Thumbnail

Tästä tänään 3.9.2020

Julkaistu 3.9.2020

Keskeytän työn ja nojaan lapioon. Edessäni on kuoppa, jonka reunoilla melkoiset kasat maata.  Aamupäivä on vähintäänkin harmaa vaikka aurinko paistaa. Tämänkertaisesta seminaaristani tuli luopumisen hetki. Kaivan hautaa uskolliselle kaverilleni. Hilla ei enää lähde lenkille kanssani.

Koira oli toki jo kymmenen täyttänyt, mutta uskoin meillä olevan vielä muutama vuosi yhteistä aikaa. Raju sairaus iski kuitenkin yllättäen. Viimeiset päivät olivat vaikeita ennen kuin lopullinen nukahtaminen armahti.

Saattelen ystäväni haudan lepoon kotitonttini kulmaukseen pensaiden viereen. Noihin pensaisiin Hilla viimeisinä päivinään piiloutui ikään kuin viimeistä lepopaikkaa hakien tai heikkoa olemustaan häveten.

Otan taas lapion ja huomaan silmieni kostuvan. Pyyhkäisen tipan poskeltani ja sanon itsekseni, että kyllä mieskin saa itkeä. Minä itken monesti, niin surusta kuin ilostakin. Ja itku on poismenneelle kuin viesti: näin paljon minä sinusta pidin.

Lasken Hillan hautaan ja päätän muistella niitä parempia hetkiä. Jos Hilla olisi tässä ja elossa, se varmaankin sanoisi minulle haukahtamalla jotakin. Se sanoisi, että älä isäntä sure sitä, että olen poissa, vaan muistele niitä hienoja hetkiä, jotka saimme olla yhdessä.

Niin teen. On aikainen syysaamu, maa jo vähän kuurassa. Istun tervastulilla ja kuuntelen, kuinka Hillan ajolaulu soi kauniisti. Tiedän, että siellä pupu painelee edessä ja koira perässä. Vaikka ajo käy lähellä, en minä höntyile. Ei saalis ole tärkeintä, vaan nämä tuokiot luonnon keskellä.

Koiralla tulee hukka ja se käy välillä luonani. Sen pää on vähän painuksissa, kun se ikään kuin häpeilee sitä, että pupu karkasi. Minä silitän sen niskaa ja sanon, että älä välitä. Kaikilla meillä tulee elämän varrella aina joskus hukka.

Tyttärenpoika tulee käymään. Kun Miro on vielä pihalla, alkaa sisällä säpinä. Avaan oven ja Hilla ryntää poikaa vastaanottamaan. On hienoa seurata kaksikkoa. Koira kurkottaa nuolaisemaan pojan poskea ja poika nauraa äänellään ja kasvoillaan. Ilo tulvii valtoimenaan tuossa tuokiossa.

Otan lapion ja rupean peittämään hellästi hautaa. Monet muutkin mahtavat muistot vilistävät mielessäni. Maiseman ylle laskeutuu kuitenkin sumu. Kosteilla silmillä ei mitään tarkasti näe.

Kun hauta on ummessa, hyräilen itse sanoittamani laulun viimeisen säkeistön. Ensin kuitenkin katson, ettei kukaan näe.

”Niin kaunis on maa, päivä tunturin taa, valonsäteensä piilottaa. Yötön kuitenkin yö, tehty päivän on työ, kulkijakin voi näin uinahtaa.”

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com