Melkoisia hamstereitakin me ihmiset olemme. Me jemmaamme koteihimme tavaraa, jota emme koskaan käytä. Silti me aina ajattelemme, että jospa joskus kuitenkin tuotakin purnukkaa tarvitsen. Tuskinpa loppujen lopuksi tarvitsen, sen olen omassa elämässäni huomannut.
Kun elää talossa, jossa on yläkerta, ja lapset ovat lentäneet jo maailmalle, on toisen kerroksen luonne muuttunut aivan toiseksi alkuperäisestä. Vintissä yöpyvät vain lapset ja muut satunnaiset vieraat. Itse emme siellä monta kertaa vuodessa edes käy paitsi silloin, kun viemme jotakin ”varastoon”.
Eräänlainen varasto siitä joka tapauksessa on syntynyt. Paitsi omia, sinne on jemmattu myös perintötavaraa, josta aika on ajanut kiistatta ohi. Mutta vaikea sieltä on mitään hävittää, vaikka nuorempi polvi siihen neuvookin.
Yksi asia, jota en suin surmin voi hävittää, on kirja. Kotonani lienee lähes tuhat kirjaa, mutta mikään niistä ei ole niin huono, että suostuisin sen repimään. Kaunokirjallisuuden lisäksi eri huoneissa olevissa hyllyissä on muutama kaunis tietosanakirjasarja. Vaikka niiden käyttö on digiaikana olematonta, haluan, että ne pysyvät meillä.
Kirjojen tuhoaminen kuulostaa minusta hirveältä ehkä jo siksi, että olen itse elämäni varrella kirjoittanut niin paljon. Tiedän, ettei romaani synny vain hetken mielijohteesta kädenkäänteessä, vaan sen aikaansaaminen vaatii pitkän ja monesti vaivalloisenkin prosessin.
Jos ryhtyisin repimään omistamiani kirjoja, olisi se suuri loukkaus niiden tekijöitä kohtaan. Suhtautumiseeni ei vaikuta se, olenko pitänyt teosta hyvänä ja arvokkaana vai olenko suhtautunut siihen vähän toisella tavalla. Kirja kuin kirja on ikään kuin tekijänsä lapsi, eikä synnytys ole aina ollut helppo.
Vanhoja tavaroita on kaiken lisäksi mukava tarkastella. Ne tuovat aina mieleen lukuisia muistoja, joista ihmisreppana yleensä osaa poimia ne myönteiset. ”Varastojen” inventoiminen silloin tällöin on mielenkiintoista tekemistä.
Sitä voi verrata vaikka hillan poimintaan. Kun vaimo laittaa hillat pakastuskuntoon, kirjoittaa hän usein pussin päälle paikan, mistä ne on poimittu. Lokka 2019, Maunukaira 24.7.2020, Riipin paikka 20.8.2019 ja niin edelleen. Kun pussi sitten otetaan pakkasesta, on mukava muistella juuri sitä reissua, kun aurinko helotti, hikikarpalo valui silmään ja mäkärät purivat korvan takaa.
Edellisen autotallin aikana siitä vähitellen muodostui ulkovarasto. Kirjoitin kerran pakinankin siitä, että sinne voisin muuttaa vähäksi aikaa asumaan, jos parisuhteemme rajummin säröilisi. Mutta eihän meillä koskaan niin tapahdu. Talli onkin purettu ja sen tilalle rakennettu autokatos. Siihen ei kaikkien nähtäville viitsi vanhaa tavaraa säilöä.
Hamstraillaan. Myös vanhojen valokuvien katseleminen on aina välillä antoisaa puuhaa.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com