Thumbnail

Tästä tänään 16.2.2021

Julkaistu 16.2.2021

Viimeksi päivitetty 12.3.2021

Olen kyllästynyt kertausharjoituksiin. Avaanpa television milloin tahansa, on melko varmaa, että meneillään oleva tai alkava ohjelma on jo kertaalleen esitetty. Tuntuu jotenkin siltä, että katsojaa aliarvioidaan ja ohjelmia pyöritetään ties kuinka monta kertaa.

Olen kyllästynyt myös siihen, että lähes kaikkien ohjelmien taustalla räikää niin äänekäs taustamusiikki, että ihmisten puhetta tai kertojan ääntä on vaikea kuulla.

En myöskään erityisemmin pidä nykyajan viihteestä ja huumoriohjelmista. En ymmärrä, miksi sille pitäisi nauraa, kun aikuiset ihmiset pukeutuvat jos minkälaisiksi hoopoiksi hahmoiksi ja puhuvat muunnetulla äänellä kaiken näköistä.

Olen siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että en ole lähtenyt hankkimaan maksukanavia. Kun maksan kiltisti televisioveroni, uskallan odottaa, että saan sillä laadukasta ohjelmaa enkä toistuvia uusintoja tai valmiiksi naurettuja sketsejä.

Ikävä tulee niitä aikoja, kun Heikki Kinnunen kyseli verkkahousut jalassa eleettömästi, onks Viljoo näkyny. Kovasti kaipaan myös Speden ja Veskun taidokasta koheltamista. Olenkohan minä vähitellen tulossa vanhaksi?

Entäpä sitten radio. Nykyajan itseään kunnioittavat toimittajat alkavat jo aamusta hokemaan whatsApp-numeroita, joihin kuulijat voivat soittaa ja kertoa kaiken maailman asioita. Tämä lienee jotakin vuorovaikuttamistoimittamista. Toimittajan tehtäväksi jää mm. kuvailla, kuinka kauniin valokuvan joku kuuntelija on lähettänyt. Missä ovat asiaohjelmat, kysyn minä.

Asiasta toiseen. Näin korona-aikana on todella kiusallista, kun maskia kantavat ihmiset on vaikea tunnistaa. Kaupassa saattaa henkilö jos toinenkin nyökytellä, mutta nyökytyksen kohteelle jää täysin epäselväksi, kuka tervehtijä on.

Voi tämän tyyppisiä tilanteita tulla toki muutenkin. Itse tein aikoinaan työtä, jossa tapasin valtavan määrän ihmisiä. Siitä seurasi lukuisia tilanteita, että jatkossa törmäsin selvästi ”tuttuihin” ihmisiin, mutta kuitenkaan en tiennyt, keitä he olivat.

Kerran maitokaupan jonossa minua puhutteli tutulta vaikuttanut tyylikäs herrasmies. Hän kyseli kuulumisia ja kassalta selvittyämme pyysi kahville läheiseen konditoriaan. Seurustelimme melkoisen tuokion ja vaihdoimme mielipiteitä monenmoisista asioista.

Jutun juoni on siinä, että tänäkään päivänä en tiedä, kuka tuo herrasmies oli. Taisinpa kirjoittaa, ainakin olin aikeissa, pakinankin tapaamisemme jälkeen, jotta pyytäisin anteeksi käyttäytymistäni. Kun keskustelu oli edennyt tarpeeksi pitkälle, oli nimittäin aina vaikeampaa kysyä, kenen kanssa minä oikein juttusilla olin.

Yhtenä päivänä kauppaan mennessäni yllätyin, kuinka kohteliaita nykyajan nuoret ovat. Kaksi poikaa riensi aukaisemaan minulle oven.  Sanoivat vielä kuorossa ”olkaa hyvä”. Tuo ele lämmitti mieltäni pitkään.

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com