matolla salsan tahtiin. Elävän musiikin jättämän kolon yksityiselämässäni täytin lopulta kaivamalla akateemisemman minäni esiin ja hain opiskelemaan, joka tuntui vankeusajalle sopivalta tekemiseltä. Työelämässä muutos alkoi mielessäni näyttää yhä houkuttelevammalta mahdollisuudelta luoda jotain uutta.
Erikoisen kevään jälkeen tilanne kesällä hetkeksi helpotti ja pääsin ihan keikallekin ruhtinaalliset kolme kertaa. Vierailin latin jazzia soittavan tutun bändin riveissä mahtavien muusikoiden keskellä kahdesti, esiinnyimme kouralliselle ihmisiä käsidesiltä tuoksuvassa ravintolassa ja niin me muusikot kuin kuulijatkin nousimme ihmeellisen yhteisen hurmion siivin onnellisuuden sfääreihin. Kolmas keikka oli salsabändimme yksityiskeikka, jonka juhlapukuisen ja vakavahkon karonkkayleisön saimme ylös jaloilleen ja tanssimaan, mikä oli keikan tilaajan mielestä melkoinen saavutus. Puolentoista tunnin salsakeikan, yhtäaikaisen tanssimisen, laulamisen ja soittamisen seurauksena, endorfiinien määrä kehossa on ainakin yhtä iso kuin maratoonarilla juoksun jälkeen. Pudotus arkeen on niin ikään melkoisen iso. Yhdessä musisointiin syntyy äkkiä addiktio, jonka pois jääminen aiheuttaa vieroitusoireita. Ainakin omalla kohdallani voin sanoa, että jos rakkaat ihmiset jätetään pois laskuista, ei mikään onnellistuta minua niin paljon kuin musiikin tekeminen yhdessä, hyvällä porukalla.
Syksyllä musiikkisuunnittelijaminäni suureksi iloksi onnistuimme pitämään kaikki suunnitellut TunneMusiikki-kurssit. Kursseilla muodostuvan mahtavan me-hengen takaa löytyvät taas ne kaksi asiaa, jotka kuluneen vuoden ajan ovat olleet kortilla: yhdessä tekeminen ja elävä musiikki. Kurssin viimeisenä päivänä kyynelehtivät yleensä niin ohjaajat kuin osallistujatkin eivätkä todellakaan surusta, korkeintaan edessä olevan eron haikeudesta. Kursseilla on yksinkertaisesti niin kivaa ettei kukaan haluaisi lähteä vielä kotiin! Musiikki mahdollistaa yhteistä tekemistä, jonka positiiviset vaikutukset hyvinvointiin ovat kiistämättömät. Moni kurssin käynyt onkin todennut: ”Kyllä tällä kokemuksella ja energialla jaksaa taas monta kuukautta!” Yhteisöllisyys, taide ja kulttuuri ovat varteenotettavia, hyvinvointia ja toimintakykyä monipuolisesti ylläpitäviä ja edistäviä ilmiöitä, jotka toimivat lääkkeinä niin moniin vaivoihin ja vieläpä ilman ikäviä sivuvaikutuksia. Nautin työstäni suuresti. TunneMusiikki-toiminta on kulttuurista vanhustyötä ja osallistavaa taidetta parhaimmillaan.
Vuosi vaihtui ja viruskäyriä seurataan edelleen. Elämää suuremmat taide-elämykset ovat vuoden aikana olleet todella vähissä. Helmikuussa vuosia täyttänyt rakas ystäväni vuokrasi intiimin ja ihanan Riviera leffateatterin ja kutsui muutaman ihmisen tähän astisen matkansa varrelta juhlistamaan syntymäpäiväänsä. Tuskin ehdimme synttärisankaria onnittelemaan, kun juhlakalu pitikin meille pitkiä, silmiä kostuttavia puheita, joiden päätteeksi katsoimme Charles Dickensin teokseen perustuvan iloa ja valoa kylvävän elokuvan David Coperfieldin elämä ja teot. Juhlat toteutettiin kaikkien taiteen ja pandemian sääntöjen mukaisesti; järjestelyt olivat erinomaiset, osallistujat vastuullisia ja seura mitä parhainta. Ilta jätti lähtemättömän muistijäljen loppuelämäksi eikä vähiten sen pandemia-arkeen kuulumattoman harvinaisuuden vuoksi.
Elokuvan aikana, istuessani valkokankaan edessä minua itketti useamman kerran. Elokuvan juonessa oli toki herkistäviäkin kohtia, mutta syyt kyyneliini olivat ihan muualla. Miten ihanaa oli istua siinä, pimeässä nauttimassa elokuvasta, sen porukan keskellä, yksin, mutta kuitenkin yhdessä! Miten erilainen on elokuva, kun sen näkee kunnon elokuvateatterissa eikä miltään olemattomalta iPadin näytöltä! Kuinka arki opintoineen ja työasioineen katosi vihdoin päästäni, kun lennätin leijaa yhdessä Mr Dickin kanssa! Tutkijan kammioni ovi sulkeutui enkä työasioitakaan ajatellut sekuntiakaan. Jos elokuva oikeassa ympäristössä katsottuna saa aikaan moisen efektin, mitä tapahtuukaan, kun seuraavan kerran pääsen live konserttiin… Ei epäilystäkään miksi elävää taidetta ja kulttuuria tarvitaan. Ja niitä muita ihmisiä. ”Miten onnekas on ihminen, jolla on ystäviä”, ajattelin. Ja miten suuri ilo onkaan osallistua kulttuuritapahtumiin yhdessä. Sydämeni täytti kiitollisuus ja kehräykseni kuului varmasti kaupungin joka kolkkaan.
Nyt olisikin jo korkea aika ryhtyä miettimään, miten voimme pitää huolta siitä, ettemme enää ikinä näe kulttuurin nälkää olivat olosuhteet sitten millaiset tahansa. Miten kulttuuritapahtumien järjestäminen onnistuu turvallisesti ja missä. Pandemia-tilanne on paljastanut muun muassa sellaisten tilojen puutteen, joihin tavallisella artistilla olisi varaa. Pienen teatteritilan vuokraaminen on esimerkiksi Helsingissä niin kallista, ettei puolen salin tekniikalla artisti saa edes tilan vuokraa maksettua. Elävälle taiteelle sopivia tiloja kyllä on, muuta ne eivät ole saatavilla tai niistä pyydettävä korvaus on turhan arvokas. Itse odotan kärsimättömästi sitä, että pääsen taas istumaan konserttisaliin, olkoonkin sitten vaikka pienemmällä porukalla, turvavälein, maskit naamalla ja käsidesit käyttövalmiina. Alkoholia ei kulttuuritapahtumiin tarvita. Taide-elämykset humalluttavat paremmin ja terveellisemmin kuin mikään päihde. Sekään, että ovet sulkeutuisivat aikaisemmin, ei haittaisi ollenkaan. Nukkumaankin pääsisi sitten jo heti puolen yön jälkeen.
Vuoden aikana olen suunnitellut ja toteuttanut digitaalisin välinein musiikkiin liittyvää toimintaa ja osallistunut itse erilaisiin virtuaalisiin työpajoihin ja luennoille. Olen oppinut muun muassa sen, että virtuaalinen osallistaminen on mahdollista, kun sen osaa ja karismaattinen luennoitsija on sitä myös ruudun takaa ja saa ajan kulumaan kuin siivillä. Kansalaisjärjestössä työskentelevänä yhteisöllisyys ja osallisuus ovat sanoja, jotka on ristipistoin kirjottu sisään kaikkeen toimintaamme. Digitaalisen osallistamisen ja yhteisöllisyyden toimintatavat eivät vielä tavoita jäsenistömme iäkkäintä osaa enkä usko, että kasvokkain tapahtuvaa, vuorovaikutuksellista taidetoimintaa voi koskaan täysin korvata virtuaalisin menetelmin. Digitalisuus lonkeroineen ylettää kuitenkin yhteiskunnan joka sektorille ja on tullut elämäämme jäädäkseen; molempia toimintatapoja pitää kehittää ja käyttää.
Kulttuurin ja taiteen merkityksistä puhuttaessa, tapanani on sanoa, ettei ihminen pelkästä leivästä elä. En voi kuvitella elämää ilman elävää kulttuuria, konsertteja, teatteria, tanssia, performansseja tai taidenäyttelyitä, enkä varmasti ole ainoa. Televisio, tietokone tai stream-konsertit eivät yksinkertaisesti riitä. Taidetoiminta tarjoaa meille monelle ikään katsomatta iloa ja valoa, elämyksiä ja kokemuksia, mutta myös osallistumisen ja uuden oppimisen mahdollisuuksia. Taide yhdessä tekemisen muotona toimii vuorovaikutuksen välineenä ja tunteiden tulkkina, mahdollistaa tärkeitä yhteyksiä muihin ihmisiin, tarjoaa osallisuuden kokemuksia ja vahvistaa toimijuuttaamme. Ruoka ravitsee, terveys on tärkeää ja talouteen tarvitaan tasapainoa, mutta mikään ei voi korvata taiteesta nauttivan ihmisen elämässä taiteen merkitystä. Mistä muusta ihminen voi saada näin paljon ja monipuolisesti hyvinvointia itselleen?
Heidi Oilimo
