Thumbnail

Tästä tänään 5.10.

Julkaistu 5.10.2020

On aika ryhdistäytyä ja ottaa itseään niskasta kiinni. Jokainen meistä voi alkavalla viikolla tehdä vähintään yhden hyvän työn. Monessa ikkunassa näkyy yksinäisen vanhuksen hahmo. Hän odottaa yhä, että joku tulee käymään.

Viulua ei kannata virittää niin kauan, että yleisö lähtee. Vanhustenviikolla on aika toimia. Jokaisen lähipiirissä, omassa kodissaan tai laitoksessa on vanhuksia, joille yksinäisyys on jokapäiväinen juttu. Se vaanii huoneen nurkassa aamusta iltaan. Nyt poikkeusoloissa sen hahmo on käynyt entistäkin ahdistavammaksi.

Teemaviikolla voidaan toki pitää juhlia. Ainakin yhtä tärkeitä ellei tärkeämpiäkin ovat henkilökohtaiset teot. Vapaaehtoiset tekevät arvokasta työtä. Jos et ole siihen osallistunut, nyt on aika korjata tilanne ja lähteä mukaan. Jo pienellä teolla nurkassa lymyävä yksinäisyys voidaan ainakin hetkeksi heittää kartanolle.

Auttavan eleen ei tarvitse olla suuri, mutta aina se on arvokas. Se antaa aina jotakin auttamisen kohteelle, mutta myös auttajalle. Ei siitä palkkaa euroissa makseta. Jo pelkkä kiitollinen katse voi olla niin arvokas, ettei sitä rahassa kannata yrittää mitata.

Itse muistan lapsuudesta yhden tilanteen, joka on jäänyt mieleni sopukoihin lujasti. Äiti kääräisi joulun alla leivottuaan lämpimäisiä pakettiin, ja minä sain hiihtää lähistöllä asuneen yksinäisen miehen luo niitä viemään. Tuon miehen katse on yhä mielessäni. Hän sanoi kiitos, ja jotakin kiilsi hänen silmäkulmassaan. Olin tuonut joulun hänen mökkiinsä.

Toisen kerran sain arvokkaan ”palkan” kotikuntani vanhainkodilla. Olimme vapaaehtoisten kanssa siellä järjestämässä ulkoilupäivää. Makkaraa paistettiin, kahvia juotiin, ja joillakin oli onni päästä vanhuksen kanssa pienelle lenkille.

Itse otin kaverikseni vanhan miehen, joka eteni rollaattorin kanssa. Kun olimme kävelleet jo melkoisen matkan, pysähtyi tuo mies ja katsoi minua. –Ei käännytä vielä takaisin, oli hänen viestinsä minulle. Ymmärsin toki, mitä hän halusi sillä viestittää.

Kun sitten päivä ehti iltapuolelle ja olimme lähdössä pois, kättelin tuota miestä läksiäisiksi. Mies nosti katseensa ja kysyi, tulemmeko huomennakin. Yritin pelastautua herkästä tilanteesta ja sanoin, että kyllä me taas tulemme.

Yksinäisyys on yleisempää kuin moni luulee. Nykyajan elämänmeno on itsekästä kiiruhtamista, jossa ei paljon sivulle vilkuilla. Nyt kannattaa nähdä myös ne, jotka ovat syystä tai toisesta tien varteen jääneet.

Sillä niin se on, että kun on nälkä syödään leipää, ja kun on jano, juodaan vettä. Mutta ikävä vain on.

 

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com