Thumbnail

Tästä tänään 5.8.2020

Julkaistu 4.8.2020

Viimeksi päivitetty 5.8.2020

Tämän ensimmäisen lomatauon jälkeisen kirjoitelmani aion pyhittää hillalle. En siis koiralleni, vaan sille varsinaiselle marjalle. Pidin yhden miehen seminaarini tällä kertaa yli parinkymmenen asteen lämmössä, tuhansien sääskien lääppimänä ja silmäkuopat hikeä täynnä.

Olen aina ollut sitä mieltä, että hilla on niin jalo marja, että sen perässä kannattaa rykeltää vaivoista välittämättä. Kun sitten illankorvassa palaa kotiin, ja vaimo rupeaa pakastamaan runsasta saalista, tietää, että on ollut jonakin.

Hillakausi kannattaa aloittaa kylmäharjoittelulla. On syytä tehdä pitkiä lenkkejä ja keräillä vaikka käpyjä, jotta kumartuminen ja käden koukistusliike tulevat tutuiksi. Oikean sormiotteen oivaltamiseksi voi vielä hypistellä vaikka pingispalloa.

Kun naapuri kolistelee sankkoja, on syytä herätä. Kunnon hillamies kuuntelee juttuja, mutta oivaltaa sanoman oikein. Jos joku kertoo, että jossakin päin ei marjoja ole, sinne kannattaa suunnistaa. Jos taas jonkun suunnan satoa ylistetään, ei sinne päin kannata katsoakaan.

Itse ajan ennen jängälle menoa kylällä muutaman kierroksen, jotta mahdolliset seuraajat putoavat kelkasta. Metsätiellä yritän mahdollisuuksien mukaan piilottaa autoni. Hillamaineeni on niin kova, että autoni näkeminen houkuttaa jängälleni turhan paljon väkeä.

Mutta itse seminaarin antiin. Mättäällä istuessani pohdin otsa rypyssä, mitä järkeä on rahdata poimijoita toiselta puolen maailmaa. Siinä palaa lentokoneessa melkoinen määrä kerosiinia, ja ilmastonmuutos kiittää. Kun poimijat kaukomailta tulevat, on aina vaara, että mukana matkustaa myös virus. Epäilen suuresti, että hillahommissa ei ehditä turvaväleistä puhumaan.

Olisihan se metkaa, jos me lähtisimme kaukomaille vaikkapa potunnostoon. Ei muuta kuin kuokat ruumaan ja menoksi.

Tiedän toki, että marjateollisuus ei saa tarpeeksi marjaa, ellei ulkomaalaisvahvistuksia saada. Ilmeisesti nykynuoriso täällä kotimaassa on kiinnostuneempi aivan muusta kuin marjastuksesta. Toki poikkeuksiakin aina on.

Toista se oli ennen. Isä antoi minulle ja siskoilleni ämpärit ja sanoi, että jokaisen pitää hakea astiallinen mustikoita. Minä kekseliäänä nuorena miehenä sulloin sankon lähes täyteen sammalta ja päälle vain litran pari mustikoita Oli nimittäin kiire ongelle.

Seuraavana aamuna jouduin kertausharjoituksiin. Ne muistan vieläkin, kun mustikkapiirakkaa haukkaan.

 

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com