Thumbnail

Tästä tänään 11.9.2020

Julkaistu 11.9.2020

Ei kenenkään ole hyvä olla yksin. Tämä totuus on kerrottu aikojen kuluessa monilla eri tavoilla niin runoissa kuin lauluissakin. Yksinäisyyttä on kuvattu sydäntä särkevällä tavalla. Hitaamminkin oppiva on aikojen saatossa alkanut uskoa, että totta se on.

Olen itsekin kirjoittanut lukuisia runoja, joihin olen purkanut yksinäisyyden synkkyyden ja kaipuun kivun, kun jotakin olen ikävöinyt. Näin tein varsinkin nuoruusvuosien herkkinä hetkinä. Olen kirjoittanut myös aforismin kyseisestä aiheesta. Kun on nälkä, syödään leipää ja kun on jano, juodaan vettä, mutta ikävä vain on.

Yksinäisyyden raju koko kuva paljastuu minulle aina silloin, kun näen kadulla kulkiessani ikkunassa vanhan ihmisen kasvot. Ne huutavat minulle, että hän odottaa, että joku tulisi käymään. Tällaisia odottajia on tänäkin päivänä siellä täällä yllättävän paljon.

Kuka tahansa meistä voi olla se, joka tulee käymään. Jokaisen lähipiirissä on varsinkin vanhempia ihmisiä, joiden päivästä suuri osa kuluu odottamiseen. Lapset ovat lentäneet työn perässä toiselle puolelle maata ja käyvät korkeintaan kesällä ja joulun aikaan. Kenen tahansa yllättävä vierailu voi olla odottajalle arvokas asia.

Yksinäisyyden surkeuden ja toisen tarpeellisuuden huomaa viimeistään silloin, kun toinen lähtee vähäksi aikaa pois. Itse sain oppitunnin, kun vaimo keväällä matkusti tyttären perheen luo Kaliforniaan. Hänen piti olla siellä neljä viikkoa. Onneksi, sanon nimenomaan onneksi, korona toi hänet kotiin viimeisellä lennolla jo reilun viikon päästä.

Tuon viikon aikana minulle valkenivat monet asiat, jotka kotona olivat aina järjestyneet kuin Manulle illallinen. Pelkästään astianpesu- ja pyykkikoneen käyttö tuntui aluksi ylivoimaiselta. Ruokaa olen toki aina tykännyt laittaa, joten nälkäkuolema minua ei uhannut. Sen kuitenkin todella tajusin, kuinka tarpeellinen toinen tässä ”asuntoyhtiössä” loppujen lopuksi onkaan.

Vapaaehtoistyö on oiva keino lievittää vanhusten yksinäisyyttä. Oivalsin sen tässä taannoin, kun olimme viettämässä virkistyspäivää vanhusten hoitolaitoksessa. Kun kävelin yhden rollaattoria käyttävän papan kanssa lenkillä, toisteli hän koko ajan, että ei palata vielä takaisin.

Kun sitten päivä alkoi olla ohi ja kättelin samaista pappaa, katsoi hän minua silmiin ja kysyi, tullaanko me huomenna taas. Minulle tuli vähän vaikea olo ja sanoin hänelle, että kyllä me taas tullaan.

Yksinäisyys tekee kipeää, sen tietää se, joka sen on kokenut. Yhdessä on paljon mukavampaa. Itse olen runoriimeilyn lisäksi kuvaillut asiaa aforismissani hieman insinöörimäisemmin. Ykkönen ja kakkonen ovat yksin melko mitättömiä, mutta yhdessä jo täysi tusina.

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com