Ikääntyvä asiakas ja omaiset, vakava perussairaus ja tilanne, joka on huonontunut nopeasti. Haasteita ja voimavaroja, ongelmia ja ratkaisuja. Palvelutarpeenarviointia, kotiapua ja etuisuuksia, kodin muutostöitä ja apuvälineitä. Ambulansseja ja sairaaloita, kipua ja kärsimystä, lääkkeitä ja vaikutuksia, toivoa ja ilon pilkahduksia.
Kuulostaa tutulta geronomi-sairaanhoitajan korvaan. Mutta näkökulma muuttui kuitenkin merkittävästi, kun asiakkaaksi tulikin oma äiti; hoitajasta tuli omainen ja enemmän - omaishoitaja. Omaishoitajuuden käsitettä ei kaikissa kulttuureissa tunneta. Sairastuneesta tai iäkkäästä omaisesta huolehtiminen on itsestään selvää eikä sille ole ollut tarvetta keksiä omaa sanaa. Minä huomasin kohta kolme vuotta sitten astuneeni rooliin, joka oli minulle täysin uusi.
Tehtyjen selvitysten mukaan noin miljoona ihmistä auttaa Suomessa säännöllisesti läheistään. Sitoutuminen kasvaa kiintymyksestä hoidettavaan ja yhteiseen elämänhistoriaan. Suomessa arvioidaan olevan noin 350 000 omaishoitotilannetta, joista 60 000 on sitovia ja vaativia. Vain hieman yli 10 % kaikista omaishoitotilanteista on lakisääteisen omaishoidon tuen piirissä. (Omaishoitajaliitto)
Ymmärrän nyt omaishoitajuudesta paljon enemmän kuin kolme vuotta sitten. Kaikki tapahtui pikku hiljaa, huomaamatta. Apua tarvittiin ja tuntui luonnolliselta antaa sitä. Yhtäkkiä totesin, että elämääni oli ilmestynyt kokonaan uusi palanen, joka vei tunteja päivistäni, valtasi osan ajatuksistani, näkyi pilvenä taivaallani ja tuntui painona sydämessä. Mutta tuntui se hyvältäkin. Ja joka tapauksessa ehdottomasti oikealta. Näin sen pitikin mennä.
Kuinka monta eri roolia meillä kaikilla onkaan. Kuinka monta näkökulmaa yhteen asiaan. Elämän rosoisuus ja kauneus, jota sain äidin kanssa tarkastella uudesta vinkkelistä. Äitini lähti viimeiselle matkalleen 21. päivä toukokuuta. Äitejä on vain yksi ja suru on suuri. Ymmärrys ihmisenä ja ammattilaisena kasvoi kuitenkin oman kokemuksen kautta ja päällimmäiseksi ikävän seuraksi jäi kiitollisuus tästäkin kokemuksesta. Elämä on hauras ja lyhyt. Pitäkää kiinni rakkaistanne.
Seuraavassa omaishoitoon liittyvässä kohtaamistarinassa miniä pitää lupauksensa.
Miniän lupaus
Kotisairaanhoitajalle oven tulee avaamaan pieni, pyöreä mummo, hämmästyttävän ketterästi liikkuva ja reilusti yli kahdeksankymmenen. Yläkerrassa odottaa aviomies, jonka kanssa yhteistä taivalta on takana jo 62 vuotta - kokonainen elämä. Nyt ollaan kuitenkin loppusuoralla. Yli kymmenen vuotta on nainen hoitanut sairasta miestään, niistä kymmenestä yhdeksän ihan yksin. Katselen kumpaakin ja mietin: Miten ihmeessä he ovat pärjänneet?
Tunnelma on rauhallinen ja realiteetit selviä. ”En minä kuolemaa pelkää”, sanoo nainen, ”vaan rakkaan ihmisen kipua ja kärsimystä.” Olivat pelotelleet, toiset ihmiset. Sanoivat, että Alzheimer-potilaan kuolema on kauhea. ”Kärsimystä voidaan lievittää”, lohdutan, ”älä siitä huoli.” Kotiin saadaan kipupumppu, yhdessä vanhan rouvan kanssa huolehdimme miehen puhtaudesta, hyvästä asennosta ja sitten vaan juttelemme. Iltatoimien lopuksi mies avustetaan aina vasemmalle kyljelleen, kasvot vaimoon päin: ”Näin pystyn pitämään hänen kädestään kiinni.”
Ammattilaisen ei tulisi hoitaa läheisiään sanotaan. Kirurgi ei osallistu vaimonsa operaatioon, eikä psykoanalyytikko voi toimia terapeuttina pojalleen. Mukaan tulee liian paljon tunteita. Entä jos oletkin omainen ja silti samalla hoitaja? Mitä sitten tunteille tehdään? Miten sen yhtälön jaksaa vuodesta toiseen kantaa?
Viiden yön aikana ehdin kuuntelemaan monta tarinaa. Meistä tulee tuttuja, iltatoimet hoituvat jo kuin aina olisimme niitä yhdessä tehneet. ”Tiedätkö, anoppini ei halunnut minua miniäkseen. Minä tulin köyhästä perheestä, ja mieheni perhe oli varakas. Anoppi sanoi, että sinä et koskaan pysty hoitamaan minun poikaani yhtä hyvin kuin minä.” Silloin minä vastasin että: ” Kuulkaa anoppi, minä tulen hoitamaan teidän poikanne niin hyvin kuin osaan ja hoidan hänet kuolemaan asti!”
Viimeisenä työyönä silitän miehen hiuksia ja kuiskaan jäähyväiset. Enää ei käsi purista kättäni. Vaimon kauniilla käsialalla hahmottuu paperille lista kappaleista, joita hautajaisissa soitetaan. Autan muusikon etsinnässä, soitan sairaalapastorille, jonka toivotaan olevan mies. ”Ei se minua haittaa, mutta mieheni mielestä saarna ei kuulosta samalta naisen puhumana.” Miehen toivetta kunnioitetaan ja pastori lupaa tulla paikalle vaikka heti, jos on tarvis. Jostain löytyy kihlajaisruusujen mukana tullut kortti vuosikymmenien takaa ja kortissa lukee: Rakkaalle tulevalle vaimolleni.
”Saako sinua halata?”, kysyn rouvalta ovella. ”Totta kai”, kuuluu vastaus. Halaamme pitkään ja lämpimästi. Aamuseitsemältä, hiukan ennen yövuoron loppua soi puhelin. Mies on nukkunut pois, kaikkien kauhukuvia maalanneiden ihmisten ennustusten vastaisesti kauniisti ja hyvin. Anoppikin voi rauhassa levätä. Miniän lupaus on lunastettu.
