Seisoin kaupan leikkelehyllyjen välissä ja harrastin itsekseen mietiskelyä. Joka puolella hyllyt notkuivat. Tarjolla oli jos jonkinlaista siivutusta. Oli porsasta ja nautaa, oli broileria ja korppukinkkua, oli vähän savustettua ja savustamatonta. Oli siinä leikkelettä kerrakseen.
Hylly jatkui makkaravalikoimalla ja sitten sieltä löytyi siivuttamattomia lihaherkkuja. Oli kinkun kappaleita, oli alatoopia eli tytinää, jolla on monta muutakin nimeä. Olihan siellä ylikypsää savukylkeäkin, jotta valinnanvaraa varmasti olisi.
Siinä minä seisoin maski naamalla ja mietin elämän syntyjä syviä. Tarvitsemmeko me ihmisreppanat todella kaikkia noita leikkelevaihtoehtoja, joita meille kaupassa tarjoillaan. Eikö vähempikin riittäisi? Niin minä siinä mietin ja koppasin yhden kinkkupaketin kärryyni.
Rupesin laajentamaan ajatuksenkulkuani. Pelkkä maitohylly pullisteli jos jonkinlaista vaihtoehtoa, ja entistä vaikeampaa valinta oli, kun etenin ruokakermaosastolle. Levitenurkassa oli sielläkin varmasti kymmeniä eri merkkejä, juustoja vieläkin enemmän.
Jotakin levitettä markkinoidaan sillä, että se ei kasvata kolesterolia. Jostakin juustosta taas kehutaan sitä, että se ei lihota liikaa. En ruvennut aprikoimaan, vaan päätin ottaa vanhaa tuttua juustoa, joka minusta maistuu hyvälle.
Etenin ryyni- ja jauho-osastolle. Vaimo oli mielikseni luvannut leipoa valeviinereitä, joten jauhojahan siihen tarvittiin. Olin kyllä ohjeet saanut, mutta jauhovaihtoehtoja oli niin mahdottomasti, että sekaisinhan minä niiden kanssa menin.
Sain loppujen lopuksi kasattua tavarat kärryyn ja painelin kassalle. Vilautin korttiani ja pääsin luvallisesti ulos. Ulkona paistoi kevätaurinko. Vain tuulenhenkäys pohjoisesta muistutti, että talvea tässä yhä eletään.
Potkukelkkaillessani kotiin märehdin yhä sitä, mihin me tuota kaikkea tavaraa tarvitsemme. Eikö vähempikin riittäisi. Joskus lapsuusajaltani muistan, kuinka kyläkaupassa oli tasan kahdenlaista makkaraa. Noista kauppias sitten veitsellä leikkasi palan, kun asiakas ensin oli tehnyt valintansa.
Meneekö kaikki nykymenossa ikään kuin överiksi? Ilmestyykö kauppoihin yhä enemmän tavaravaihtoehtoja, vaikka niitä ei kukaan tarvitse. Ihmisreppanan elämäntyyli näyttää menevän sellaiseksi, että mikään ei riitä.
Vielä tulee pää vetävän käteen. Näin tuumi yksi minuakin iäkkäämpi ihminen, kun hän katsoi nykyistä elämänmenoa. Ihminen ottaa luonnosta kaiken mahdollisen, eikä sekään riitä. Minun tekee mieli olla samaa mieltä tuon vielä iäkkäämmän ihmisen kanssa.
Että sainko minä niitä valeviinereitä? Sainhan minä ja söin heti kaksi.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com