Thumbnail

Tästä tänään 26.8.2020

Tämän päivän seminaarini pidin aamuisen koiralenkin oheisohjelmana. Siitä tulikin yhden miehen seminaarin sijasta kahden miehen kokous. Tapasin nimittäin miehen, jonka puhetulva sai aikaan minussa herätyksen. Tuon herätyksen tuloksena mietin loppulenkin aikana asioita entistä tarmokkaammin.

Koronastahan miehen puhetulva alkoi. Hän tuntui olevan lähes varma siitä, että tauti on tavallaan luonnon hätähuuto ja samalla varoitus meille ihmisille. Miehen mukaan luonto yksinkertaisesti viestittää meille, että nykyisen menon on loputtava.

Olin melkoisen tuokion suurin piirtein kuunteluoppilaana. Saarna oli niin vakuuttavan kuuloinen, ettei siltä voinut korviaan sulkea. Kun koira alkoi tuskastua ja oli pakko tehdä lähtöä, mies vielä heitti viimeisen kysymyksensä. Vai mitä?

Tuo kysymys jäi soimaan korviini koko loppulenkin ajaksi. Se oli haastava esityslista jatkoseminaariini, enkä voinut ohittaa asiaa pelkällä olan kohautuksella. Rohkenisinko sanoa, että melkein ahdistuin tuon miehen ajatuksista ja tunsin myös huonoa omaatuntoa.

Kyllähän se niin on, että me käytämme luonnonvaroja itsekkäästi. Likaamme palloamme ja myös sitä ympäröivää ilmaa surutta. Vannomme vain jatkuvan kehityksen nimiin, vaikka meidän pitäisi tietää, ettei se loputtomiin ole mahdollista. Tahdomme aina lisää, aina vain narisemme emmekä ole koskaan tyytyväisiä nykyiseen.

Koira kääntyi katsomaan huolestuneena minua. Olin ilmeisesti pohtinut asioita niin painavasti, että vauhtini oli siitä kärsinyt. Mutta pitäisikö meidän aina sitten kiiruhtaa. Ison kylän kadulla ryyheltää miehiä hirveällä vauhdilla läppäri kainalossa. Joskus olen miettinyt, tietävätkö he itsekään, minne heillä on niin tulimmaisen kiire.

Lyhytnäköistä tämä meno kaiken kaikkiaan on. Päätöksiä tehdään ja niitä myös toteutetaan tuskin huomista pitemmälle ajattelematta. Oman poliittisen liturgian tukemiseksi lauletaan kuorossa ja kovaa, eikä kukaan  huomaa, että nuotin vierestähän se menee. Hyvän näköisiä rakennuksia lyödään sisäilman vuoksi maan tasalle ja rakennetaan uusia. Kukaan ei mieti, voisiko niitä remontoida, tai mitä se uusi sitten maksaa.

Niin kuin tuo mies sanoi, hirveä meno täällä on päällä, eikä kukaan kanna huolta siitä, kuka jäljet siivoaa. Tulin melkein surulliseksi, kun tajusin, että se äijähän puhui paljolti asiaa. Meidän kaikkien kannattaisi pohtia ja puhua enemmän.

Omatekoisen aforismini neuvo: Älä viritä viuluasi niin kauan, että yleisö lähtee.

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com