Thumbnail

Tästä tänään 16.9.2020

Julkaistu 16.9.2020

Ihmisenä oleminen ei aina ole helppoa. Vaikeaa se on vaikkapa silloin, kun havaitsee jotakin vääryyttä eikä pysty sitä millään korjaamaan. Siitä seuraa avuttomuuden tunne, joka pahimmillaan muuttuu suoranaiseksi masennukseksi. Tämänkertaisessa yhden miehen seminaarissa pohdin erilaisia tunnetiloja, joihin maallisen matkan aikana voi joutua.

Seminaarini pidin koronarajoituksista johtuen tällä kertaa ulkoilmassa aamulenkin yhteydessä. Olosuhteet olivat erinomaiset. Syysruskan kirjomassa rantamaisemassa lepäsi rauha. Vain tuttu kaveri hihnan päästä puuttui.

Ihmisreppanalla on tunnetiloja, jotka ovat tavallaan luvattomia. Vaikka niitä ei tunnusta kokeneensa, jokaiselle ne tulevat joskus vastaan. Sellaisia ovat muun muassa kateus, vahingonilo ja ahneus. Tuntuukohan tutulta?

Jos jotakin tuttua onni potkaisee hevosen voimalla, alkaa kateus helposti nakertaa mielen nurkassa. Se kiusaa pikku hiljaa, vaikka sitä yrittää työntää pois. Vaikka yrittää itselleen hokea, että enhän minä ole kateellinen, voi todellisuudessa miettiä, että miksi juuri tuon kohdalle onni osui.

Vahingonilo on vielä kielletympi tunnetila. Jos joku sellainen ihminen, joka ei ole aivan sydänystävä, kohtaa elämässään jonkin vastoinkäymisen, alkaa taas mielensopukoissa kutittaa. Vaikka rumaa ajatusta yrittää kuinka torjua, voi se sieltä ulos pullahtaa. Tuolle tyypille se oli aivan oikein!

Ihminen on kuitenkin luonnostaan sellainen, että se yrittää salata iloitsevansa toisen vahingosta. Kun vaimo kesällä hillasuolla tuiskahti vesilätäkköön naamalleen, oli minunkin pakko purra huultani. Kokemuksesta tiesin, että nyt ei auttanut nauraa räkättää.

Ja kukapa meistä olisi koskaan ahne ollut? Varmaankin aika moni. Me haluamme aina parhaan päältä. Me jonotamme tyhjänpäiväisiä ämpäreitä avattavan kaupan edessä tuntitolkulla ja keräämme ympärillemme tyhjänaikaista krääsää mittaamattomat määrät. Me emme luovu käyttämättömästä leipäkoneesta tai munankeittimestä ennen kuin palkkaamme tavaranjärjestäjän sanomaan, että niin tulee tehdä.

Omalla tavallaan kiellettyjä tunnetiloja ovat suru ja ilokin. Jos vaikka raavas mies itkee suruunsa, sitä katsotaan jo pitkään, mutta jos hän itkee ilosta tai kohdatessaan kauniin asian, on se jo käsittämätöntä. Itse itkeä pirautin kerran ihan pikkuisen, kun näin sinisiipisen perhosen aamu-usvaisella niityllä. Se oli herkistävän kaunis näky, mutta onneksi kukaan ei vesittelyäni nähnyt.

Ihmiselo on omanlaistaan leikkiä erilaisten tunnetilojen ristiaallokossa. Tuossa leikissä kannattaa nauraa silloin, kun naurattaa ja itkeä silloin, kun itkettää. Jos käsi menee joskus nyrkkiin, on syytä pysähtyä ja oikaista sormet.

Siitä on nimittäin monesti leikki kaukana, kun aikuiset ryhtyvät leikkimään.

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com