SANA on pieni sana. Pienuudestaan huolimatta se on erityisen voimakas. Sillä voi hyväillä toista, mutta sillä voi myös loukata. Sanaa pitää osata käyttää suuren tunteen vallassa, mutta se pitää osata jättää käyttämättä, kun kateus ja viha tulevat vieraiksi. Sanan olemusta pohdin seminaarissani tänään, kun istuin kaatuneen kelon päällä mustikkametsässä.
Sanan voimasta kertoo se, että muistan yhä yhden aamuhartauden kouluajoilta. Olikohan lukioaika? Oppilaat joutuivat vuorotellen pitämään aamuhartauden. Sitä kuulemaan kokoontunut väki jännitti kulloinkin, miten kyseinen ”pappi” urakastaan selviytyi.
Yleensä hommasta selvisi vähimmällä, kun luki pätkän Isosta kirjasta ja veisautti säkeistön tutusta virrestä. Pyrkimys oli joka tapauksessa se, että tilanteesta selviytyisi mahdollisimman nopeasti.
Sitten tuli yhden tytön vuoro. Ujon tytön esiintymistä jännitettiin ehkä tavallista enemmän. Tyttö veisautti virrenpätkän ja sanoi sitten vain yhden kysymyksen: Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, minne me oikeastaan olemme menossa?
Yleisö hiljeni entisestään. Tytön muutamat sanat saivat kaikki mietteliäiksi. Kukaan ei nauranut. Moni pohti varmaan, minne tässä oikeastaan ollaan menossa. Muutama sana oli tehnyt valtaisan vaikutuksen.
Istuin hongan päällä ja mietin, että sanoja on monenlaisia. Niitä on kauniita ja rumia, lyhyitä ja vähän pitempiä. Kaikille yhteistä kuitenkin on, että niihin sisältyy käsittämättömiä voimavaroja. Niiden kanssa on syytä toisaalta olla varovainen, mutta toisaalta rohkea.
Pidin siinä itsekseni sanojen kauneuskilpailun. Siihen osallistuivat muun muassa rakkaus, äiti, armo, laupeus ja lempeys. Tuomarityöskentelyn jälkeen kisan voitti armo ja ensimmäiseksi perintöprinsessaksi valittiin rakkaus.
Marjakaveri tuli katsomaan, mitä ämpäriini oli kertynyt. Eihän siellä toistaiseksi ollut kuin muutama mustikka pohjalla. Kun kerroin hänelle, että olen tässä hieman sanoja pohtinut, katsoi hän minua kummissaan. Mitä pohtimista sanoissa nyt on?
Tämä tekstikin olisi jäänyt syntymättä ilman sanoja. Toivottavasti olen osannut panna sanat sellaiseen järjestykseen, että ne herättävät jossakin jotakin.
Sanaa kannattaa aina käyttää. Vaikka olen kehittänyt aforismin, että tarpeeksi suurta rakkautta ei tarvitse kertoa kenellekään, on sekin asia aina välillä syytä lausua ääneen.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com