Muistan, kuinka joskus viime vuosisadalla työpaikalle kannettiin kirjoituskoneiden tilalle valtavankokoiset ruudut ja tietolaatikot. Toimituksen hovinarri kirjoitti silloin seinälle plakaatin, jossa luki, että nyt on talossa miljoonien pelit ja vehkeet, eikä kukaan tiedä, mitä niillä tehdään.
Taisipa olla samaan aikaan, kun varttuneempaan ikään ehättänyt kulttuuritoimittaja lähti kotiin ja pani kioskinsa oveen lapun. Sen mukaan kioski oli suletu, ei kanata. Pari vanhempaa urheilutoimittajaa sai erityisvapauden käyttää alkuvaiheessa vanhaa kirjoituskonetta, kun tietokoneita kauhistelivat.
Nyt läppärit ja älypuhelimet ovat arkea kodeissa. Muistaa kuitenkin sopii, että eläkeikäisessä väestössä on vielä paljon sellaisia, jotka eivät laitteita omista eivätkä ainakaan osaa niitä sujuvasti käyttää. Juuri tämä porukka huutaa nuoria läheisiään avuksi tai seisoo jonottamassa pankin ovella.
En ihmettele yhtään. Olen varmasti keskiverto-osaaja näissä asioissa, mutta joskus menee sormi suuhun minullakin. Silloin ei auta muuta kuin aukaista ikkuna ja huutaa apua. Vielä kun tietäisi, mihin suuntaan avunpyynnön kiljahtaisi.
Eläkeikäisten digikoulutus on siitä syystä enemmän kuin tärkeää. Valitettavasti koulutukseen tulevat aina vain ne aktiivit, ja muut jäävät edelleen istumaan sormi suussa laitteensa äärelle. Jos ja kun yhteiskunnan toimintoja siirretään entistä enemmän sähköiseen muotoon, olisi koulutuksen suunnitteluun ja sen toteuttamiseen panostettava entistä enemmän.
Pienten kokousten pitäminen teams-yhteydellä on aivan oiva ratkaisu esimerkiksi Lapin pitkien etäisyyksien maakunnassa. Kokouksen onnistuminen riippuu kuitenkin siitä, toimiiko kaikki teknisesti hyvin. Ja kun rehellisiä ollaan, kyllä meetinki, jossa ollaan fyysisesti paikalla aina webinaarin voittaa.
Kun kaikki istuvat kokouksessa saman pöydän ääressä, voivat jopa eleet ja ilmeet kertoa paljon. Syntyy myös hedelmällisiä vuoropuheluja ihmisten kesken. Digikokouksesta tulee helposti tilaisuus, jossa rohkeimmat julistavat vuorotellen puheenvuoronsa ja siinä kaikki.
Ja loppukevennyksenä vielä muistelus työajoilta. Veimme toimituksen toisen veijarin kanssa viestin juuri sen urheilutoimittajan pöydälle, joka inhosi tekniikkaa. Kehotimme soittamaan tiettyyn numeroon karhulle. Kaveri tuli tohkeissaan keikalta ja räpelsi puhelintaan. Siellä vastasi ilmeisesti ystävällinen naisääni sanoen: Korkeasaari.
Kun Leksa sitten pyysi karhulle, tuumasi nainen, ettei häkkeihin ole valitettavasti puhelimia.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com