Onhan se unelmanäky. Koko jänkä on keltaisten kultamarjojen peitossa. Se näyttää aivan notkuvan niiden alla. Ja juuri minä tulen siihen jängänkulmaan ja voin aloittaa marjojen kokoamisen aivan kuin ne olisivat omia. Takana on melkoisen rankka kuivan maan ylitys, mutta näkymä saa unohtamaan sen.
Samalla suolla ei näy ristin sielua. Jossakin reunanäreen latvassa istuu korppi ja ihmettelee, kuinka iso mies ikään kuin ryntää mättäältä toiselle. Mies kahmii marjoja kouraansa ja heittää vauhdikkaasti ne ämpäriinsä. Meno on niin hurjan näköistä, että korppi nousee siivilleen ja päättää vaihtaa jänkää.
Poimijan silmissä on erikoinen palo. Meno on hurjaa ja tuntuu tulevan kaiken aikaa entistä hurjemmaksi. Marjamies melkein juoksee eteenpäin, mutta ehtii kuitenkin kauhomaan herkkuja astiaansa kaiken kiireen keskellä.
Väsymys tuntui valtaavan jo varttuneemman kulkijan kuivan maan taipaleella, mutta siitä ei ole tietoakaan nyt jängällä. Marja saa miehen villiintymään niin, että hän välillä innostuu jopa hihkaisemaan riemusta. Eikä vieläkään näköpiirissä yhtään kilpailijaa.
Myöhemmin kaveri istuu jängän reunassa kannolla ja syö eväitään. Hänen edessään on astia täynnä keltaista marjaa. Olo on jollakin tavalla raukea, mutta ei väsynyt. Kuka sitä nyt hillassa väsymystään tunnustaa. Päällimmäisenä on onnistumisen ilo.
Hilla saa isonkin miehen hulluksi. Kun poimija menee illalla maitokauppaan, utelee tuttu kyläläinen, onko niitä hilloja. Vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä. - Ei kuule tänä vuonna ole, mitä nyt muutamia pakkasen panemia suppuja siellä täällä.
Ja kun aamu koittaa, on marjamies liikkeellä jo ani varhain. Hän ajaa muutaman kierroksen kylän raitilla eksyttääkseen mahdolliset seuraajat. Tyhjät ämpärit kolisevat takakontissa, kun marjastaja kääntää autonsa sille samaiselle metsäautotielle. Menee katsomaan niitä pakkasen panemia suppuja.
Hilla-aika herättää ihmisessä valtavia voimia. Selkävaivat paranevat, polvikivut katoavat ja kihtikin löysää viikoksi pariksi. Lähes henkilaita mummukin painaa jängässä kuin antilooppi. Siinä rapa roiskuu ja metsän eläimet ovat ihmeissään.
Oma vaimo kadotti yhdellä hillareissulla silmälasit ja toisella marjakeikalla askelmittarin. No ei se mitään, tehtaat tekevät koko ajan uusia. Ja jos tämän kesäisellä reissulla vastaan paarustaa silmälasipäinen karhu, joka tutkii askelmittaria, niin tiedämmepä ainakin sen, missä varas asuu.
Nyt huoltamaan varusteita. Alkaa nimittäin polttaa.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com