Thumbnail

Tästä tänään 1.4.2020

Julkaistu 1.4.2020

On aamu. Hilla on ihmeissään. Koira näyttää kysyvän katseellaan, miksi aamulenkille on jo kiire. Minä vedän pääni anorakin läpi ja osoitan kaverille, että nyt mennään. Ulkona on monien aurinkoisten päivien jälkeen oikea pyräkkä.

Kotikylän kaduilla ei liikettä näy. Minua kuitenkin vähän helpottaa, kun suljen kotioven. Kokoaikainen koronakailotus eri kanavilta jää seinien sisälle, ja minä voin kiiruhtaa hitaasti ajatuksieni kanssa. On jotenkin helpompi olla.

Niin vain ajatukset kuitenkin työntyvät historiaan, kopeloivat eri sukupolvien kokemia sotia ja nälkävuosia, palaavat sitten nykyisyyteen, kun tuuli on riistää villalakin päästä. Onko tämä nyt sitä? Ovatko ihmiset vannoneet tarpeeksi kauan rahan nimeen, ovatko huutaneet jatkuvaa kehitystä ja talouskasvua?

Kun koira pysähtyy nuuskimaan jotakin lenkkitien varrella, tajuan, että ei sitä kukaan tiedä. Jatkan matkaani tavallista pitemmälle ja huomaan, kuinka turvallista on olla luonnon sylissä. Talitintit eivät ole koronaan syyllisiä, ne rakentavat pesäänsä kuten ennenkin. Ja tuuli tulee jostakin kuten aina.

Päätän, että olen onnellinen. Minulla on kuitenkin koti ja perhe, oma pesä ja ruokaa. Päätän torjua synkät aatokset ja hyppään tasajalkaa ilmaan. Samalla kiljahdan, että elämä on ihanaa.

Hilla kääntyy katsomaan taakseen ja näyttää kysyvän, olenko tullut hulluksi. Minä sanon sille, että olen jäävi antamaan vastausta.

Mauno A. Virtanen

Kirjoittaja esittäytyy:

Olen Mauno A. Virtanen, 71-vuotias eläkeläinen. Asun Sodankylässä yhdessä aviopuolisoni kanssa. Kultahäät ovat pian tiedossa. Seuranamme on lisäksi 9-vuotias beagle, Hilla.
Meillä on kolme lasta ja viisi lastenlasta. Vanhempi tyttäremme asuu perheineen San Franciscossa, poika Rovaniemellä ja nuorin tytär Joensuun kupeessa Ylämyllyllä.

Olen julkaissut pari kirjaa ja nyt eläkepäivillä olen innostunut laulujen sanoittamisesta. Vapaa-aikaani vietän mielelläni luonnossa. Sanotaan, että metsä on lappilaisen miehen kirkko, ja se kyllä pitää paikkansa. Kun metsään menee, huomaa nöyrtyvänsä. Silloin tajuaa, että ihminen on vain pieni rahtunen tässä suuressa maailmassa.

Mottoni on: Älä narise kaikesta, vaan kerää onnenmurusia suureen kasaan, jonka päältä voit nähdä elämän iloiset asiat.