Rohkea paimenkin voi taittaa niskansa astuessaan lehmän kakkaan. Tuo aforismini purkautui mieleni sopukoista, kun istuin jotenkin harmaan päivän päätteeksi sängyn reunalle. Siitä virisi yhden miehen seminaari, josta tuli jotenkin harmaa siitäkin.
Jo aamu alkoi surumielisesti. Selkää juili vähän, kun itseni pystyyn kampesin. Vilkaisu ulos kertoi, että taivaskin itki vuolaasti. Tuuli sai kuitenkin revityksi joitakin märkiä lehtiä pihapuista. Ne eivät leijuneet kevyesti ilmassa, vaan lopsahtivat maahan niin, että olin kuulevinani äänet.
Kesä oli eittämättä takana. Tuo tieto iskostui nuijan lailla tajuntaani. Ei enää linnunlaulua, ei perhosen siivenlyöntiä pihanurmen yllä, ei alkukesän voimallisia tuoksuja. Hiillostin itseni heti aamulla sellaiseen alakuloon, että juonteet varmasti kasvoillani syvenivät.
Pitkin päivää vastoinkäymiset seurasivat toisiaan. Jo lehteä hakiessani nyrjähti portaissa polvi. Päivemmällä tapasin kävelylenkillä ihmisen, jota juuri silloin vähiten kaipasin. Hän osaa kaivaa kaikki ikävät asiat, ei näe valoa missään ja moittii kaikki tuntemansa. Samalla ehtii kuitenkin antaa ymmärtää, kuinka korvaamaton ja erehtymätön itse tässä luomakunnassa on.
Kuuntelin tyyppiä ja nyökyttelin kaiken aikaa. Olin tällä kertaa otollinen pohja hänen istuttamalleen tunnelmalle. En minä siitä todellisuudessa nauttinut, mutta en jaksanut väittää vastaan enkä keskeyttää vaahtoamista.
Sitten iltapäivällä soi puhelin ja joku iloisella äänellä artikuloinut nuori nainen kyseli tuttavallisesti, mitä Maunolle kuuluu. Myöntelin, että omistan edelleen talon tässä osoitteessa ja siitä innostuneena hän rupesi selittämään minulle eri lämmitysmuotojen etuja ja haittoja. Kuuntelin luentoa hetken aikaa ja sanoin, että juuri nyt minulla on aivan lämmin, enkä ole muuttamassa mitään.
Vielä myöhemmin soitti toinen aktiivinen kauppias ja teki omien sanojensa mukaan ennenkuulumattomia tarjouksia. Kun kärsivällisyyteni alkoi olla lopussa, sanoin hänelle, että en aio ostaa mitään, en edes perunanostokonetta, jos hänen valikoimiinsa sellainen sattuisi kuulumaan.
Vielä illalla kaadoin kuuman teen syliini kuin päivän kruunatakseni. Suihkussa shampoo karkasi silmiini, ja kun vedin yöboksereita jalkaani, ne ratkesivat kriittisestä paikasta. Sen jälkeen istuin sänkyyn ja mietin, että tällaisia päiviä ei tarvitsisi olla ollenkaan.
Ennen kuin nukahdin, yritin ajatella positiivisesti. Jos tämä päivä ei olisi ollut tällainen, en huomenna osaisi arvostaa asioita. Kuten vaikkapa sitä, että teekuppi pysyy pystyssä.
Kyllä elämä on ihanaa, useimmiten. Sen oivallettuani nukahdin.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com