Kevätpakkanen herätti minut talviunesta. Mittari näytti meillä aamulla -28, mutta viileää lienee etelässäkin. Kun aikoinaan oli Lapissa reilusti yli 50, oli joku alueradiosta soittanut ensin Enontekiölle ja kuullut, että viidenkympin keli on sielläkin.
No, toimittaja oli sitten soittanut Muonioon ja kysynyt paikalliselta Aslakilta, paljonko on pakkasta. Aslakki oli vilkaissut mittariin ja kertonut lukemaksi -15. Toimittaja oli ihmetellyt, miten Muoniossa voi olla niin paljon vähemmän. Tähän Aslakki oli arvellut, että onkohan niillä enontekiöläisillä mittarit ulkona.
Muistan itsekin tuon pakkasviikon. Satuin olemaan juuri silloin kursseilla Helsingissä. Päivittäin kyselin puhelimella vaimolta pakkaslukemia. Etelän kollegat kerääntyivät aina kuuntelemaan.
Yhtenä aamuna puhelin soi aamulla neljän aikaan ja kömmin hotellivuoteesta siihen vastaamaan. Vaimo soitti ja sanoi, että talon lämmityslaite on tiltannut. Pakkasta oli kuulemma -52. No siitäkin selvittiin. Pienessä sosiaalisessa yhteisössä apu löytyy ongelmiin.
Tänä talvena lunta on myös etelässä. Ihmisreppana ei aina huomaa, kuinka suuri rikkaus on se, että meillä on neljä vuodenaikaa. Puheet ilmastonmuutoksesta kannattaa ottaa tosissaan. Niille ei voi vain viitata kintaalla.
Korona on piinannut meitä nyt jo vuoden. Monilla eläkeikäisillä rajoitukset ovat tuoneet tullessaan yksinäisyyden ja raskaan epävarmuuden. Eläkeliiton toimintakin on tyrehtynyt. Ei toimijoiden, vaan toimintarajoitusten takia.
Omalla kohdallani tilanne on kohtuullisen hyvä, kun kotona asuu toinenkin. Silloin, kun ajan synkkyys alkaa painaa hartioita, voi viritellä juttutuokion vaimon kanssa. Jo pelkkä puhuminen ja kaiken jakaminen helpottaa. Ja parhaimmillaan pääsee pieneen väittelyynkin.
Mitä me sitten voisimme tehdä? Tänä viheliäisenä aikanakin me voimme lähestyä toista yksinäistä keinolla jos toisellakin. Yksinäisyyteensä kääriytynyt ihminen kokee suurta iloa jo pelkästä puhelinsoitosta. Se voi myös lievittää epävarmuutta, jota moni nykyisenä aikana kokee.
Olen perusluonteeltani optimisti ja siksi voin ennustaa, että kyllä tämä piina vielä loppuu. Ja opettanuthan tämä meitä on.
Se on tehnyt selväksi, että me emme ole kaikkivoipia. Samalla ehkä muistutetaan, ettei ihmisreppanan pidä olla aina vain ahne ja haalia lisää ja lisää. Kaikkinainen runsauden kasvattaminen ei vain onnistu, eikä luontokaan kestä loputtomiin, että siltä otetaan kaikki mahdollinen.
Siitä huolimatta toivo elää. Eteenpäin, sanoi mummokin lumessa.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com