Kenellekään ei enää liene epäselvää, että Suomea koettelee hoito- ja hoivakriisi. Hoitajien ammattijärjestöt uhkaavat tätä pääkirjoitusta kirjoitettaessa ennennäkemättömällä ja jopa laittomaksi arvioidulla työtaistelulla, joka paikka paikoin jättäisi jopa teho-osastot ilman työntekijöitä. Moinen työtaistelutoimi merkitsisi ihmishenkien menetyksiä ja onkin vaikea uskoa, että työntekijäjärjestötkään haluavat – sinänsä oikeutetuille – palkankorotusvaatimuksilleen tällaista hintaa.
Hoitajia on Suomessa liian vähän. Ikääntyneiden tehostetussa palveluasumisessa julkisuuteen putkahtaa liian usein tietoja yksiköistä, joissa asukkaat avustetaan – jos avustetaan – yöpuulle kenties jo klo 18 aikaan. Liian monet elävät jopa aliravittuina ja ilman mahdollisuutta muiden perustarpeidensa tyydyttämiseen. On kerta kaikkiaan mahdoton hyväksyä tallaista kohtelua.
Olemme saaneet kuulla, kuinka hoitajapulaa dramaattisesti pahentaa ensi huhtikuussa voimaan tuleva uusi hoitajamitoitus, jonka mukaisesti jatkossa tulisi iäkkäiden henkilöiden tehostetussa, ympärivuorokautisessa palveluasumisessa välittömässä hoitotyössä olla vähintään 0,7 työntekijää yhtä asiakasta kohti. Samaan aikaan yhä useampi ikääntynyt elää kotihoidon riittämättömien palveluiden varassa entistä pidempään.
Ikääntyneiden kansalaisten tulee saada ihmisarvoista hoivaa ja huolenpitoa. Se heille taataan jo perustuslaissa. Siksi tuntuukin käsittämättömältä, että käsillä oleville ongelmille ei ole tehty mitään, vaikka ne ovat olleet tiedossa jo vuosikausia. Päinvastoin monilla päätöksillä tilannetta on aivan viime vuosiin asti pahennettu entisestään. Vuoden 2015 koulutuspoliittinen uudistus poisti soveltuvuuskokeet toisen asteen koulutuksesta. Tällä hallituskaudella pidennettiin myös oppivelvollisuusaikaa. Näiden uudistusten seurauksena lähihoitajaopintoihin ja vanhustenhuollon alalle ohjautuu yhä enemmän nuoria, joiden tiedot, taidot ja motivaatio eivät riitä opintoihin ja työssä selviytymiseen. Koronapandemian aikana liian monet hoitajat työskentelivät rokottamattomina ja asettivat ikääntyneet asiakkaansa hengenvaaraan.
Ei voi välttyä ajatukselta, että yhteiskuntamme arvot juhlapuheiden takana ovat koventuneet ja ikäystävällinen Suomi on politiikkojen ja ammattijärjestöjen puheissa pelkkää sanahelinää. Hoitoalan työntekijöille on taattava työstään riittävä korvaus ja toimeentulo mutta samalla on syytä kysyä, onko ihmisarvoinen elämä ja hoidettavan aito kohtaaminen aina kiinni rahasta? Järjestönä meidän on voitava esittää kysymys siitä, välitämmekö enää aidosti ikääntyneiden kanssaihmistemme hyvinvoinnista? Onko hoivakriisi myös rappeutuneiden arvojen kriisi?