Thumbnail

Tästä tänään 7.6.2021

Julkaistu 7.6.2021

Kyllä se kuulkaa niin on, että pottupenkki lyhenee, kun isäntä vanhenee. Olen kohdallani osoittanut tämän vanhan sanonnan paikkansapitävyyden omalla pihallani. Kun aikanaan aloitin potun viljelyn, käytin oikein konevoimaa maan kääntämiseen.

Pottumaaksi kääntyi tuolloin lähes 10 x 10 metrin alue tonttini perältä. Mukuloita kuokin syksyllä säkkitolkulla ja olin joutua niiden kanssa jo pulaan. Sittemmin viljelysmaani on vuosien saatossa kaiken aikaa pienentynyt.

Siitä lähtien olen kääntänyt pottumaani lapiopelillä. Kuin huomaamatta se on kutistunut vuosi vuodelta niin, että viime kesänä viljelystäni oli enää viisi neljän metrin penkkiä.

Tänä päivänä aion kaivaa naapurin avustuksella 25 perunaa mullan kätköihin. Ne olivat jääneet yli, kun hän oli istuttanut oman pienen plänttinsä mökkinsä pihalle. Ja kun hyvissä väleissä ollaan, ehdotti hän, että pidetään meidän pihalla potunistutustalkoot. Hän lupasi lahjoittaa siemenperunat.

Perunamaani on kuihtunut niin pieneksi, että se on juuri sopiva 25 perunalle. Jos kasvu onnistuu hyvin, saan elokuussa vähintään sata pottua. Huonompikin matemaatikko osaa oivaltaa, että sijoituksen tuotto on vähintään kohtuullinen.

Uutta perunaa saa nykyisin kaupasta jo kesäkuusta lähtien. On se kuitenkin aivan toista, kun onkii tuoreet tammukat ja kaivaa omasta maasta puhtaan vaaleat perunat. Tammukat pitää paistaa runsaassa voissa, ja voisulaa pitää valuttaa myös perunoiden päälle.

Jälkiruuaksi aion hakea tietojängältä melkoisen tuokkosellisen kypsiä hilloja. Niistä saan oivan jälkiruuan, kun ripsautan kunnolla sokeria marjojen päälle ja lorautan puoli purkkia kermaa päälle. Tämä perinteinen juhlaruokailu kruunaa kesän, sen minä sanon.

Pottupenkki ei ole ainoa asia, mistä ikääntymisensä huomaa. Päivittäiset lenkit lyhenevät kuin varkain, ja kalareissukin suuntautuu yleensä lähivesille. Turha tammukkaan on muutenkaan kauas lähteä. Eihän niitä jaksa kantaa sieltä kairasta takaisin.

Vuosien karttumisen huomaa myös siitä, ettei jalka nouse niin kuin nuorena. Saappaan kärki tökkää toistuvasti männyn juureen ja pahimmillaan voi löytää itsensä turvallaan sammalikosta. No, metsähän siinä tuoksuu, mutta ei makoileminen kovin rattoisaa ole, jos vatsan alle sattuu kanto tai muuta kohoumaa.

Ja sitten vielä yksi asia. Muisti kyllä pätkii varsinkin nimien kohdalla. Kun kauppareissulla tapaa jonkun puolitutun ja kertoo vaimolle terveiset, ei enää muistakaan, keneltä ne terveiset tuo. Pitää yrittää selittää, että sillä on semmoinen auto ja se asuu siellä ja siellä. Niin vain vaimon katse kirkastuu, kun se sanoo, että ai se, jonka vaimo on opettaja. Nimi jää kuitenkin yhä unholaan, mutta mitäpä tuolla on väliä.

Isäntä vanhenee, ja pottupenkki lyhenee. Vieläköhän ensi suvena viljelen kymmenen perunaa.

 

Mauno A. Virtanen

Anna palautetta kirjoituksesta:

mauno.virtanen(at)hotmail.com