Sellainen se ihmisreppana vain on. Se luulee osaavansa ja tietävänsä kaiken. Se opettaa tekoälyä puhumaan ja rakentelee itseohjaavia ajoneuvoja. Ei se huomaa, että tekoäly voi olla kohta viisaampi kuin se itse. Itseohjautuvat autot puolestaan merkitsevät sitä, että pian on suuri määrä kuskeja työttömänä.
Mutta entäpä sitten, kun jostakin tuulten tuomana tulee pienenpieni viheliäinen virus. Se panee ihmiskunnan polvilleen. Tekoälykoneet joudutaan sulkemaan, ja autoja ajavat yhä ne ihmiset, jotka vielä terveitä ovat.
Siinä vaiheessa joku jo miettii, että emmepä taidakaan olla kaikkivoipia. Vähitellen jokainen joutuu nöyrtymään. Ei pidetä enää ompeluseuroja, ei matkusteta hiekkarannoille. Monet yksinäiset joutuvat käpertymään nurkkiinsa ja kokevat olonsa entistä kurjemmaksi.
Pahinta kaikessa, että kukaan ei tiedä tarkalleen, milloin tuo pikkupiru maapallolta katoaa. Yritetään keksiä rokotteita, mutta samaan aikaan viheliäinen vieras muuntaa muotoaan. Ihmisreppanat käyskentelevät maskit kasvoillaan neuvottomina.
Koronavirus on tullut huomauttamaan, että emme me ole kaikkivoipia. Kun me huljuutamme jatkuvasti käsiä, peitämme ilmeemme suojaimella emmekä yritäkään halata toinen toisiamme, emme kuitenkaan tunne olevamme täysin turvassa.
Toivottavasti rokotteet alkavat purra ja jossakin tulevaisuudessa optimistit voivat nähdä valon kajastusta. Se on yhteinen toivomme, joka on ainoa asia, jonka varaan voimme heittäytyä. Mutta senkin jälkeen, kun aurinko oikeasti nousee, me varmaankin huomaamme, että olemme oppineet jotakin.
Synkän yksinpuhelun jälkeen toiseen aiheeseen. Lapissa tulee lunta kaiken aikaa. Olen aiemminkin kertonut, että mustikanpoiminta ja ruohonleikkuu ovat mielestäni hienoja harrastuksia. Niissä puuhaillessa voi kaiken aikaa ajatella kaiken maailman asioita, kuten laulussa sanotaan.
Lumityöt ovat viime aikoina tulleet tutuiksi. Niinpä ajattelinkin, että lumihommissa voisi niissäkin päästää ajatuksen kaiken maailman juttuihin. Yhtenä aamuna, kun pihalla oli monta kymmentä senttiä uutta pehmoista lunta, ajattelin kokeilla. Pian kuitenkin totuus paljastui minulle.
Kun kola alkoi täyttyä painavasta lumesta, jäi vauhdikas ajatteluni kesken. Sitten, kun yritin nostaa lunta penkan yli, nitkahti selkä. Ja seuraavaa kolallista pukatessani kapineeni törmäsi johonkin kovaan esteeseen ja aisa iski vasten vatsaani. Siinä vaiheessa päätin, että kaiken maailman asiat otan esille vasta kesän tullen.
Ykkönen ja kakkonen ovat yksin aika mitättömiä, mutta yhdessä jo täysi tusina. Näin olen joskus aforismikirjaani kirjoittanut. Ja sehän pitää paikkansa. Kun naapuri tulee linkonsa kanssa avuksi, alkaa lumi liikahdella.
Nyt lunta alkaa olla jo niin paljon, että tilasin traktorikaverin avuksi. Se on pirtin portailta mukava katsoa, kun tien penkat siirtyvät tontin nurkkiin. Ja jos lastenlapset uskaltautuvat lomareissullaan mummilaan, on pulkkamäki valmiina.
Kaikesta huolimatta olkaamme iloisella mielellä.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com