Tämä blogikirjoitus on osa vuosina 2018–2021 toteutettua Kulttuuria kaiken ikää -toimintaa, jonka tavoitteena oli ikäihmisten yhteisöllisyyden lisääminen heidän omissa paikallisyhteisöissään.
Maaliskuun 2019 lopulla järjestimme yhdessä lukuisten yhteistyökumppaneiden kanssa Helsingin Valkoisessa Salissa Mummodiskon, jonka teemana oli ensimmäistä kertaa aistiesteettömyys. Ajatuksena oli koota saman katon alle mahdollisimman paljon eri taustoista tulevia ja elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Paikalle tulikin kiitettävä määrä porukkaa ja osallistujien kirjo oli laaja: oli tuoreita eläkeläisiä säihkyviin juhlatamineisiin koristautuneena nauttimassa musiikista ja kuohuviinistä. Oli hieman vanhemman ikäryhmän edustajia tanssimassa hiki päässä pyörätuoleissaan tai ilman. Oli näkö- ja kuulorajoitteisia henkilöitä, joille tapahtuma tarjosi erilaisia osallisuuden mahdollisuuksia juuri heidät huomioon ottavien apukeinojen avulla. Ja oli ryhmiä palvelukodeista, joille tapahtuma toi tervetullutta vaihtelua arkeen ja toivottavasti ainakin hetkellisen ilon musiikin syleilyssä.
Vaikka osallistujien joukko oli todella monimuotoinen, niin silti tunnelma diskossa oli merkillepantavan lämmin ja yhteisöllinen. Salissa oli aistittavissa yhteinen “sopimus” siitä, että nyt pidetään yhdessä hauskaa, niin kauan kun musiikki soi. Kohtaamisia erilaisten ihmisten välillä tapahtui tanssilattialla ja baarin puolella; osallistujat olivat aidosti läsnä nauttimassa tapahtumasta ja toistensa seurasta - kaikki osana yhtä suurta mummodiskoperhettä.
Olin itse Valkoisen Salin ovien auetessa kadulla ottamassa vastaan ja auttamassa vieraita, jotka tulivat yhteistakseilla esimerkiksi palvelutaloista. Oli mahtava huomata, kuinka taksista ulos ehtineiden muistikuntoutujien kasvoille nousi hymy jo siinä vaiheessa, kun he saapuivat vapaaehtoisten auttajien saattamana vasta porttikongista sisäpihalle. Kun itse ehdin ensimmäisen kerran saliin, soi musiikki jo kutsuvasti ja tanssilattia oli täynnä. Kaikilla tuntui olevan hymy huulillaan ja tunnelma vaikutti käsinkosketeltavan positiiviselta, joka ainakin näin alle neljäkymppisen näkökulmasta tuntui täysin erilaiselta kuin nuoremman väen kokoontuessa yhteen. Kenelläkään ei tuntunut olevan mitään itsensä korostamisen tarvetta, vaan kaikki olivat tulleet pitämään hauskaa omana itsenään, kuitenkin muut huomioon ottaen. En ainakaan muista kokeneeni vastaavaa ilmapiiriä missään.
Tapahtuman loppupuolella olin jälleen kadun puolella auttelemassa juhlakansaa takseihin. Ryhmä muistikuntoutujia hoitajineen odotteli taksiaan hieman pidempään, joten luonnollisesti päädyimme keskustelemaan edellisten tuntien kokemuksista. Muistikuntoutujat itse vaikuttivat olevan hyvällä tuulella ja nauttineen tapahtumasta ja musiikista kovasti. Erään Jussi Raittis -faniksi tiedetyn herrasmiehen kanssa muun muassa analysoimme hetki sitten koetun keikan sointia. Myös hoitajat kiittelivät vuolaasti ja toivoivat lisää tämänkaltaisia tapahtumia. Heille Mummodisko oli tuonut tietenkin vaihtelua normaaleihin päivärutiineihin, mutta myös varmasti luonut edes hetkeksi erilaisen yhteyden asiakkaisiinsa.
Muun muassa näiden syiden takia Eläkeliiton kulttuuritoiminta oli osaltaan mahdollistamassa myös Tampereen Pakkahuonella huhtikuun alussa järjestettyä Mummodisko-tapahtumaa. Monimuotoisten kohtaamispaikkojen luominen erilaisen taustan ja erilaiset mahdollisuudet omaaville ihmisille on yksi kulttuuritoiminnan tärkeimmistä tehtävistä, myös ikäihmisten parissa.
