Pidin taas tässä kerran yhden miehen seminaaria katukahvilassa isolla kirkolla. Aika kului rattoisasti ohikiitäviä ihmisiä seuratessa. Yleisin tyyppi oli nuorehko mies, joka naama totisuuden kurtulla kantoi olallaan läppärilaukkua ja näpytteli samalla älymobiililaitettaan.
Eivät he näyttäneet huomaavan ollenkaan muita ihmisiä. He kiiruhtivat kohteeseensa määrätietoisen näköisinä. Varmaankin heitä odotti siellä tärkeä posti.
Päätin tehdä kokeen. Lähdin kahvilasta, ja kun seuraava kiituri laukkuineen tuli vastaan, yllätin hänet. Sanoin hänelle, että tulipa kaunis päivä. Tyyppi katsoi hämmästyneenä minua ja lähti pakoon. Kuka nyt muukalaisen kanssa rupeaa ilmoista puhumaan.
Jatkoin seminaaria toisessa paikassa ja pohdin, kuinka kovalla kädellä nämä kiitävät tyypit ja muutkin ”nykyajan ihmiset” muokkaavat kaunista äidinkieltämme. Mitä kummallisempia uusiosanoja syntyy, englannista lainataan surutta ja vanhojen sanojen merkitystä laajennetaan, ellei muuteta kokonaan.
Kun muutama tärkeä ihminen kokoontuu palaveriin, alkaa kopittelu. Jokainen ottaa aina välillä jostakin ideasta kopin. Kyse ei kuitenkaan ole mistään pallottelusta, vaan tärkeästä asioiden hoitamisesta.
Kartanpiirtäjiä on viime aikoina ilmestynyt alalle kuin alalle. Niin politiikassa kuin muuallakin laaditaan aina ”tiekartta”, kun asioita lähdetään viemään eteenpäin. Minä olen kuitenkin jo aikaa sitten kehittänyt aforismin, että voi eksyä, jos katsoo koko ajan karttaan.
Entäpä sitten avaaminen. Ennen avattiin ovia ja ikkunoita, mutta nyt avataan jo vaikka mitä. –Avaisitko tätä asiaa, sanotaan toiselle, kun asiasta halutaan yksinkertaisesti saada lisää tietoa. Jos sitten ollaan samaa mieltä, kompataan toista kovasti.
Koronakriisin aikana ravintoloissa ei saanut istuskella, mutta monista paikoista sai noutaa ruokaa. Mutta ei mainoksissa puhuttu noutoruuasta, vaan take away-annoksista. Ja kun hampurilainen oli syöty, ruvettiin palaamaan ”uuteen normaaliin”.
Mitä se uusi normaali on. Jos normaali on normaalia, eikö uusi normaali ole jotenkin epänormaalia. Näin minä seminaarissani pohdin. Ja pohdin minä sitäkin, että miksi esimerkiksi vanhusten hoitoon tarvitaan lisää käsiä. Minusta sinne tarvitaan kokonaisia ihmisiä.
Jos rakasta kotikieltämme kohdellaan näin huonosti, ei siitä kohta ole paljon jäljellä. Minusta kopittelut voisi jättää pallokentille ja niinkutteluakin voisi surutta vähentää.
Sikahyvää suvea! Muistetaan pelastaa pörrrrrrriäinen.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com