Thumbnail

Tästä tänään 13.11.2020

Julkaistu 13.11.2020

Nuorehko naispoliitikko paahtaa posket punaisina. Hän on sen näköinen, että tietää olevansa oikealla asialla. Esiintyminen tekee minuun niin suuren vaikutuksen, että jään kuuntelemaan hänen sanomaansa. Kun hän pääsee peräänkuuluttamaan käsipareja, havahdun. Mitä ihmeen apua terveydenhuoltoon saadaan, jos palkataan pelkkiä käsiä?

Sen verran asia jää minua vaivaamaan, että istahdan keinutuoliin ja päätän aloittaa yhden miehen seminaarin. Siis ylemmän päättäjän mielestä hoitajapula helpottuu, jos jostakin löytyy tarpeettomia ja vapaana heiluvia käsiä.

Eikö poliitikko todellakaan tajua, että työ on niin vaativaa, että siihen tarvitaan kokonainen ihminen. Niitä kuuluisia käsipareja kantamaan tarvitaan ihminen, joka ajattelee ja myös tuntee. Fyysisten hoitotoimenpiteiden lisäksi hoidettava kaipaa kumppania, jolle voi kertoa tunnoistaan. Kumppania, jonka kanssa voi jakaa mieltä murentavia asioita.

Hoitajia tarvitaan niin terveydenhuoltoon kuin vanhustyön puolellekin jatkossa entistä enemmän. Jo nyt tilanne on monessa laitoksessa se, että hoitajia riittää vain pakollisiin töihin eli kääntelemään sängyissä makaavia vanhuksia kyljeltä toiselle. Seurustelutuokioita ei ole vara pitää, ulos pukeminen vie aivan liian paljon aikaa.

Kotihoidossa olevan vanhuksen luona pistäytyy aina joku hoitaja, joka saattaa vaihtua lähes päivittäin. Vanhus ei tiedä edes hoitajan nimeä, ja tällä on yleensä niin kiire, että kysymäänkään ei ehdi. Kuulumisten vaihtaminen kariutuu sekin aina tikittävään kelloon

Tuo posket punaisina huutava poliitikko on aivan oikealla asialla, kun vaatii lisää väkeä hoitotyöhön. Mutta väärässä hän on siinä, että pelkät käsiparit riittävät. Eihän käsipareja valita eduskuntaankaan, ei bussikuskeiksi tai erityisasiantuntijaksi.

Poliitikot säätävät mielihyvin myös hoitajamitoituksia ja määrittelevät niihin liittyviä numeroita. Ne toimivat kuitenkin vasta sitten, kun valvonta on tehokasta. Oma valvonta ei riitä. Kaikki tietävät, miten käy, kun pukki toimii kaalimaan vartijana.

Hoitajan työ on raskasta, sitä ei voi kukaan kiistää. Kuka meistä olisi valmis vetämään maskin joka aamu naamalle ja rientämään työpaikalle, jossa on ainainen kiire. Ja kuka olisi valmis sillä palkalla, mitä hoitajat saavat, yleensä lähtemään töihin. Siinä olisi toiselle punaposkipoliitikolle huutamisen aihetta.

Vietin kerran päivän vanhusten hoitokodissa vapaaehtoistyön merkeissä. Löysin sieltä mukavan kaverin, jonka kanssa lähdimme lenkille. Rollaattorilla liikkuva mies ei halunnut millään palata takaisin. Lopulta sain hänet puoliväkisin kääntymään. Kun lähdin kotiin, kättelin miestä.

–Tulethan huomenna taas, hän sanoi.

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com