Thumbnail

Tästä tänään 11.12.2020

Julkaistu 11.12.2020

Tietynlaista nuoralla tanssiahan tämä ihmisreppanan elämä on. Vaara vaanii joka kiven ja kannon takana, ja vaikka itse yrität kuinka minimoida erilaiset uhkat, niin aina joku toinen toimii niin, että siitä on vaaraa monelle muullekin kuin tuolle koheltajalle itselleen. Tämän huomasin taas kerran, kun kävin piirihallituksen kokouksessa Rovaniemellä.

Oli pimeää ja tiellä oli likaista loskaa. Se roiskahti vasten tuulilasia aina kun joku toinen ajoneuvo tuli vastaan. Hetkeksi näkökenttä häipyi kokonaan ja piti vain yrittää pysytellä tieuralla. Kun suurempi auto tuli vastaan, oli paras melkein pysähtyä, jotta roiskeista selvisi.

Ajelin kaverin kanssa todella hiljaista vauhtia. Olimme yksi osa jonoa, jonka muodostivat raskaat ajoneuvot ja niiden väliin juuttuneet pienemmät autot. Jotenkin tuntui siltä, että ajamiseen piti todella keskittyä turvallisuuden vuoksi.

Samassa ajovaloja väläytellään taustapeilissä. Jostakin takaa ilmestyy vastaantulijoiden kaistaa pitkin pitkä rekka vauhtiaan kiihdyttäen. Hätkähdän, sillä tajuan, että nyt olemme todellisessa vaarassa. Painan hennosti jarrua. Muuta en voi tehdä, sillä olen osa hiljaa etenevää jonoa.

Samassa valot välähtävät edessä. Sieltä on tulossa joku vastaan. Tunnen jotenkin herpaantuvani. Ehdin kuvitella, millainen kasa syntyy, jos nämä kaikki autot ajautuvat pilkkopimeällä tiellä yhteen. Näky ei todellakaan voi olla kaunis.

Saamme yhdessä jollakin ihmeen keinolla järjestetyksi jonoomme juuri tuon kiitäjärekan mittaisen aukon, johon se hätäisesti työntyy. Näin edestä tulevan auton ajorata vapautuu ja kuin jonkun varjelemana selviämme tilanteesta säikähdyksellä. Sen verran kiitäjärekan kahjo kuljettajakin ilmeisesti säikähtää, että rekka pysyttelee lopun matkaa omalla paikallaan jonossa.

Toisenkin muistutuksen kuolevaisuudesta kokousmatkallani saan. Aivan arvaamatta jostakin loskan ja pimeyden keskeltä ilmestyy ajokaistalle suuri valkoinen poro. Tiedän, että tällä kelillä hätäjarrutuskaan ei pelasta, vaan on selvittävä muilla keinoin.

Keskityn ohjauspyörään ja luovin poron ja vastaantulevan liikenteen välistä. Autoni menee niin läheltä poroa, että näen ajovaloissa sen silmät, mutta onneksi ei rysähdä. Muutkin näkevät tilanteen ja jonon ajonopeus entisestään pienenee.

Kun kotona nousen autosta, vilkaisen taivaalle ja kiitän suojeluksesta. Kun vaimo kyselee, miten matka meni, en rupea sen tarkemmin kertaamaan tapahtumia. Totean vain, että kyllä se ihmisreppana täällä henkensä kaupalla joutuu kulkemaan.

Vaimo katsoo pitkään ja haluaa tietää enemmän.

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com