Takavuosina nuorelle miehelle annettiin ohjeita, kun tämä lähti suorittamaan varusmiespalvelusta. Neuvottiin, että ei kannata olla ensimmäisenä eikä viimeisenä, vaan jossakin keskijoukoissa. Opastajina olivat jo armeijan käyneet henkilöt ja hyvää he varmasti tarkoittivat. Pidin tämänkertaisen yhden miehen seminaarin kotona keinutuolissa.
Tuota ohjetta en itse noudattanut silloin enkä enemmälti myöhemminkään. Joskus tuntuu siltä, että tässä maailmassa seurataan muiden mallia liian tarkkaan. Puuttuvat persoonat, joita joskus taannoin aina silloin tällöin pääsi kohtaamaan.
Jos me istumme puhelin kourassa päiväkaudet, ja samalla tavalla aikaansa viettää suurin osa kanssaihmisistä, ei siitä kovin mahdottomia voi syntyä. Netti näyttää jokaiselle samaa, ja somessa raiskataan suomenkieltä surutta.
Niinpä esitänkin pientä henkistä voimistelua kaikille. Kirjoitetaan kirje! Siis sellainen paperille kynällä tehty sanoma, joka osoitetaan jollekin. Kirjeen saaja voi olla varma, että kukaan muu ei saa samanlaista viestiä. Se nostaa kiistatta viestin arvoa.
Minä olen aina ollut persoonien kannalla. Kun joku uskaltaa olla hieman erilainen kuin muoti ja muut trendit käskevät, on hänessä jotakin arvokasta. Hän sukeltaa tähän elämän karuselliin rohkeasti ja kyseenalaistaa asioita. Siitä voi aina tulla jollakin lailla tulosta.
Keinu keinahtaa ja jatkan ajattelua eteenpäin. Jos jokainen tyytyy tekemään niin kuin muut, ei siitä kovin paljon kehitystä seuraa. Junnataan vain joukon jatkona ja ollaan tyytyväisiä, että joku näyttää mallia. Valitettavasti niitä mallin näyttäjiä on nykyaikana monenlaisia.
On ehkä turvallista marssia joukon keskivaiheilla, mutta sillä tavalla matkustaen ei meno välttämättä ole kovin antoisaa. Kun vaihtaa välillä paikkaa, voi huomata tien varrella asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta.
Seminaarin lopuksi oivalsin, kuinka arvokkaita ovatkaan persoonat, jotka eivät enemmistön muottiin mahdu. Jotenkin tuntuu, että heitä oli ennen enemmän. Oli erilaisia kylähulluja, jotka olivat viisaampia kuin kyläläiset itse.
Itse en pysytellyt armeija-aikaa koko ajan keskijoukoissa. Kävin loppujen lopuksi reserviupseerikoulunkin, kurssilla 130. Mutta sen myönnän, että armeijan jälkeen palasin takatukkamuotiin, ja harmaat hapset liehuvat tuulessa edelleen.
Ja edelleen olen samaa mieltä kuin aforismissani olen todennut: Vesikelkan vetäminen janoisena on lyhytnäköistä puuhaa.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com