Syvällinen ajatus saa arvon vasta sitten, kun se puetaan sanojen kaapuun. Tuo oma aforismini toimi kimmokkeena, kun istuin pitämään tämänkertaista seminaariani. Hetken tuumattuani huomasin, että tottahan tuo on.
Olen monta kertaa istunut suurissa tilaisuuksissa, joissa alustusten jälkeen on ruvettu keskustelemaan. Keskusteluun osallistuu yleensä vain pieni osa yleisöä. Muut istuvat hiljaa ja nyökyttelevät, vaikka heillä saattaisi olla paljon fiksujakin mielipiteitä.
Kuinka paljon viisautta jää piiloon vain siksi, että asianomainen ei uskalla tai viitsi näkökantojaan esittää. Olen tutkaillut usein osanottajajoukkoa ja arvuutellut, millaisia helmiä kukin pitää piilossa. Siinä missä innokkaimmat vaahtoavat asiasta kuin asiasta, lymyää toisaalla piilotettua viisautta vaikka kuinka paljon. Ja sinne piiloon se jääkin, kun asianomainen ei suutansa uskalla aukaista.
Tässä olisi harkinnan paikka. Pitäisikö puhe- ja esiintymistaitoja opettaa nykyistä enemmän jo koulussa. Ainakin minun kouluaikanani ne jäivät siihen, että täysin epämusikaalinen oppilas pantiin luokan eteen laulamaan. Se oli karmiva tuokio niin esiintyjälle kuin kuulijoillekin.
Itse pidin joskus lukioaikana esitelmää muistaakseni Pentti Saarikoskesta. Olin juuri päässyt luokan eteen ja aloittamassa hyvin valmistellun esitykseni, kun tarkkaavainen kaveri etupenkistä kuiskasi, että minulla on housun sepalus auki. Eihän siinä sitä voinut ruveta kiinni panemaan, joten esityshän kärsi kovasti, kun ajatus valui aina Saarikoskesta housun etumukseen.
Se sepalus ei muuten ollut auki. Tarkistin sen vaivihkaa kun paikalleni takaisin pääsin. En tiedä, miten Saarikosken sielunmaisema kuulijoille avautui. Kaveri teki varmaankin omasta mielestään hienon jekun, mutta minusta se oli kaikkea muuta.
Kyllä tämän päivän nuoret osaavat puhumisen taidon. Siitä sain osoituksen taannoin, kun olin Hillan kanssa lenkillä. Kolme poikaa seisoi jalkakäytävän reunalla ja tarkkaili meitä.
-Katsokaa pojat, kyllä on papalla hieno tukka ja komea gerbiili, kuului kommentti. Ensin tunsin suuttumuksen valtaavan minut, mutta sitten sanoin itselleni, että tuohan oli hienosti sanottu ja osoitti, että sanojalla on verbaalisia valmiuksia.
-Eikö olekin, sanoin ja pyyhkäisin harmaita hiuksia pois silmäkulmastani.
Hillalle sanoin vielä, että ei se haittaa vaikka ne sinua gerbiiliksi sanoivat. Nuoret nyt ovat vain tuollaisia, ja hieno eläin se on gerbiilikin kuten myös beagle.
Mauno A. Virtanen
Anna palautetta kirjoituksesta:
mauno.virtanen(at)hotmail.com